keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

VAIKEAA PUHETTA

Onko enää olemassa tabuja? Näin kysyvät usein ns. sivistyneistön edustajat. Rahvaat eivät kysy, koska eivät teeskentele, ettei niitä ole. Tabujen myöntämisestä kun saa helposti yksioikoisen, epäanalyyttisen ja vähän pinnallisen ihmisen maineen. Konservatiivisenkin.

Mutta onhan niitä. Ja jotkut saavat jopa nämä tabujen kieltäjätkin hämmennyksiin. Ajatelkaa miestä, joka sanoo lapsensa ristiäisissä, ettei halunnut mennä mukaan synnytykseen. Toksinen maskuliini? Siinäpä miettimistä. Tai heteromiestä, joka sanoo, ettei mielellään edes ajattele homoseksiä. Homofoobikko ilman muuta. Homoseksuaalin vastaavista mielipiteistä ei laukea mieleemme noin automaattista dikotomiaa. Pidämme sitä helpommin luonnollisena reaktiona. Kummassakaan tuntemuksessa ei tietenkään sinänsä ole mitään väärää. Tai ihmistä, joka sanoo pitävänsä valkoista naista enemmän puoleensavetävänä kuin mustaa. Rasisti? Kukaan ei hämmentyisi, jos sanottaisiin mustasta samoin. Eikä kummassakaan mielipteessä nytkään ole sinänsä mitään oudoksuttavaa.

Voiko tabuista puhua neutraalisti? En usko. Tabut asettavan lausujansa väkisinkin epäilyttävään rekisteriin: Ketä vastaan olet? Ja se tietenkin on automaattisesti mieleen nouseva kysymys. Älä ajattele panssarivaunua. Mitä ajattelit? ("Mutta miksi se valitsi noin maskuliinisen esimerkin?")

tiistai 30. kesäkuuta 2020

EI TÄTÄ ENÄÄ TAHDO JAKSAA

Kansallismieliset ovat polttaneet sateenkaarilipun. Voi herranjumala. Jos tämä ei olisi tärkeää, en enää jaksaisi edes kommentoida.

Miksi enemmistöstä poikkeava biologinen ominaisuus suututtaa ihmisiä? Suuttumuksen ytimessä on luonnottomuuden tuntu. Mutta sukupuolessa tai seksuaalisessa suuntautumisessa ei ole luonnottomuutta, ei edes pedofiliassa (vain sen toteuttaminen on rikos ihmisyyttä vastaan). Luonto ei pidä sisällään luonnotonta, se on looginen totuus. Vain jos pitää luontoa jonkin omia arvoja vahvistavan yliluonnollisen (metafyysisen) agentin luomana, voi ajatella sen olevan luonnotonta. Tähän seksuaaliseen tilastolliseen poikkeavuuteen kohdistuvaan ärtymykseen liittyy tiedostamatonta metafyysistä rekisteriä.

Entä miksi tuota luonnonilmiötä sitten niin paljon tuodaan nykyisin "ärsyttävästi" esiin? Koska kulttuurievoluutio on nyt siinä vaiheessa, että siitä on tullut mahdollista ja sen salaaminen (kaapittuminen) luo vastareaktionsa. Tätä on dialektiikka. Voisi verrata työväenliikkeen marsseihin joskus aikoinaan. Nythän vasemmisto on jo niin luonnollinen osa kulttuuria (tai keskiluokkaistunut), että marsseja ei enää näy. Oikeastaan kansallismielisetkin ovat marsseillaan nykyään julistamassa sitä, että toisen maailmansodan jälkeen aate on ollut tabu. Pitäisikö siitäkin motiivista ärsyyntyä?

