maanantai 6. joulukuuta 2021

LYHÄRIN HERÄTTÄMIÄ KYSYMYKSIÄ

Lyhytelokuva Talvisydän Areenalla. Ville Virtanenkaan ei ylinäyttele. On oikein hyvä. Hesarin kriitikon mukaan kuvaus miehisyyden kriisistä. Siinä ilmaisu, jota nykyään tyrkytetään alinomaa. Tai maskuliinisuuden kriisi. Eksistentiaalinen kriisi ei kai enää ole ajanmukainen. Jos tuo päähenkilö, taksikuski, olisi ollut nainen ja toiminut samoin, olisiko kriitikko silloin puhunut maskuliinisen kulttuurin toksisuudesta ja naisesta sen paineessa? Eli ongelman fokuksessa aina maskuliinisuus? 

Voiko feminiinisyys tai naiseus olla kriisissä? Voiko niin sanoa? Ainakaan kriitikko, mikäli haluaa pysyä ajan hermolla ja uskottavana. 

Jokin tässä nyt ärsyttää. Tiedostamatonta maskuliinisuuttaniko? Vai melkeinpä nihilistiseen johdonmukaisuuteen pyrkivää luonnettani? (Johdonmukaisuudessa ja aidossa vuorovaikutuksessa kun on aina ripaus retorista nihilismiä, joka kaikkien on siedettävä.)

torstai 2. joulukuuta 2021

TOIVON JA PETTYMYKSEN TUOLLA PUOLEN

Anthony de Mellon Havahtumisen perusteella hänen ihmiskäsityksensä voisi tiivistää seuraavasti: Me olemme toisillemme olemassaolon fetissejä, mutta kun sen ymmärtää ja hyväksyy, se ei haittaa ja voi jatkaa elämäänsä siitä huolimatta. de Mellon ajattelun voisi nähdä eräänlaisena skeptisismin käytännöllisenä mutta myös nihilistisenä versiona. Vapauttavana nihilisminä.

Tällaisen asenteen hyväksyvä psyyke vaatisi tietenkin laadullista hyppäystä evoluutiossa. Meistä on tullut yhä enemmän tuntevia ja myötäeläviä kädellisiä juuri siksi, että kehittyvän kognition ansiosta koemme yhä tietoisemmin muissa olevan samoja haluja, tunteita ja tarpeita kuin itsessämme: pelkoa, surua, kärsimystä, ikävää, kaipausta, kauhua, epäröintiä ja, mikä kulttuurimme kannalta tärkeintä, uskoa vapaaseen tahtoon. de Mellon mukaan meidän kuitenkin on nähtävä kaikki tämä ehdollistetun minän iluusiona ja potkaistava nämä evolutiivisen kehityksen kannalta välttämättömät tikkaat altamme. Siitä taas seuraa se, että voimme lakata odottamasta keneltäkään tai miltään minkäänlaista vastavuoroista reagointia. Kaikki kuuluu vain pois heitettävään ehdollistettuun minään. Kärjistäen: on siis ryhdyttävä eräänlaiseksi toista tietoisuutta nihiloivaksi psykopaatiksi.

Mutta voiko tuollaista vapautta elää todeksi?

2
de Mello ei tietenkään ole ensimmäinen lajiaan, mutta luulisinpa että kylläkin tylyin. Periaatteessa esimerkiski varhaisen Sartren ontologiassa on sama nihilistinen idea. de Mello vain tuntuu vievän sen tylyyn käytäntöön. Hänen näkemyksensä tuntuvat lähestulkoon mahdottomilta hyväksyä vaikkakin tietoisuuden kieltävä luonne, tietoisuus negaationa, tekeekin ne mahdollisiksi ajatella. (Sama siis pätee Sartreen.) Siksi Havahtuminen on häiritsevä, raivostuttavakin kirja. Se tuntuu sietämättömän konkreettiselta. Sitä ei voi ottaa haltuun lukemalla.

3
Ehkä paras tapa lukea Havahtumista ei olekaan yrittää miettiä, missä kirjoittaja liukuu absurdin puolelle (siinä vain ajautuu huimaavaan kehään) vaan kuvitella, minkälainen ihminen de Mello olisi lähimmäisenä: raivostuttava vaiko vapauttava? Vai onko hän jollain tavoin jopa ymmärtämäni ihmisyyden tuolla puolen? Nietzsche käytännössä? 

