sunnuntai 7. elokuuta 2022

ÄÄRIMMÄISIN KIELIPELI

1

Olen Facebookin filosofiaryhmässä. Siellä keskutelemme siitä, onko filosofialla mitään annettavaa sodan haasteeseen. Tämä on minun kommenttini:

Joku kysyi, onko sota rationaalista? Minusta tuntuu, että se on tuon käsitteen ulkopuolella; puhetapojen ja kielipelien äärimmäinen muoto, kohta missä kieli ei enää pelitä; "viimeinen kielipeli",  jonka aikana ne jotka siihen eivät itse konkreettisesti ole osallisina, harjoittavat omaa peliään. Kuten me nyt täällä. Sota saa ihmiset puhumaan sodasta. Rationaalisuus kuuluu meidän peliimme. Putinin ja vaikkapa Isisin peli on jotain Toista niin kauan kuin sitä ehdottomuudessaan kestää.

2

No. Tietenkin sodassa on rationaliteetit.  Puolustautuminen, elintilan hankkiminen ym. Rationaliteetti ei ole tietenkään eettisyyttä, se on rakennetta. Kaikessa mitä ihminen tekee on rationaalisuutta. Rakennetta.

Sodan mielettömyydestä puhuessa ajattelee sitä enemmän hyökkääjän tekona ja samalla rationaliteetti moralisoituu perusteettomasti. Haluamme nähdä vaikkapa nyt sitten Putinin järjettömänä olentona, koska etiikkamme sitä vaatii. 

Oikeastaan tuo tekstini käsittelee sitä, onko sota siinä mielessä rationaalinen, että sitä voisi hallita rationaalisesti esim. pasifismin kielipelillä. Sitä en usko. Tämä koskee myös lausetta "väkivalta ei ole ratkaisu". Kyllähän se aina on, jos ei sotke siihen moraalia.

lauantai 25. kesäkuuta 2022

TAIDETTA AIVOILLE


Istuva nainen, 1909. Kuva otettu teoksesta Picasso (Kirjayhtymä 1975).

Nämä kubistisen ajan muotokuvat ihmisistä kiehtovat minua. Enemmän kuin vaikkapa asetelmat. Näissä todentuu kohtaamisen tuntu. Niin kuin en katsoisi kuvaa vaan jotakin eläytymisen rekisteriä. Aivot yrittävät automaattisesti korjata jotain ja se ehkä luo tunteen tilasta, joka ei ole TUOSSA vaan jossain jonkun persoonan ja itseni JAKAMASSA tilassa. Missä kulkee esittävän ja abstraktin raja? Ei sitä ole. Sisimmässäni ainakaan. 

Alan uskomaan aika vakaasti, että taiteen tekemä vaikutus on pelkkää aivojen tuottamaa mekaniikkaa. Eikä se ole yhtään sen vähempää silloinkaan. Siihen ei vain silloin tarvitse sotkea metafysiikan ripettäkään. Kubismi on konkreettista taidetta.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

LACAN JA SETÄMIEHET



Tuo yllä näkyvä sitaatti tietenkin saa Lacanin näyttämään konservatiivilta. (Kyse on hänen vastauksestaan kaduilla -69 protestoiville nuorille, jotka tulivat keskeyttämään hänen luentoaan - eli aikansa setämies siis hänkin.) Mutta ei, näin se vain menee (mikä ei ei, näin se vain menee (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö Lacan voisi olla konservatiivi). Juuri siksi edistyksellisten - ja nyt minäkin kuulostan konservatiivilta - vaikkapa sitten wokelaisten, olisi oltava itsensä suhteen äärimmäisen valppaita. Ja lisää konservatiivista efektiä: kun setämiehet valittavat ettei mitään saa sanoa, kuuluuko siinä levoton reaktio aikakautemme älylliseen hegemoniaan, siihen vielä herraa haastavaan hysteeriseen* mutta vahvasti jo herroittuvaan diskurssiin, joka on pakko ottaa yhä enemmän huomioon? Siksi vastaus heille ei voi olla vain tämä: "Tehän nyt puhutte koko ajan, mitä valitatte." Heidän kauttaan on edistyksellisten mahdollista, ja syytä, arvioida itseään. Jo nyt.

...

*Tuo termi hysteerinen tarkoittaa Lacanin teoriassa herralta  vastauksia vaativaa ja niitä haastavaa "subjektia" (subjekti on Lacanin kohdalla pistettävä termiä heikentäviin sitaatteihin). Ei siis hysteeristä sekoilijaa. Tämä vain että en tahtomattani uppoa yhä syvemmälle konservatiivisuuden suohon.

