sunnuntai 11. syyskuuta 2022

PARI VÄLIHUOMAUTUSTA

Ensin inhosta ja vihasta.

Ilmaisut homofobia ja transfobia turhauttavat minua. Tai no, ärsyttävätkin. Ikään kuin loiventavia sanoja. "Kunhan kukaan ei enää pelkää erilaisuutta, saadaan asia kuntoon; kukaan ei voi vihata ja inhota muun kuin pelon vuoksi."  

Tuo on optimismia; humaania ja tinkimätöntä uskoa ihmisen perimmäiseen hyväntahtoisuuteen (mikä tietenkin samanmielisten lajitoverien välillä toimiikin).  Ikään kuin ei voisi vihata vaikkapa sen vuoksi, että tekee omasta suuntautumisestaan (siitä, mistä itse nauttii ja mitä käänteisesti inhoaa), ja sukupuolestaan (siitä, minkä itse kokee ristiriidattomaksi) luonnollistetun arvon ja periaatteen. (Ikään kuin luonto itsessään tai siinä ilmenevä tilastollinen määrä perustelisi sen.)

Inho voi olla biologistakin reagointia, sitä ei ole kieltäminen, mutta sekään ei tee siitä arvollisesti perusteltua. (Ja inho tietenkin  toimii kaikkiin suuntiin.) Eikä inhostaan välttämättä kokonaan pääse eroon. Eikä tarvitsekaan koska se voi olla jo liikaa vaadittu. Mutta kun sen hyväksyy ja tiedostaa eikä käytä sitä ikään kuin vaistomaisena periaatteena eikä edelleen sen efektoimiin arvoihin vedoten vihan perusteluna, se jo riittää tekemään tästä maailmasta paremman.

Sitten tisseistä ja perseistä.

Nyt kun kesä on ohi, tuolla netissä ollaan huolissaan naisista, jotka ovat perustaneet identiteettinsä tissien ja perseen korostamiseen. Että mitäs nyt kun pitää vaatetta pistää enemmän niiden suojaksi ja identiteetti häviää? 

Naiset! Kulkekaa tissit ja perseet ylpeästi edellä ja näyttäkää sillä asenteella keskaria kaikille, jotka tämän hengen (äly) ja aineen (tissit ja perse) dualismin aina vain uusintavat!

Herran ja rengin dialektiikassa kun ei kannata herralta mitään pyytää. Rengin on itse itsensä herrannettava. 

Ja mikä pahinta, tuota uusinnusta jatkavat naisetkin.

sunnuntai 28. elokuuta 2022

KUKA MINUSSA PUHUU KUN PUHUN MARINISTA?

Näissä Marinin kaltaisissa kohuissa minua häiritsee aina se, että polarisaatio syntyy valon nopeudella: feminiini vs. maskuliini/patriarkaatti, konservatiivi vs. edistyksellinen, vasemmisto vs. oikeisto jne. Sen jälkeen on vaikea ajatella ja varsinkaan ilmaista ajatteluaan tarkkailematta miten itse asettuu suhteessa näihin oppositiopareihin. Mitä voin sanoa kavaltamatta sitä arvomaailmaa, jonka omaksi kokemani yhteisö jakaa? Kuinka esimerkiksi voi naisena puhua tapauksesta kieltämättä kanssasisariaan? Tai miehenä vahvistamatta patriarkaattia tai tulematta epäillyksi sen edustajaksi. 

Tämä polarisoituminen on tietenkin aina haastavaa; ilmasto ja sukupuoli nyt tulevat heti mieleen. Harva aihe välttää sen. Enkä väitä, etteikö polarisaatiossa tulisi esiin jotain oleellistakin. Mutta oppositioparit viittaavat helposti enemmän toisiinsa kuin itse asiaan.