Maailma ei tietenkään helposti anna tilaisuutta miellolaiselle ihmiskäsitykselle (tai patologialle). Kyse kun on täällä aina elävistä ihmisistä. Millainen olisi ihminen, joka yrittäisi kasvattaa lapsensa katsomalla hänen lävitseen johonkin yleiseen illuusioista vapaaseen ideaan tai utopiaan, vaikkapa sitten mellolaisuuteen? Eikö hän olisi tahtomattaan hirviö, joka kasvattaa kaltaistaan psykopaattia? Tosielämän Peepin Tom.* Ihminen tarvitsee kehittyäkseen kokonaiseksi noita de Mellon nihiloimia evolutiivisia illuusioita. 

4
de Mello ei tietenkään ole tässä haastavuudessaan ainoa. Sartren jo mainitsin. Mutta lempeämpään Krishnamurtiin sopii yhtä hyvin kaikki de Mellosta sanottu. Harva jaksaisi hänenkään tarkoittamaa rakkauden abstraktiota; haluaisi edustaa puhdasta rakkauden ideaa"Tämä on todellakin suuren surun maailma ja rakastaakseen ihmisen on oltava ulkopuolinen. Ulkopuolisuus merkitsee yksinolemista ja sitoutumattomuutta." Näin Krishnamurti kirjoituskokoelmassa Elämän syvä haaste (s. 19). 

Jos tuota noudattaa todella, se merkitsee väistämättä eroa kanssaihmiseen. Hänkään ei voi olla poikkeus sitoutumattoman rakastamisen logiikassa. Itse en halua tällaista totuutta rakkaudesta. Valitsen mieluummin surun ja rakastamisen yhteisen, kipeän ja epävarman maailman. Tämä gurujen tuskattomuuteen pyrkiminen ja totuuden ja kivun vimmainen erottamien toisistaan ei kiinnosta minua. Valitsen intohimon, kaipuun, surun, melankoian, patetian ja ilon. Elämän kaikkinensa.

-

*Michael Powellin elokuva vuodelta 1960. Siinä psykologi-isä tekee pojastaan tappajan suorittamalla hänelle pelkoon liittyviä kokeita.

tiistai 26. lokakuuta 2021

RAKAS MIELIKUVITUKSEMME

Mielikuvituksemme on välineenä tietenkin välttämätön. Se tekee meistä sitä, mitä olemme. Mitä ihmiskunta on. Hyvässä ja pahassa. Mutta se tekee meistä myös turhamaisia kaunosieluja. Ajatus, että juuri minun mielikuvitukseni olisi jotenkin ainutlaatuista ja huomioon otettavaa, että sille olisi jätettävä tilaa, että se olisi pelastettava joltain "liian valmiilta" (ikään kuin tietäisimme, mitä se edes on), on huonoa, itsekästä ja narsistista ajattelua. Sillä mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, vasta aidosti haastaa sen. On jouduttava hukkaan tämän viheliäisen mielikuvituksensa kanssa. Ehkä tuota kokemusta voisi sitten varovasti kutsua puhtaaksi kauneudeksi.

torstai 21. lokakuuta 2021

KUKA JA MISSÄ

 Tähtisumut, kosmiset kristalliyöt... kuuletteko helinän?

Etelässä kääriydyin Magellanin pilviin

täällä Bereniken hiuksiin,

sillä pimeät ne ovat, pimeät, vaikka hohtavat sumun valoa,

pimeitä kaikki taivaan tähdet,

myös tarkoin vartioitu jumalaton maa.


Tuntematon italialainen, Birkenau.

...

Kopioin tämän facekaveri Keijo Nevarannan sivuilta. Siellä on linkki hänen blogiinsa, jossa lisää Eeva-Liisa Mannerin keräämiä graffiiteja,  joita on löytynyt Birkenaun seinistä. Tämä runo teki minuun vahvan vaikutuksen; liikutuin, mitä harvoin tapahtuu lukiessani. Runo saa uuteen valoon sen ajatuksen, että tekijällä ei ole merkitystä; hokema tekijän kuolemasta saa tässä todellakin uuden merkityksen. Tässä tapauksessa merkitystä on sillä, missä tekijä on. Tässä todellisuutta ja runoutta on vaikea erottaa toisistaan. 

