torstai 16. syyskuuta 2021

TYLSÄÄ

http://areena.yle.fi/1-50897567

Nyt täytyy sanoa, että nämä tässä kuullut Davisin tekstit (jotka ovat siis tosi lyhyitä) eivät tehneet minuun vaikutusta. Niiden twist jättää minut kylmäksi. Jotenkin liian ilmeistä ja arvattavaa. Olisi ollut kiinnostavaa, että edes yksi ohjelman vieraista olisi ollut edes vähän kriittinen.

maanantai 6. syyskuuta 2021

perjantai 3. syyskuuta 2021

TEKIJÄ EI OLE KUOLLUT ELI SYVÄ JOKI VAIVAA AINA VAIN

Kolumni | Väitän, että tekijä on kuollut – vaikka julkinen sana keskittyykin nyt enemmän kirjailijoihin kuin heidän teoksiinsa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008228494.html?share=a8d207f58e8c082094bfedd8cbb16452

...

Tekijä on joskus oleellisen tärkeä teoksen vastaanoton suhteen. James Dickeyn romaani Syvä joki on itselleni tästä erinomainen todiste. Se on elokuvaa nihilistisempi (Dickey pyöristi elokuvakäsikirjoitustaan). Pidän sitä fasistisena teoksena. Ainakin heikkoutta halveksivana. Sen päähenkilö Ed (elokuvassa häntä näytteli Jon Voight) on ehkä vastenmielisin kerojaminä koskaan. Tosin elokuvassa katsojille lähestyttävämmäksi kirjoitettu. Niin arvojeni vastainen hän on inhotessaan raiskattua Bobbya. Mutta nautin kirjasta. Olen lukenut sen useaan kertaan. Ehkä pidän juuri siksi, ettei se tarjoa lukijalleen taideromaaneille niin tyypillistä humanistin lämmintä kättä. Taide on siksi, lopultakin, niin helppoa. (Syvä joki on jotain viihteen ja taiteen rajoilla kulkevaa.)

No mutta nyt asiaan. Syvän joen haastavuus on siinä, että Dickey ei ota etäisyyttä tekstiin eikä siinä edustettuihin arvoihin. Ja kun en TIEDÄ, mitä mieltä hän on (ainakin kannatti Vietnamin sotaa), lukukokemus on... miten sen sanoisin, kiusaava ja hämmentävä; eksistentiaalinen. Jos löytäisin selkeästi Dickeyn kannan Edin paskamaisuuteen ja teoksen voimafilosofiaan... se olisi tylsempi kirja. Tekijä on siis läsnä eräänlaisena differenssin tuottajana juuri siksi, etten tiedä hänen olemisestaan tai olemattomuudestaan. MUTTA HÄNTÄ ON PAKKO AJATELLA.

Ajatus tekijän kuolemasta on helppoa estetiikkaa.



torstai 2. syyskuuta 2021

MIKSI AUTOFIKTIOTA?

Ylen Kulttuuricocktail alkoi taas. Aiheena oli autofiktio. Siis lajityyppi, joka taiteilee kirjoittan kokemuksen ja kuvitteellisen välillä. Ohjelmassa mietittiin, että miksi moista kirjoitetaan. Tuli mieleeni tämä täällä aiemmin julkaisemani (nyt päivitetty) teksti. Tätä syytä autofiktiolle ei ohjelmassa ehdotettu. 

KNAUSGÅRD, HITLER JA NIETZSCHE

Paluu Knausgårdiin.

Taisteluni? Miksi tuo nimi? Ehkä Knausgård vastaa tässä, kuudennen osan sivulla 504:

"Hitlerin Taisteluni on kirjallisuuden ehdottomasti viimeinen tabu. Vaikka se onkin kiinnostava teos, on mahdotonta tunnustaa sitä, sillä silloin ihminen ei kunnioita niitä kaikkia jotka kirjan synnyttämä järjestelmä vei kuolemaan. (...) Melkein kaikki kirjallisuus on vain tekstiä, mutta ei Taisteluni, se on enemmän kuin tekstiä. (...) Tekstin ja todellisuuden välinen ovi on siinä ammollaan, tavalla jota ei esiinny muissa kirjoissa."

