Lopeta jo, Aki

 Aki nähty. 2 tähtee. En ymmärrä Kuolleiden lehtien arvostusta. Jopa Ukrainan sota tuntui kuluneelta aiheelta. Alkoholismi päälleliimatulta. Rakkaus etäiseltä. Hahmot yhdentekeviltä. Epäilemättä Kaurismäki piti ideoistaan. Tai ehkä hän pyrkikin brechtiläiseen etäännyttämiseen eikä minkään pitänytkään tuntua miltään. Mutta kun kaikki mikä olisi pitänyt tiedostaa, oli jo uutisista tuttua.

PURRAN PUOLUSTUS

Luin Purran puolustuspuheen.

Purra ei saanut minua vakuuttuneeksi siitä, ettei yleistäisi kirjoittaessaan tilanteesta, jossa tuli seksuaalisesti häirityksi (tämä näkemykseni ei siis tarkoita sitä, ettei kulttuuria pitäisi ottaa huomioon kriminologiassa, whataboutismihan yleensä tätä yrittää). Toki hän on kirjoittanut kommentin tuohtuneena häirinnän jälkeen. Ertyisesti lastenvaunuja työntävän lesboparin kohtaamisessa oli asennetta, jota hänen pitäisi älykkäänä ihmisenä ymmärtää avata enemmän. Ikään kuin hän ei ymmärtäisi, miksi kaapista vihdoin uskaltautuva kansalainen tuo asemaansa esiin toisin, siis näkyvämmin, kuin normiksi oletettu. Siinähän on Priden ydin. Ja juurikasvun ja huonosti istuvien farkkujen kuvailu sai minut myös epäilemään kommentin netraaliutta.

Mutta vaikkapa tästä olen vasemmistolaisena  ihan samaa mieltä: "Vasemmistolta ja medialtako meidän pitäisi kysyä, millaista politiikkaa me saamme ajaa? Tiedämme hyvin, että vastustajillemme pelkästään jo hallitusohjelman maahanmuuttokirjaukset ovat ”rasismia”. Emme me tietenkään tuollaiseen lähde."

RASISMIA VAI EI?

https://riikkapurra.net/2019/03/05/maa-joka-taantui/?fbclid=IwAR3xkh2ljNoIA9JFrexTcVxoQ-1f5XWWOVMTt28LYMaHJaw2Vag5bUsJiGs

Tuossa Purran kirjoitus.

Tässä on se ongelma taas, että suvaitsevaiset (joihin itsekin ainakin uskon kuuluvani) jättävät näiden hankalien kysymysten esittämisen vastapuolelleen. Tuo ihmisyyden peittävä säkki oli kyllä ajattelematon heitto kritisoida kulttuuria (ei siis naisia burkassa). Sen voi tulkita ilmaisevan vihaa. Siihenhän rasismisyytös taitaa fokusoitua.

Tuosta että naiset itse valitsevat burkansa, jos ja varmasti kun Purralle on niin vastattu, kuten usein vastataan, siihen täytyy kyllä sisältyä vahvistusharhaa kuten usein tässä aiheessa (ks. vahvistusharhasta Wikipediasta). 

Usein näkee naisten länsimaisen seksualisoinnin ja burkan rinnastettavan (whataboutisistisesti). Vastaan yleensä kysymällä, kumman vastustamisesta tai kummasta kieltäytymisestä on kohtalokkaampi seuraus naiselle. Naisen vapaasta valinnasta emme oikeastaan voi tässä puhua relevantisti. Tietävätkö itsekään sitä varmasti? Mutta mitä tapahtuu, jos hän tulee toisiin ajatuksiin? Sen kysymyksen voi kysyä pätevästi. Ja voiko ilman vahvistusharhaa vastata, ettei seurauksilla ole eroa?

Ja kulttuuria ei voi tästä yhtälöstä poistaa, kyse ei ole vain yksittäistapauksista. Siinäkin olen samaa mieltä Purran kanssa. Siitä taas en ole, voisivatko nämä naiset elää Suomessa.

...

P.S. Ymmärrän, että Purra ei pahoittele kokonaisnäkemystään, mutta säkkiheitoaan pitääkin.

MÄENPÄÄN JUTTU

 "Pojilla ei ole ”pimppiä”. Sukupuoli ei ole tunnekysymys vaan ihmisen ominaisuus. Tästä asiasta ei tule valehdella elämänsä tietopohjaa vasta rakentaville lapsille."