Kuva on Janne Kurjen kirjasta Lacanin diskurssiteoria.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

AJATTOMUUDEN AUTUUDESTA

"Elämän jakautuminen menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen on mielen tekemää ja lopulta illuusiota."


Näin sanoo Echart Tolle, saksalainen, Kanadassa asuva henkinen opettaja (ks. Wikipedia).

Itse en täysin voi ostaa tuota väitettä. Näen siinä itsessään liikaa illuusiota, jolla paetaan tuskaa ja vastuuta. Vilpillistä tietoisuutta. Ja myös dualistista erottelua sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen.

Puhdasta nykyhetkeä ilman sitä jäsentävää sisältöä en voi toivottaa tervetulleeksi. Pulla tulee västämättä rusinoiden mukana. Muu on puhtaan läsnäolon metafysiikkaa. Tervetulon toivotus on väistämättä vastuuta muutoksesta, ei tyhjän olemisen hyväksymistä. 

Nyt vien ajatukseni äärimmäisyyksiin. Joskus se vain selventää ajatuksia. Jos todella hyväksyy ajattomuuden, että aika on illuusio, ei ole syytä olla huolissaan mistään. Ympäristöstä, Ukrainasta, totalitaristisen hallinnon vangitsemista toisinajattelijoista, ei yhtään mistään. Mutta tuo kaikki tapahtuu fysikaalisessa ajassa. Ympäristön tuhoutuminen tai päivästä toiseen kidutettavien kokemus ei noudata meditoivan kanssaihmisen meditatiivista aikaa. Jos kidutettava kykenee pakenemaan meditaation avulla, hyvä niin, mutta minä en voi vedota siihen.

On toinen asia, antaako maailman ahdistaa itseään vai toimiiko ilman ahdistusta. Ja uskon, että mestarimeditoijat tuohon hetkettömyyteen voivat psyykkisellä tasolla päästä. Mutta siitä ei seuraa ajattomuutta sinänsä. Eikä vapautta maailmasta. Ajattomuuteen ei pääse ilman maailman hylkäämistä. 

Tuo ajattomuuden ajattelu sopii terapeuttiseen tai psykiatriseen diskurssiin (niin kuin myös harhan ja illuusion käsitteet). Tai metodiksi paeta omaa kärsimystä. Mutta heti kun mukaan tulee muiden ihmisten kärsimys tai ympäristön tuhoutuminen, ei voi vetäytyä ajattomuuteen, tai siis tarkemmin,  ajattomuuden ideaan. Fysikaalinen aika on yhteisen kokemisen jakamista, tila, jossa tehdään valintoja. Ajattomuudessa ei niitä tarvita.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

HYÖDYTÖN VAI HAITALLINEN VAPAA TAHTO?

Usko vapaaseen tahtoon mahdollistaa mielekkään kommunikaation, käsityksemme hyvästä ja pahasta sekä oikeuskäytäntömme ja vaatimuksen sovittamisesta. Mutta usein se tekee meistä myös kärsimättömiä ja vaativia, pahimmillaan jopa aggressiivisia. Sillä emmekö turhaudu juuri olettamaamme vapaan tahdon subjektiin, kun turhaudumme vaikkapa rikoksiin tai päihteisiin retkahtelevaan addiktiin tai huonosti käyttäytyvään lapseen? Vapaata tahtoa olisikin mieluummin tarkasteltava oman reaktiivisuutensa fenomenaalisena objektina, mielensä sisäisenä ilmiönä, kuin ihmisen mittana. 

Rikosseuraamustyön ammattilaiselta tällainen vapaan tahdon vähätteleminen tuntuu tietysti kummalliselta. Mutta yritän perustella sitä esittämällä kysymyksen, johon en tietenkään kykene vastaamaan. 

Jos ihminen väsyy loputtomaan vankilakierteeseen ja muuttuu, onko kyse vapaasta tahdosta vai siitä, että orgaaninen eliö väsyy ja ehkä oppii kokemuksestaan ja tämä kokemus sitten tuottaa ehtoja ja lopulta arvoja, joiden perusteella on voimaannuttavaa ja hyödyllistä jatkaa muutoksen tiellä? Ja onko vastauksella edes väliä? Emmehän asiakkaani kanssa koskaan voi saada sitä. Ja kuten tiedämme, siitä mistä ei voi puhua, on joskus parempi vaieta.

Vapauduttuani vapaan tahdon pakkomielteestä, tai edes pohtiessani sitä kohtaamistyössäni, menee pesuveden mukana paljon muutakin turhaa.