Käsitteleekö Knausgård syyllisyyttään ja ahdistustaan nimeämällä kirjansa niin kuin nimeää? Pyytääkö hän kummallisella tavalla anteeksi? Tai sitten uhmaa itseään? Tai haluaako kirjautua nimeämisellään ulos pelkän tekstin diskurssista? Haastaa postmodernin haamut? Luoda Hitlerin Taistelustani metatekstin, joka osoittaisi tekstin ylittämisen mahdolliseksi? Tai ainakin väitteen ylittämisen mahdottomuudesta haastavaksi? Haluaako Knausgård sanoa, ettei tule pakenemaan kirjallisuuden suojaan syytöksien edessä? Vai voisiko hän enää edes tehdä sitä uskottavasti? Ja tätäkö hän juuri tahtoo? 

Mistä tämä masokistinen itsensä häpäiseminen kumpuaa? Esitän että ihmisen halusta olla tosi. Ja ollakseen sitä ihmisen on ylitettävä kieli kivulla tai julmuudella itseään tai muita kohtaan. Sitäkö esimerkiksi kouluampujat todistivat itselleen ja muille? Tavoittaakseen eräänlaisen toden vaikkakin autistisen statuksen. Tai  Teemu Mäki. Oliko kissan lopulta kuoltava vain taiteilijan vuoksi? Yleisöllehän riittää illuusio, se että uskovat sen kuolevan. Eettinen haaste johon Mäki teollaan pyrki, on silloin ihan sama.

Uskon että juuri kielen ylittämistä esimerkiksi Nietzschestä jotkut hakevat; tekstiä, joka lopulta osoittaisi lukemisen turhuuden, pelkän esteettisen itsepetoksen, ja vaatisi toimintaa. Lukeminen ja kirjoittaminen ei kaikille riitä. Juuri siksi Nietzsche on vaarallinen filosofi. Vaarattomaksi selittäjistään huolimatta. "Ei se tätä tarkoittanut, lukevat filosofia väärin."

Taide houkuttelee toteen kokemukseen. Vaatiikin sitä (ollakseen viihteen vastakohta). Että pelkkä esteettisyys olisi ylitettävä johonkin, josta niin tekijän kuin kokijan olisi maksettava hinta. Tai että kokija ainakin voisi kokea jollain itseään häiritsevällä tavalla se hinta, jonka tekijä kokee. Autofiktio voi olla tapa pyrkiä tähän kokemukseen. Tiedostamaton tai tiedostettu.

tiistai 31. elokuuta 2021

VANHANAIKAISTA

Hyvyys, totuus ja kauneus olivat kauan pois muodista. 

Uskottiin liikaa siihen, miltä maailma näyttää.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

HAASTAVA KIRJA (JOTA EN OLE LUKENUT)


Kirja-arvostelu | Ranskalainen Pauline Harmange kertoo kohutussa teoksessaan, miksi miesten vihaaminen on tuonut hänen elämäänsä paljon iloa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008176044.html?share=162722b984f0889cc9e8c4e5e7f6478a

Totta. Kuten Harmange sanoo, miesvihalla ja naisvihalla on eroa. Tämä on vähän niin kuin herran ja rengin dialektiikkaa, jossa renki vain voi uudistaa peliä. 

Kun Harmange ihmettelee, miksi hän omaksuu niin helposti parisuhteessaan huolenpitäjän roolin, heräsi seuraavanlaisia ajatuksia. Oli syy mikä tahansa, se ei voi perustella häntä. Eikä kukaan sen perustella.  Se, mistä tämä kaikki dialektiikka on saanut alkunsa, missä määrin vaikkapa myös biologiasta, jäänee loputtomaksi kiistelyn aiheeksi. Mutta alkuun ei saa tietenkään viitata yksilon määrittelemiseksi oli se mikä tahansa. Ja vaikka se selvitettäisiin, se ei määrittele subjektia. Nietzschen mielestä ihmisen oli ylitettävä myös luontonsa, jopa biologiansa. Ehkä juuri naisten on muistettava tämä jos sikseen tulee. 

Heräsi myös kysymys, eikö tämä dialektiikka koske ainakin periaatteessa myös muita etuoikeuttuja sukupuoleen katsomatta. Se, kuka on oikeutettu vihaamaan ketä, on mutkikas kysymys. 

Mutta tämä kirja tuntuu ehdottomasti kiinnostavalta.