Tämän kohdan nostan Mäenpään kolumnista. 

Ensiksi: Jos opetushallituksen ohjeistuksessa tarkalleen sanotaan, että "pojilla voi olla pimppi", siinä kyllä vedetään mutkia suoriksi. Pitäisi sanoa "pojiksi itsensä tuntevalla voi olla pimppi". Mikä taas vaatii tarkan jatkoselityksen ja se taas vaatii tieteellistä tietoa. Opettajan on oltava tarkkana, ettei tässä lipsu ideologian puolelle. Itsekin olisin epävarma sanojen käytöstä tässä. Mutta luulenpa, ettei tällä erolla Mäenpäälle ole merkitystä. (Kyllä, näissä jutuissa alkaa väkisinkin näyttämään saivartelijalta, ei auta.)

Toiseksi: Sukupuoli voi kyllä olla tunnekysymys, koska myös aivot ovat osa erilaistunutta sukupuolta. (Kyse siis ei ole älykkyydestä.) Miten sitten tämä selitetään pienille lapsille? Haastava kysymys. Vähän isommille näyttäisin alla olevan, jo monta kertaa linkittämäni videon. Itselläni kun ei ole kompetenssia asiaa tarkasti selittää, varsinkaan lapsille. 

Pyrkimys ohjeistuksessa on hyvä. Inhon, vihan ja epäluulon (lasten kohdalla pelonkin) tunteista on päästävä eroon. 

Tässä, taas, tämä video. Haluaisin kyllä kuulla, mitä mieltä Mäenpää tästä on. (Jos luet tämän, kommentoi.)

https://youtu.be/Vk1r1E9lOeQ

...

Tämän lisäkommentin laitoin faceeni yhteen kommenttiin tuohon kirjoitukseeni. Kommentissa sukupuoli ajateltiin janaksi:

Kyllä se voi olla tosiaan liuku ja jana jonka voi tunnistaa itsessään, mutta ei mielivaltainen valinta. Eli en sanoisi että se on fiilistä (tai puhtaasti sosiaalista konstruktiota; ellei ole esim. bi, jolloin se niin varmasti menee, fiiliksen mukaan; bi tietenkin on suuntautuneisuus, ei sukupuoli, mutta transihmisetkään eivät kyllä toimi fiiliksen mukaan, ainakin jos kysyn sitä raskaan korjauspäätöksen ja toteutuksen läpikäyneeltä tutultani). Voi tietenkin olla joskus olemassa maailma, jossa sosiaaliset konstruktiot eivät pakota tekemään tuskaisia valintoja, riittää että itse tiedostaa biologisen rakenteensa. 

Jokin biologinen rekisteri fiilistäkin siis viettää. Tätä tieteessä nyt innostuneesti tutkitaan. (Tässä myös vapaan tahdon kysymys taas nousee: miten biologia tuottaa "fiilistä".) Tuo Aivelon luento on hyvä, siinä tämä sanotaan hyvin.

VILPILLISTÄ TIETOISUUTTA OSA 2

Luen perheeltäni syntymäpäivälahjaksi saamaani Édouard Louis'n romaania Muutos: metodi. Hienon suoraviivaisesti ja konstailemattomasti kirjoitettu romaani (tai siis hienosti suomennettu koska en osaa ranskaa). Köyhän ja homoseksuaalin pojan metodi selviytyä sosiaalisesta helvetistä.

Tätä lukiessa herää myös kysymys, missä määrin omakin roolittuminen on ollut selviytymistä. Miksi minulla on niin pakonomainen ja intohimoinen suhde filosofiaan? Miksi häpeän surkeaa englantiani? Haluanko olla jotain itseäni älykkäämpää? Selvisinkö kouluajoistani helpommalla huumorin avulla? Olinko niin mukava kuin itse uskoin? Olenko puuttunut ryhdikkäästi kiusaamiseen? Jos väittäisin, että tietenkin, valehtelisin. Ja lopulta, olenko ollut niin hyvä isä lapsilleni kuin olen halunnut uskoa? Sen kyllä tiedän, kiitos heidän suoruutensa, etten.

Järisyttävä teos, jos sitä lukee rehellisesti. Ja esimerkki siitä, että mieltä dekonstruivan romaanin ei tarvitse olla muodoltaan dekonstruktiivinen. Realismikin voi olla sitä.

VILPILLISTÄ TIETOISUUTTA

"Elämän jakautuminen menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen on mielen tekemää ja lopulta illuusiota."