Odotan sitä aikaa, kun seksuaaliset suuntautumiset ja sukupuolisuus ovat saavuttaneet  heterouden asteisen välinpitämättömän arkipäiväisyytensä. Ja Isänmaasta saa pitää vapautuneesti. Ehkä utopiaa, mutta eikö meidän pidä edes uskoa siihen?

lauantai 27. kesäkuuta 2020

HALLITUSTA HAASTAVA INTERSEKTIONAALISUUS (päivitetty versio)


Sana intersektionaalinen vaivaa aina vain päätäni. Nyt sana pisti taas miettimään kun hallitus ottanee sen omaksi periaatteekseen, mikä on aiheuttanut kärkästäkin keskuselua. (Tätä oleellista syytä mietiskelyyni en tullut maininneeksi aiemmissa versioissa. Tämä asiayhteys kuitenkin tekee kirjoituksestani mielekkäämmän. Muutenkin nyt parempi versio.)

Alunperin intersektionaalisuus feminismissä on 70-luvun amerikkalaisten mustien naisten haaste valkoiselle feminismille. Haluttiin että valkoinen feminismi reflektoi valkoisuutensa ja huomaa etuoikeutettuisuutensa. Alunperin siis kyse oli "rodun" ja sukupuolen kysymyksistä, eli että miten valkoinen feminismi tiedostaa sokeutensa ihonvärinsä suhteen. Intersektionaalisen feminismin historia on siis toiseuden asettaman haasteen historiaa. Ja sama haastaminen jatkuu ja hyvä niin. Haastajina ovat nyt muslimitaustaiset naiset ja miehet (eikä valkoisten länsimaisten tharvitse puhua heidän puolestaan, mikä epäilemättä helpottaa tilannetta; tosin itse olen sitä mieltä, että vääryydestä on puhuttava kulttuurista piittaamatta, kulttuurirelativismia en siedä).  He voivat kommentoida julkisuudessa vaivattomasti ilman islamofobiksi leimautumisen pelkoa. Ja länsimainen feminismikin saa osansa. Se on näiden kommentoijien mukaan ollut liian korrekti, relativistinen. Näin he haastavat intersektionaalisuutta ja päivittävät sen perinteen. Tästä hallituksen on hyvä jatkaa.

Jos hallitus todella aikoo omata tuon intersektionaalisen feminismin periaatteet, sitä tulee mielenkiintoista seurattavaa. Hallituksella on nyt mahdollisuus tarttua ikään kuin persoonattomana instituutiona arkailematta asiaan, yhtäkään näkökulmaa aristelematta. Vaikkapa lainsäädännöllä. Eivätkö sitä odota jopa hallituksen suunnitelmien vastustajat? Feminismi tässä nyt tietysti kommentoijia ärsyttää, se koetaan ideologiana ja sitä sävyähän siinä tilanteesta riippuen usein onkin. Modernin intersektionaalisuuden pitää olla (myös omia estojaan) havainnoivaa ja siitä "kylmiä" johtopäätöksiä tekevää. Sitä odotan intersektionaaliselta hallitukselta. (Intersektionaalinen hallitus kai olisikin tässä tilanteessa parempi ilmaisu.)



lauantai 20. kesäkuuta 2020

TÄRKEIN EI OLE VÄLTTÄMÄTTÄ PARASTA

Ylen aamutelevision Jälkinäytöksessä 18.6. kysyttiin että onko Spike Leen  Da 5 Bloods vuoden tärkein elokuva. Epäilemättä aiheensa puolesta voi olla, osuu hetkeen täydellisesti ja on tarpeellinen elokuvahistorian päivitys. Mutta ainakaan minun mielestäni ei paras elokuva, vaikka katsoin sen kahteen kertaan. Hetkittäin jopa herätti vaivaantuneisuutta. Turhat ja vähän kököt Vietnam-takaumat jotka olisi voinut korvata dialogilla ja kömpelö viittailu Coppolan Ilmestyskirjaan tuntuivat elokuvaopiskelijan lopputyöltä. Muutakin olisi voinut kokonaisuudesta poistaa. Yhden päähenkilön tytärsuhteen esimerkiksi.

