ELOKAPINAA

Elokapina ei saa tärkeää viestiä läpi massoille, koska profiloituu "keskiluokan häiritsijäksi". Jos olisin heidän strateginsa, yrittäisin viedä toimintaa asialliseen suuntaan. Hyvä esimerkki on rikosilmoitus, joka tehtiin tässä äskettäin poliittisten päättäjien ympäristön laiminlyönnistä (tarkkaa sanamuotoa en nyt muista). Keskeinen kysymys on, miten keskiluokkainen enemmistö voi samastua ympäristöaktivismiin. Se olisi pyrkimykseni aktivistien strategina. Ehkä toivoton utopia, mutta ei ainakaan liikenteen haittaamisella (vaikka kaikki toki tietävät, miksi yksityisautoilua pitää vastustaa) tai nyt tehdyllä performanssilla luoda liikettä massojen mieliin, tai ei ainakaan haluttuun suuntaan. Tässä Elokapinan toimintaperiaate, joka minusta ei toimi: "Liikkeen nettisivuilla sanotaan, että sen tavoitteena on luoda massaliike, joka pystyy toiminnallaan häiritsemään tavallista arkea niin, että ilmasto- ja ympäristökriisi ei jää keneltäkään huomaamatta." (Ilta-Sanomat)

Kyllä se on jo huomattu. Täytyy olla ei vain kuuro ja sokea vaan myös tyhmä, jos ei ympäristön tilaa huomaa. Kyse on asenteesta ja tahtoisuudesta, ei siitä, ettei tietäisi. Ja niitä on lähestyttävä eri välinein kuin provokatiivisilla. Tässä on kyse samasta asiasta kuin sanomallisen taiteen kanssa: se tekee mielekkään vaikutuksen vain jo samanmielisiin, jo heränneisiin. Ne toiset eivät piittaa tai vain ärsyyntyvät. Ja juuri heissä on haaste.

"Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi." Että hän olisi itselleen tosi. Kävisi rajalla josta ei ole sosiaalista paluuta. "Näin tosissani minä olen." Kuin uskonnoton satanisti, jonka on puhuttava Saatanasta ollakseen muille ja siksi myös itselleen tosi. Tämä eksistentiaalinen vaatimus riivaa tavalla tai toisella ihmistä. Näen kaikessa ehdottomuudessa tämän yhteisen ominaisuutemme kärjistymän.

Ai niin. Peruste "nytpä tästä ainakin puhutaan", on huono. Seurauksella ei voi perutella syyn välttämättömyyttä.

...

PS. Puopolon You Tube -haastattelussa Elokapinan edustaja sanoi, ettei yksilöiden rooli ole niin tärkeä. Isojen yhtiöiden on. Samaa mieltä. Mutta silloin kansalaisten suututtamisessa ei ole järkeä. Päin vastoin.  Toiminta pitäisi suunnata niihin yrityksiin, joihin huomio pitää kiinnittää. Kaikki kohteet, joihin kansalaiset vahvasti kokevat identifioituvansa, ovat huonoja kohteita. Siksi juuri kansalaisaloitteet, rikosilmoitukset, lehdistö, media jne. ovat hyvällä tavalla neutraaleja välineitä. 

Tulipa mieleen vielä tämä: Ympäristöjärjestöt tekivät kanteen Norjan valtiota vastaan. Kyse oli Norjan öljystä. Hävisivät tietenkin. Norjaahan ylistetään hiilineutraaliuden mallimaana. No helppoahan se on, kun talous pohjimmiltaan perustuu öljyyn. Mutta koska se on heille vientituote, se ei näy omina hiilitonneina. Norjan kaksinaismoralismi on sietämätöntä. Ja kehujat, hyödylliset idiootit, vielä kun sumuttavat tätä totuutta, niin mikäs on porskuttaessa.

(Ja katsokaa Areenasta Toivoa etsimässä. Noin se pitää tehdä, ihmisille tilaa antaen.)

VANTAAN TRAGEDIASTA

Tässä tragediassa olisi kiusaaminen pidettävä keskiössä. Lastensuojelun ja nuorisotyön tärkeydestä jauhaminen vie asiasta sivuun. Poliisin työ, tutkinta, korostuu nyt tärkeällä tavalla. Onko kiusattu ja millä tavalla? Siihen(kin) toivon paneuduttavan. Nyt kun epäilty on nimennyt motiivikseen kiusaamisen, sitä ei saa eikä voi ohittaa. Tärkeää se on kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että annetaan kiusaajille, yleensäkin, vahva viesti seurauksista, joihin kiusaaminen voi johtaa; että he ovat osa syyn ja seurauksen ketjua.  Toiseksi siksi, että hekin, elleivät ole  patologisesti tunnekylmiä, tarvitsevat nyt aikuista vierelleen. Oletan tässä siis, että uhrit eivät olleet kiusaajia.

Poliisin rooli on tässä oleellinen, että pysytään oleellisessa; ettei heti eksytä liian yleiselle tasolle. Ja juuri poliisi on nyt se, joka epäillyn ottaa tosissaan. Lastensuojelulla, nuorisotyöllä ja psykiatrialla on paikkansa. Niidenkin aika koittaa.

MIKROAGGRESSIOSTA

Mikroaggressioksi nimitetään esimerkiksi sitä, kun joku kysyy vierasmaalaiselta vaikuttavalta ihmiseltä, mistä tämä on kotoisin.