Näin sanoo Echart Tolle, saksalainen, Kanadassa asuva henkinen opettaja (ks. Wikipedia).

Itse en täysin voi ostaa tuota väitettä. Näen siinä itsessään liikaa illuusiota, jolla paetaan tuskaa ja vastuuta, näen siinä puhtainta vilpillistä tietoisuutta.

Nyt vien ajatukseni äärimmäisyyksiin. Joskus se vain selventää ajatuksia. Jos todella hyväksyy ajattomuuden, että aika on illuusio, ei ole syytä olla huolissaan mistään. Ympäristöstä, Ukrainasta, totalitaristisen hallinnon vangitsemista toisinajattelijoista, ei yhtään mistään. Mutta tuo kaikki kärsimys ja tuho tapahtuu fysikaalisessa ajassa. Ympäristön tuhoutuminen tai päivästä toiseen kidutettavien kokemus ei noudata meditoivan kanssaihmisen meditatiivista aikaa. Jos kidutettava kykenee pakenemaan meditaation avulla, hyvä niin, mutta minä en voi vedota siihen.

On sitten toinen asia, antaako maailman ahdistaa itseään. Ja uskon, että mestarimeditoijat tuohon tuskattomaan hetkettömyyteen voivat päästä. Mutta siitä ei seuraa ajattomuutta sinänsä. Eikä vapautta maailmasta. Ajattomuuteen ei pääse ilman maailman hylkäämistä. 

AIKA EI AJATTELEMALLA PARANE

Vuosien jälkeen Heideggerin Oleminen ja aika kutsui uudelleen tykönsä vaikka muuta pitkään itselleni uskottelin. Pelkäsin nimittäin omia merkintöjäni marginaaleissa ja alleviivauksiani vuosituhannen alusta. Vieläkö ne toimisivat vai pitääkö kaikki aloittaa alusta? No ei ainakaan ihan. 

Luettuani ensimmäistä lukua 'Olemiskysymyksen välttämättömyys, rakenne ja erityisasema' en edelleenkään tule vakuuttuneeksi sen välttämättömyydestä, ennemminkin (Viktor Franklia mukaillen) sen kysymyksen välttämättömyydestä, mitä oleminen kysyy minulta. Se on ainut mielekäs ontologinen kysymys. Voi tietenkin olla niin, että Heideggerin kysymys johtaa väistämättä turhautuneen mielen tähän toiseen  kysymykseen. 

Olin tuossa yllä käyttää ilmaisua 'kehämäisyydestä vapauttavaan kysymykseen'. Hyvä että en, koska sivulla 27 Heidegger kiistää olemisen kysymisen kehämäisyyden. Ja aivan oikein. Se ei perustu deduktiivisuuteen. Olemisella ei ole mitään annettua premissiä, josta sen voisi päätellä; ei ole mitään osoitettavaa olemisen  yksittäistapausta, josta sen perimmäinen olemus voitaisiin johtaa. Kehää ei siis muodostu eikä se siten ole ilmaisuna pätevä.

En siis käytä sitä. 

On vain ajateltava niin, että koska olemme Heideggerin kanssa metaisuuteen kykeneviä eläimiä, kykenemme ajattelemaan runollisesti ja se ajaa meidät mahdottomuuksiin. Se ei kuitenkaan ole eksistentiaalisesti mieletöntä, koska nautimme kysymisestä esteettisesti. Olemisen kysyminen on esteettinen ele, mielemme efekti. Hyväksykäämme tämä, niin vapaudumme turhasta ajattelusta ja turhista kysymyksistä.

Varsinkin kun ajan filosofinen ajatteleminen on ikääntyessä alkanut tuntumaan täysin turhalta touhulta. Tämähän kuulostaa tietenkin paradoksilta, mitä se ei tietenkään ole. Sen huomaa kun katsoo peiliin tai vie autonsa huoltoon. No, oikein hyvässä autossa kuten vaikkapa Toyota Corollassa,  sen huomaa tietenkin vähän hitaammin. Sanoilla tai sanojen puutteella ratkaisua ajan arvoitukseen on mieletöntä tavoitella. Viisainkin filosofi ja satoristi vanhenee ja kuolee pois, ajan myötä. 

Tietenkin ajattelusta tai siitä vapautumisesta on apua siihen, miten ajan vääjäämättömyyden kokee, miten sen ottaa vastaan. Mutta parasta on vain katsoa kun aika kuluu. Vain filosofi voi olla sitä huomaamatta.