Tuossa aamun Jälkinäytöksessa Janne Sunqvist keskittyi (viisaasti) elokuvan ajankohtaisuuteen, mutta ei sen laatuun. Tosin piti nerokkaana Leen tapaa sisällyttää jännärigenreen asiaansa. No, nerokkuus on kyllä tässä yhteydessä iso sana. Ylen kulttuuritoimituksen päällikön Satu Nurmion mielestä elokuvaharrastajat pitivät varmasti elokuvasta siksi, että siinä oli niin paljon viitteitä muihin elokuviin. Nurmion kommentti oli hämmentävä. Tuollaiset viittaukset ovat karkkia uskottavuuttaan todisteleville elokuvaharrastajille, mutta kun Ylen kulttuuritoimituksen päällikkö pitää niitä elokuvan laadun perusteluna, se on huolestuttavaa elokuvakulttuurin kannalta.

Oli elokuvassa aineksia parempaan. Kun katsoin sitä, tuntui, että tämä voisi olla erinomainen poliittinen toimintatrilleri. Harmi.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

VILLE LÄHTEEN HAASTATTELU JA KIRJOITUKSIA

https://bios.fi/vaestonkasvun-perusasiat-haltuun/

https://bios.fi/lahteeko-syntyvyys-uuteen-nousuun-vauraissa-maissa-ei-silta-nayta/

NÄKEMIIN, FILOSOFIA

Jutussani Nietzsche, Lacan ja minä eräänlaisen jäähyväistekstin Nietzschelle. Samalla koko fenomenologiseen kehään ajautuva mannermainen filosofia alkoi tuntua yhdentekevältä (ja sitä sivuan jutussani Kokemus sinänsä). Sen verran halusin varmistusta, että lähetin jutun mannermaista filosofiaa vatkaavalle ammattifilosofille, maallikon kun täytyy aina pyrkiä koettelmaan ajateluaan ulkoa päin, muuten voi ajautua ns. hevopaskaan. Niitzelogiikkani näytti hänen mielestään pätevältä ja hän jakoi näkemykseni Niitzestä. Tästä pohdinasta seurasi myös "hyvästit" Heideggerin metafysiikkalle. Kommentoijani mukaan tulkitsin Niitzeä kuin Heidegger, jonka mukaan Niitzen käsitys nihilismistä pitää viedä vielä pidemmälle kuin Niitze itse vei (nähdäkseni korvasi jumalan kuoleman vain tahtofilosofiallaan). Tämän yliviennin tein siis tuossa mainitsemassani kirjoituksessa Lacanin avulla. Mutta Heideggerkin alkoi siis prosessin kuluessa tuntua olevien "takana" olevan olemisen kysymisessään turhauttavalta metayysikolta. Korvaavaa herran diskurssia tarvitsi hänkin.

Mitä tästä seuraa? Itselleni Heideggerin jälkeen ei voi olla muuta mielekästä olevan ympärillä pyörivää ajattelua ja toimintaa kuin tiede (vaikka Heidegger juuri sitä kritisoikin). Pelkällä ajattelulla ei voi edetä oikeastaan mihinkään kinnostavaan, fenomenologian kauppaamia "sisäisiä" havaintojamme täytyy testata empiirisesti, jotta niillä on totuuden kannalta merkitystä (filosofia retoriikkana, etiikkana ja metafysiikan kritiikkinä on toinen juttu, hyvinä esimerkkinä tästä Derrida ja Ville Lähde, ks. seuraava postaus). 

Deweyn kirja Pyrkimys varmuuten kannattaa lukea. Se on varmuuden entiteettiin pyrkivän ajattelufilosofian kritiikki ja tieteellisen testaamisen tärkeyden kuvaus. Dewey, Lacan, Wittgenstein ja Hume jäävät jäljelle, niitä luen yhä ja koen valideiksi maailmankuvani suhteen. Kant on jo vähän siinä ja siinä. Ei mielestäni saanut mitään aikaiseksi suhteessa Humen ongelmaan, siirsi vain empiirisen umpikujan subjektiin, sisäisiksi kategorioiksi. Eli nimesi kategoriat jotta pystyisi puhumaan sisäisen ja ulkoisen rajasta ja olioista sinänsä.