No. Itse ajattelen, että Marin on ollut huolimaton pääministeriydessään. Minun oppositioparini on siis huolellisuus vs. huolimattomuus. On selvää, että jos bilettämässä on puolituttua tai jopa tuntematonta väkeä, ei pidä yllättyä jos materiaalia nettiin vuotaa. Pääministeri ei voi tässä asiassa valitettavasti koskaan ns. rentoutua. Tätä huolimattomuuttaan Marinin kuuluisi pahoitella, ei sitä, että piti hauskaa tai sitä, että "jouduitte kanssani tällaista näkemään vaikka videot eivät olleet tarkoitettu julkisiksi". Tässä hän ohittaa oleellisen. Ei ollut tietenkään tarkoitettu, mutta pääministerin olisi se pitänyt varmistaa. Mitään pääministeri ei voi jättää oletuksen varaan. Oli mies tai nainen, oikeistolainen tai vasemmistolainen.

Pelkäänkin nyt, että kun hän lupaa muuttua, hän lopettaa bilettämisen. Eikä vain ole tästä edes tarkempi tilanteissa, jotka tarkkuutta pääministeriltä vaativat.  Pelkään siis sitä, että Marin käsittää itsensä sillä tavoin väärin.

tiistai 16. elokuuta 2022

SEKOPÄISTÄ FUNDAMENTALISMIA?

Onko ääriajattelu ja -toiminta aina jollain tavoin epäväkaan ihmisen toimintaa? Ylen 16.8. Kultturiykkösessä haastatellun Jaakko Hämeen-Anttilan mielestä on. Tuo aina on jälleen kerran ongelmallinen sana. Toisin sanoen: tulkitseeko ääriajattelija ja -toimija uskontonsa tai muun ideologiansa tai niihin perustuvat (tappo)käskyt aina väärin? Ja jos niin ajattelemme, onko kukaan käskystä vastuussa? Tai onko uskonto tai muu ideologia silloin sulkeistettu pois yhtälöstä? Eli onko ideologiselle tai uskonnolliselle yhteisölle annettuja äärimmäisiä ohjeita mahdollista toteuttaa oikein? 

Ehkä kysymys on esitettävä niin, että se on lähempänä itseäni. Jos vaikkapa äärivegaani tekisi itsemurhaiskun Atrialle, miten vegaaniyhteisö sisimmässään siihen suhtautuisi? Haluaisiko nähdä tekijän pelkkänä sekopäänä? Tai voisiko? Olisiko mahdotonta sulkea pois sitä tunnetta, että hän toimi muiden puolesta?

sunnuntai 7. elokuuta 2022

ÄÄRIMMÄISIN KIELIPELI

1

Olen Facebookin filosofiaryhmässä. Siellä keskutelemme siitä, onko filosofialla mitään annettavaa sodan haasteeseen. Tämä on minun kommenttini:

Joku kysyi, onko sota rationaalista? Minusta tuntuu, että se on tuon käsitteen ulkopuolella; puhetapojen ja kielipelien äärimmäinen muoto, kohta missä kieli ei enää pelitä; "viimeinen kielipeli",  jonka aikana ne jotka siihen eivät itse konkreettisesti ole osallisina, harjoittavat omaa peliään. Kuten me nyt täällä. Sota saa ihmiset puhumaan sodasta. Rationaalisuus kuuluu meidän peliimme. Putinin ja vaikkapa Isisin peli on jotain Toista niin kauan kuin sitä ehdottomuudessaan kestää.

2

No. Tietenkin sodassa on rationaliteetit.  Puolustautuminen, elintilan hankkiminen ym. Rationaliteetti ei ole tietenkään eettisyyttä, se on rakennetta. Kaikessa mitä ihminen tekee on rationaalisuutta. Rakennetta.

Sodan mielettömyydestä puhuessa ajattelee sitä enemmän hyökkääjän tekona ja samalla rationaliteetti moralisoituu perusteettomasti. Haluamme nähdä vaikkapa nyt sitten Putinin järjettömänä olentona, koska etiikkamme sitä vaatii. 