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

HAASTAVAA AJATTELUA

Tämä Afrikan tähti -juttu... Toivon, että joskus vielä koittaisi aika, jossa kenen tahansa tunteita ja reagointia voisi arvioida avoimesti. Nyt se vielä on mahdotonta. Helsingin yliopiston dekaani puhui televisiossa kieli keskellä suuta. Hänen mukaansa oli puhuttava yliopiston rasismista yleensä, ei tästä tapauksesta. Minusta tuntui, että siitä olisikin ollut mahdotonta sanoa mitään oleellista olematta aina väärällä puolella. (Vain opiskelija, joka kansallispelistämme järkyttyi, tietää, onko syy hänen tunteisiinsa yleistettävissä dekaanin kertomalla tavalla. Sen haluaisin kuulla.)

Dekaania kuunnellessa tuli mieleen, että ei ole vielä olemassa sellaista kielen peliä, jossa historiassa alistettujen mielipiteitä ja tunteita voisi neutraalisti haastaa.

Kuitenkin kenen tahansa tunne on kuin mikä tahansa ajatus tai väite. (Vain kun lyön vasaralla sormeeni, silloin tunne on välittömästi tosi.) Tunne on tiivistynyttä ajattelua, enemmän tai vähemmän pätevää. Se on argumentointia, ei mitään, minkä perusteella pitäisi tehdä lopullisia johtopäätöksiä yhtään mistään. Olisi keskusteltava tuosta tunteesta, arvioitava sen pätevyyttä ja katsottava vasta sitten, mihin se johtaa. Jos mihinkään. Mutta tässä todellisuudessa se on joskus mahdotonta. 

Kysymys kuuluu: olisiko noiden Afrikan tähdellä pelittävien opiskelijoiden pitänyt ottaa etukäteen huomioon (mahdollisesta väärintulkinnastakin johtuva) rasismista järkyttyminen? Ottaa tunne vastaan diskurssin sulkevana argumenttina, josta ei ole paluuta vuoropuheluun, mikäli haluaa säilyttää uskottavuutensa? Tässä maailmassa, valitettavasti, kyllä. Muuta mahdollisuutta ei taida olla. Ideaalisessa ei missään tapauksessa. Siinä tunne olisi ollut vasta keskustelun avaus. Se olisi kaunis maailma.

Mutta vielä pitkään kyse on yleisestä sorron historiaan takautuvasta diskurssien jännitteestä. Vähän kuin yrittäisi yhdistää suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa. 

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

KIRJOJEN KUUNTELEMISESTA JA LUKEMISESTA

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008318689.html?share=eb8f9d51a98915af4b7faeba01b7a354

Tässä (erityisesti) äänikirjakeskustelussa puhutaan yleensä suorasta kerronnasta mikä yksikertaistaa asioita. Suora kerronta kyllä äänikirjassa varmasti toimiikin. Mutta kun luen vaikkapa Beckettin "romaania" Millaista on, sen hahmottaminen ei ole lineaarista. Joutuisin kelaamaan edestakaisin koko ajan. Paperikirjassa kohdat johon on palattava, hahmottaa helpommin, kun kirjaa ns. plaraa. Tai jos luen Kierkegaardin Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta... Se on minulla täynnä yliviivaustussilla tehtyja merkintöjä. Ja marginaalit täynnä muistiinpanoja. Ne ovat muistin tukea ja on myös kiinnostavaa nähdä, miten Kiergekaardia tulkitsi kymmenen vuotta sitten. Äänikirja olisi aika mahdoton vaihtoehto. Heideggerin Olemisesta ja ajasta en edes ala...

Kävin YouTubessa kuuntelemassa mukavaa kokeilua: joku (en muista kuka) luki Nietzschen Näin puhui Zarathustraa (Jari Tammen upeaa nykyistettyä suomennosta). Ihan nasta juttu, mutta sama ongelma kuin noissa edellisissä: taannehtiva lukeminen kävisi tolkuttomaksi äänikirjaa lukiessa. Ja lukijan ääni paalutti tekstiä liikaa. Lukiessani en kuule edes omaani, ja sillä on merkitystä. Alastalon salin kanssa kävi samoin. Se siis Areenassa.

Kun puhutaan äänikirjasta, puhutaan usein yhdestä tavasta lukea ja kirjoittaa. Suorasta kerronnasta. Ei muun muotoisesta kirjoitetusta ajattelusta.