Mikroaggressio on hierarkkisesti ihmistä määrittävä ja olemuksellistava sana. Melkeinpa nojatuolidiagnostiikkaa. Siksi se on myös ideologinen sana. Sillä määritellään ja ylitulkitaan ihmistä, joka ei ole "meitä". Ihmiset voivat olla tilannetajuttomia ja vaivaannuttavan uteliaita, mutta eivät välttämättä aggressiota osoittavia. Mikroaggressiolla siis otetaan oikeudeksi tulkita ajattelemattomuus  tiedostamattomaksi vihaksi. 

Sivistyneistöllä on kummallinen taipumus ylitulkita asioita. "Syvällistää" niitä. Välitön ei voi olla totta. Kotimaan kysyjä ei voi olla vain ajattelematon ja utelias. Aggressio ilmeisen takaa on löydettävä, koska miniaggressio viittaa tiedostamattomaan rasismiin, joka on  paljastettava.

Tässä on myös pohjaa sille, miksi nk. wokelaiset koetaan ärsyttäviksi. Termi luo efektin ylemmästä tietoisuudesta, jota ei tietenkään voi väittelyssä voittaa vaikka itsessään ei aggressiota tuntisi: "Et vain osaa sitä itsessäsi tunnistaa toisin kuin minä, joka tunnen sinut paremmin." Tiedostamatonta käytetään retorisena siirtona, vaikka juuri sen suhteen olisi käytettävä Occamin partaveistä ja tarkennettava empiriaan. Siihen, miten ihmiset näyttävät käyttäytyvän. Ehkä tiedostamaton on useammin tarpeeton ja haitallinen kuin tarpeellinen käsite; retoriikan ja vallankäytön varasto, jokin, jonka kanssa voi käydä monologia toisen ohi; ohittaa se yhteinen tila, jossa havainnoisimme toisiamme suoraan.

Tuntuu, että yhteisen tilan löytäminen vaatii rohkeutta, valppautta ja ankaraa oman diskurssinsa havainnointia. Mikä on se "yksityinen diskurssimme",  jolla ohitamme toisen ihmisen silloin kun hänen käyttäytymisensä ei soi yhteen omamme kanssa...

Jos kieltä käytettäisiin reflektoiden, vastakkainasettelua ei niin välittömästi syntyisi. Nyt jokainen kotimaan kysyjä määritellään aggressiiviseksi piilorasistiksi. Mitä muuta kuin vastakkaisuuksia ja vihamielisyyttä tästä voi seurata?

VÄESTÖSTÄ

 https://open.spotify.com/episode/3mFjeplsK9oNf29W85BNgd

GODARDIN VIIKONLOPPU PÄHKINÄNKUORESSA

 "Porvariston kauhun voi voitta vain lisäkauhulla." Viikonloppu, Jean-Luc Godard, 1967

Elokuva utopiasta luoda autistinen status, josta kaiken voisi alkaa uudelleen. Tietenkin se siinä epäonnistuu, koska edes taide ei voi olla kyllin vahvaa eikä puhdasta tähän tarkoitukseen niin kauan kuin se pitää yleisöään otteessaan. Pelkkää vilpillistä tietoisuutta. Ei viihdykettä kummempaa. On vapauduttava taiteesta.

RUNO PITKÄSTÄ AIKAA

En ole pitkään aikaan saanut kirjoitettua mielekästä runoa. 

Se kiusaa aina kun luen jonkun hyvän. 

Herää turhauttava tai paremminkin turhamainen motivaatio.

Istun ulkona koska sisällä ei saa polttaa ja tuulee mutta on niin lämmintä, että voin helposti näpytellä tämänkin ilman käsieni kylmettymistä.

Ikään kuin luonto lohduttaisi ettei hätää. Kyllä tämä tästä.

OLEMUKSELLINEN ELÄMÄ

Kuva on Reijo Työrinojan vätöskirjasta Uskon kielioppi, s. 215.

...

Kyse on ikään kuin elämän olemuksesta. Ja "olemus on ilmaistu kieliopissa", kuten saman teoksen edellisellä sivulla Töyrinoja Wittgesteiniin viittaa. Olemusajattelu tai paremminkin -asenne tai olemuksellinen eläytyminen on väistämätön ontologinen, ontinenkin, rakenne. Eikä kyse ole vain ihmisistä. Siihen kuuluu tietenkin myös vaikkapa kokemus siitä, miten eläimet mahdollisesti ilmaisevat kärsimystä ja miten siihen reagoimme vaikkapa lopettamalla (tai edes vähentämällä) eläinperäisten tuotteiden syömistä. Kärsimystä imitoiva robotti ei saa sitä aikaan (muuta kuin muistuttamalla meitä aidosta kärsimyksestä). Olemassaolomme ilman olemusajattelua on mahdotonta. "Oleminen ennen olemusta..." Minulle Wittgenstein voittaa Sartren, vaikka tuo Sartren ajatus hyvä metodilause onkin. Sama koskee minun luennassani Derridaa, toista hienon metodin kehittäjää. Olemusajattelua ei voi dekonstruoida ontoligisesti eikä onttisesti. Mutta mikä tärkeää, sen tietenkin voi haastaa ideologisesti. On tärkeää tutkia sitä, missä kulkee olemuksellisuutemme ideologinen eli arvottava raja.