Oikeastaan tuo tekstini käsittelee sitä, onko sota siinä mielessä rationaalinen, että sitä voisi hallita rationaalisesti esim. pasifismin kielipelillä. Sitä en usko. Tämä koskee myös lausetta "väkivalta ei ole ratkaisu". Kyllähän se aina on, jos ei sotke siihen moraalia.

lauantai 25. kesäkuuta 2022

TAIDETTA AIVOILLE


Istuva nainen, 1909. Kuva otettu teoksesta Picasso (Kirjayhtymä 1975).

Nämä kubistisen ajan muotokuvat ihmisistä kiehtovat minua. Enemmän kuin vaikkapa asetelmat. Näissä todentuu kohtaamisen tuntu. Niin kuin en katsoisi kuvaa vaan jotakin eläytymisen rekisteriä. Aivot yrittävät automaattisesti korjata jotain ja se ehkä luo tunteen tilasta, joka ei ole TUOSSA vaan jossain jonkun persoonan ja itseni JAKAMASSA tilassa. Missä kulkee esittävän ja abstraktin raja? Ei sitä ole. Sisimmässäni ainakaan. 

Alan uskomaan aika vakaasti, että taiteen tekemä vaikutus on pelkkää aivojen tuottamaa mekaniikkaa. Eikä se ole yhtään sen vähempää silloinkaan. Siihen ei vain silloin tarvitse sotkea metafysiikan ripettäkään. Kubismi on konkreettista taidetta.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

LACAN JA SETÄMIEHET



Tuo yllä näkyvä sitaatti tietenkin saa Lacanin näyttämään konservatiivilta. (Kyse on hänen vastauksestaan kaduilla -69 protestoiville nuorille, jotka tulivat keskeyttämään hänen luentoaan - eli aikansa setämies siis hänkin.) Mutta ei, näin se vain menee (mikä ei ei, näin se vain menee (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö Lacan voisi olla konservatiivi). Juuri siksi edistyksellisten - ja nyt minäkin kuulostan konservatiivilta - vaikkapa sitten wokelaisten, olisi oltava itsensä suhteen äärimmäisen valppaita. Ja lisää konservatiivista efektiä: kun setämiehet valittavat ettei mitään saa sanoa, kuuluuko siinä levoton reaktio aikakautemme älylliseen hegemoniaan, siihen vielä herraa haastavaan hysteeriseen* mutta vahvasti jo herroittuvaan diskurssiin, joka on pakko ottaa yhä enemmän huomioon? Siksi vastaus heille ei voi olla vain tämä: "Tehän nyt puhutte koko ajan, mitä valitatte." Heidän kauttaan on edistyksellisten mahdollista, ja syytä, arvioida itseään. Jo nyt.

...

*Tuo termi hysteerinen tarkoittaa Lacanin teoriassa herralta  vastauksia vaativaa ja niitä haastavaa "subjektia" (subjekti on Lacanin kohdalla pistettävä termiä heikentäviin sitaatteihin). Ei siis hysteeristä sekoilijaa. Tämä vain että en tahtomattani uppoa yhä syvemmälle konservatiivisuuden suohon.

Kuva on Janne Kurjen kirjasta Lacanin diskurssiteoria.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

AJATTOMUUDEN AUTUUDESTA

"Elämän jakautuminen menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen on mielen tekemää ja lopulta illuusiota."


Näin sanoo Echart Tolle, saksalainen, Kanadassa asuva henkinen opettaja (ks. Wikipedia).

Itse en täysin voi ostaa tuota väitettä. Näen siinä itsessään liikaa illuusiota, jolla paetaan tuskaa ja vastuuta. Vilpillistä tietoisuutta. Ja myös dualistista erottelua sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen.

Puhdasta nykyhetkeä ilman sitä jäsentävää sisältöä en voi toivottaa tervetulleeksi. Pulla tulee västämättä rusinoiden mukana. Muu on puhtaan läsnäolon metafysiikkaa. Tervetulon toivotus on väistämättä vastuuta muutoksesta, ei tyhjän olemisen hyväksymistä. 