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

OLEMASSAOLEMATON ROMAANI

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto... Tiedän että romaanin idealla leikittelevästä teoksesta kuuluisi innostua. Kuka kertoo? Kertooko kukaan? Tietääkö tekijä itsekään lopulta kertovansa? Onko tekijä kuollut? No. Ainakin tässä tapauksessa selvinnyt sydänleikkauksesta. Mikäli hänet nyt voi tai kuuluu nimetä tekijäksi. Ja vielä: miten tämä kirja on olemassa? Tämä Taivaallinen vastaanotto. Kirjaa johon tuossa kirjassa viitataan, emme tunne. Se on olemassa vain ideana. Niin kuin lukemattomat hämähäkit kutoisivat verkkojaan... 

Dekonstruituva luottamukseni tekstiin... se on ok. Mutta haluan dekonstruktion ilolla maustettuna ja tässä en sitä kokenut. Jäi totinen jälkimaku. Varmasti tämä oli varma valinta voittajaksi. Edustaa edistystä. Mutta kun luin, kysyin koko ajan itseltäni: Entäs sitten? Eikö tämä juttu jo ole liian tuttu? En kokenut löytämisen iloa. Ja sitä luottamuksen dekonstruointi on parhaimmillaan. Epäilyn heräämistä tekstin luotettavuudesta kuin itsestään, ja tekijältä salaa. Jos tekijä tuntuu sitä tarjoavan, en innostu. Ja tuossa Finlandia-voittajassa juuri niin kävi.

maanantai 9. toukokuuta 2022

ELÄMÄÄ JA KUVITELTUA ELOKUVAA

1

Luen Merja Mäen romaania Ennen lintuja. Se on  kertomus nuoren naisen evakkomatkasta.

Tästä hienosta tarinasta pitäisi jonkun tehdä elokuva. Sellaisella molbergilaisella ihon estetiikalla. Niin että sen haistaa. Ei musiikkia. Vain kulkemisen ääntä. Vasikan syntyminen kesken matkaa... Meditatiivisia merkityksellisiä otoksia. Avantgardea realistisin kuvin. (Se on mahdollista.) Tämä on romaani, jonka haluan nähdä elokuvana, mielikuvitukseni ei tähän riitä. Elokuva toisi tähän jotain lisää. Tärkeällä tavalla. Vaadin tekijältä äärimmäistä herkkyyttä. Molberg on kuollut ja siksi lähin nykyvertailu olisi Juho Kuosmasen ja J-P Passin Taulukauppiaat. Valon, äänen ja liikkeen taidetta. Tai ne Selma Vilhusen ja Lisebi Fridellin Hölmön nuoren sydämen vedet silmiin pusertavat mahtavat otokset nuorista lähekkäin.  Elokuvan juhlaa. Jään odottamaan.

2

Evakkona Keski-Pohjanmaalle tulleella äidilläni oli myös kokemus, jonka olen kuvitellut samanlaisena elokuvana kuin tuon Mäen romaanin.

Äiti oli jäänyt välirauhan aikana hoitamaan tilalle karjaa koska luultiin, että sinne vielä voitaisiin palata. Niinhän ei käynyt. Hän oli 15-vuotias. Ruoka alkoi loppua ja kanat piti tappaa yksi toisensa jälkeen. 

Eräänä päivänä äitini näki pellon laidalla kaksi lähestyvää hahmoa, sellaiset suipot lakit päässään. Venäläisiä, karanneet läheiseltä vankileiriltä, mahdollisesti. Ei ole vaikea arvata, mitä nuori nainen heti ajatteli. Äiti mietti paniikissa pakoteittejä, mutta jo kohta sotilaat olivat ovella...

Pahin pelko ei toteutunut. Toinen sotilaista viittoili ettei äidin tarvitse pelätä ja että he vain haluavat syödä jotain. Olivat nälissään. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää ettei enää ole kuin jäisiä perunoita. Se viimeisinkin kana oli syöty. Kelpasi. Tarjoutuivat pilkkomaan puita vastapalvelukseksi. 

Äiti muisti kuinka he kävelivät pimeydessä pihan poikki puuliiteriin tykkitulen valaistessa iltaa. Miehillä saha ja kirves käsissään. Aivan. Jos tämä ei olisi totta, se olisi vain kaunista.

Puut sahattiin, pilkottiin ja kannettiin sisälle tupaan. Sotilaat kiittivät ja lähtivät. He palasivat vielä seuraavana päivänä. Sitten eivät enää.

Äitini sanoi, että tuon kohtaamisen jälkeen pystyi myös arvostamaan venäläistä sotilasta.

Hyvä ettei hänen tarvinnut enää nähdä tätä päivää.