Nyt vien ajatukseni äärimmäisyyksiin. Joskus se vain selventää ajatuksia. Jos todella hyväksyy ajattomuuden, että aika on illuusio, ei ole syytä olla huolissaan mistään. Ympäristöstä, Ukrainasta, totalitaristisen hallinnon vangitsemista toisinajattelijoista, ei yhtään mistään. Mutta tuo kaikki tapahtuu fysikaalisessa ajassa. Ympäristön tuhoutuminen tai päivästä toiseen kidutettavien kokemus ei noudata meditoivan kanssaihmisen meditatiivista aikaa. Jos kidutettava kykenee pakenemaan meditaation avulla, hyvä niin, mutta minä en voi vedota siihen.

On toinen asia, antaako maailman ahdistaa itseään vai toimiiko ilman ahdistusta. Ja uskon, että mestarimeditoijat tuohon hetkettömyyteen voivat psyykkisellä tasolla päästä. Mutta siitä ei seuraa ajattomuutta sinänsä. Eikä vapautta maailmasta. Ajattomuuteen ei pääse ilman maailman hylkäämistä. 

Tuo ajattomuuden ajattelu sopii terapeuttiseen tai psykiatriseen diskurssiin (niin kuin myös harhan ja illuusion käsitteet). Tai metodiksi paeta omaa kärsimystä. Mutta heti kun mukaan tulee muiden ihmisten kärsimys tai ympäristön tuhoutuminen, ei voi vetäytyä ajattomuuteen, tai siis tarkemmin,  ajattomuuden ideaan. Fysikaalinen aika on yhteisen kokemisen jakamista, tila, jossa tehdään valintoja. Ajattomuudessa ei niitä tarvita.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

HYÖDYTÖN VAI HAITALLINEN VAPAA TAHTO?

Usko vapaaseen tahtoon mahdollistaa mielekkään kommunikaation, käsityksemme hyvästä ja pahasta sekä oikeuskäytäntömme ja vaatimuksen sovittamisesta. Mutta usein se tekee meistä myös kärsimättömiä ja vaativia, pahimmillaan jopa aggressiivisia. Sillä emmekö turhaudu juuri olettamaamme vapaan tahdon subjektiin, kun turhaudumme vaikkapa rikoksiin tai päihteisiin retkahtelevaan addiktiin tai huonosti käyttäytyvään lapseen? Vapaata tahtoa olisikin mieluummin tarkasteltava oman reaktiivisuutensa fenomenaalisena objektina, mielensä sisäisenä ilmiönä, kuin ihmisen mittana. 

Rikosseuraamustyön ammattilaiselta tällainen vapaan tahdon vähätteleminen tuntuu tietysti kummalliselta. Mutta yritän perustella sitä esittämällä kysymyksen, johon en tietenkään kykene vastaamaan. 

Jos ihminen väsyy loputtomaan vankilakierteeseen ja muuttuu, onko kyse vapaasta tahdosta vai siitä, että orgaaninen eliö väsyy ja ehkä oppii kokemuksestaan ja tämä kokemus sitten tuottaa ehtoja ja lopulta arvoja, joiden perusteella on voimaannuttavaa ja hyödyllistä jatkaa muutoksen tiellä? Ja onko vastauksella edes väliä? Emmehän asiakkaani kanssa koskaan voi saada sitä. Ja kuten tiedämme, siitä mistä ei voi puhua, on joskus parempi vaieta.

Vapauduttuani vapaan tahdon pakkomielteestä, tai edes pohtiessani sitä kohtaamistyössäni, menee pesuveden mukana paljon muutakin turhaa.

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

OLEMASSAOLEMATON ROMAANI

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto... Tiedän että romaanin idealla leikittelevästä teoksesta kuuluisi innostua. Kuka kertoo? Kertooko kukaan? Tietääkö tekijä itsekään lopulta kertovansa? Onko tekijä kuollut? No. Ainakin tässä tapauksessa selvinnyt sydänleikkauksesta. Mikäli hänet nyt voi tai kuuluu nimetä tekijäksi. Ja vielä: miten tämä kirja on olemassa? Tämä Taivaallinen vastaanotto. Kirjaa johon tuossa kirjassa viitataan, emme tunne. Se on olemassa vain ideana. Niin kuin lukemattomat hämähäkit kutoisivat verkkojaan... 

Dekonstruituva luottamukseni tekstiin... se on ok. Mutta haluan dekonstruktion ilolla maustettuna ja tässä en sitä kokenut. Jäi totinen jälkimaku. Varmasti tämä oli varma valinta voittajaksi. Edustaa edistystä. Mutta kun luin, kysyin koko ajan itseltäni: Entäs sitten? Eikö tämä juttu jo ole liian tuttu? En kokenut löytämisen iloa. Ja sitä luottamuksen dekonstruointi on parhaimmillaan. Epäilyn heräämistä tekstin luotettavuudesta kuin itsestään, ja tekijältä salaa. Jos tekijä tuntuu sitä tarjoavan, en innostu. Ja tuossa Finlandia-voittajassa juuri niin kävi.

maanantai 9. toukokuuta 2022

ELÄMÄÄ JA KUVITELTUA ELOKUVAA

1

Luen Merja Mäen romaania Ennen lintuja. Se on  kertomus nuoren naisen evakkomatkasta.

Tästä hienosta tarinasta pitäisi jonkun tehdä elokuva. Sellaisella molbergilaisella ihon estetiikalla. Niin että sen haistaa. Ei musiikkia. Vain kulkemisen ääntä. Vasikan syntyminen kesken matkaa... Meditatiivisia merkityksellisiä otoksia. Avantgardea realistisin kuvin. (Se on mahdollista.) Tämä on romaani, jonka haluan nähdä elokuvana, mielikuvitukseni ei tähän riitä. Elokuva toisi tähän jotain lisää. Tärkeällä tavalla. Vaadin tekijältä äärimmäistä herkkyyttä. Molberg on kuollut ja siksi lähin nykyvertailu olisi Juho Kuosmasen ja J-P Passin Taulukauppiaat. Valon, äänen ja liikkeen taidetta. Tai ne Selma Vilhusen ja Lisebi Fridellin Hölmön nuoren sydämen vedet silmiin pusertavat mahtavat otokset nuorista lähekkäin.  Elokuvan juhlaa. Jään odottamaan.

2

Evakkona Keski-Pohjanmaalle tulleella äidilläni oli myös kokemus, jonka olen kuvitellut samanlaisena elokuvana kuin tuon Mäen romaanin.

Äiti oli jäänyt välirauhan aikana hoitamaan tilalle karjaa koska luultiin, että sinne vielä voitaisiin palata. Niinhän ei käynyt. Hän oli 15-vuotias. Ruoka alkoi loppua ja kanat piti tappaa yksi toisensa jälkeen. 

Eräänä päivänä äitini näki pellon laidalla kaksi lähestyvää hahmoa, sellaiset suipot lakit päässään. Venäläisiä, karanneet läheiseltä vankileiriltä, mahdollisesti. Ei ole vaikea arvata, mitä nuori nainen heti ajatteli. Äiti mietti paniikissa pakoteittejä, mutta jo kohta sotilaat olivat ovella...

Pahin pelko ei toteutunut. Toinen sotilaista viittoili ettei äidin tarvitse pelätä ja että he vain haluavat syödä jotain. Olivat nälissään. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää ettei enää ole kuin jäisiä perunoita. Se viimeisinkin kana oli syöty. Kelpasi. Tarjoutuivat pilkkomaan puita vastapalvelukseksi. 

Äiti muisti kuinka he kävelivät pimeydessä pihan poikki puuliiteriin tykkitulen valaistessa iltaa. Miehillä saha ja kirves käsissään. Aivan. Jos tämä ei olisi totta, se olisi vain kaunista.

Puut sahattiin, pilkottiin ja kannettiin sisälle tupaan. Sotilaat kiittivät ja lähtivät. He palasivat vielä seuraavana päivänä. Sitten eivät enää.

Äitini sanoi, että tuon kohtaamisen jälkeen pystyi myös arvostamaan venäläistä sotilasta.

Hyvä ettei hänen tarvinnut enää nähdä tätä päivää.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

RUNO SANOISTA JA TEOISTA

"Tulkaa koviksi."

Näin käski Nietzsche Zarathustran suulla.


Koska vain kova voi olla luova.

Kova sanaa kohtaan.


Sillä miten olla kova ylittämättä sanaa? 

Tai käyttämättä sitä väärin?

Sanalla ei koskaan pääse perille asti ja se on pelottavaa.


Nietzsche halusi hävittää kielen, koska piti sitä tahdon tukkona. Tämä oli hänen syvin tahtonsa ja juuri tämä sanan ja teon sovittamaton suhde tekee hänestä vaarallisen.

Vaikka hänen parhain päin selittäjänsä aina muuta väittävätkin kun jotain peruuttamatonta hänen nimissään tapahtuu. 


Mutta ei huolta. Minä pitäydyn sanan puolella niin kuin muutkin mestarinsa selittäjät. Minun Nietzscheni on vaaraton. Puhtaasti esteettinen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

YKSISUUNTAISESTA ARGUMENTAATIOSTA JA SUKUPUOLEEN LIITTYVISTÄ KIISTOISTA

1

Elisen Hesarin kulttuurisivuilla kerrotaan riitelystä  taidemuseo Amos Rexissä. Toisena osapuolena on näyttelyn kuraattori Pontus Kyander. Hän mm. kritisoi  organisaation naisvaltaisuutta. Vasta-argumentti oli suraava:

"Teams-kokouksen jälkeen Kyanderilta kysyttiin, miten hän saattoi määritellä itsensä ainoaksi mieheksi. Eihän hän voinut tietää, mikä muiden osallistujien sukupuoli-identiteetti oli."

Herää kiinnostava kysymys. Pidettäisiinkö tätä pätevänä argumenttina, jos Kyander olisi kritisoinut kokouksen miesvaltaisuutta? Tai siis olisiko sitä edes esitetty? En usko.

Itse tuosta Amos Rexin kiistasta minulla ei ole mielipidettä.

Sukupuoleen liittyvän kiistelyn voisi tiivistää seuraavasti: 

Ihmisen ja luonnon suhde on ongelmallinen, koska luonto ei kysy mielipiteitä vaan toimii aistien (ja havaitsemisen) pohjalta. Juuri tämä meidän kehittyneenä lajina on tiedostettava ja elettävä ainakin kahden yhtä aikaa kokemuksellisesti toden kategorian kanssa, havaitsemisen ja tiedostamisen. Ja vielä tiiviimmin: luonto ei ole kokonaan havaittavissa, se on myös koettavissa ja tämä aiheuttaa ideologista kiistaa. Toisin sanoen: havainnosta ei pidä tehdä välittömästi ideologisia johtopäätöksiä. Puoleen eikä toiseen.



tiistai 22. maaliskuuta 2022

KRIITTISYYS EI OLE TUNNE

Todeksi tunnetta voi ihminen sanoa aina, kun sitä tuntee. Mutta käykö se retoriseksi argumentiksi esimerkiksi kiistatilanteissa? Voiko tunteellaan perustella asemaansa niissä? Olette kai usein kuulleet sanottavan että "minulla on oikeus tunteisiini". 

Jos kyseessä on väärä päättely, esimerkiksi että uskon jonkun puhuneen minusta pahaa ja tämä usko osoittautuukin virheelliseksi, tunteeni oli tosi vain fyysisenä ilmiönä enkä vedonnut siihen oikeutetusti. Ja ilman perusteluita tunne sitten häviää. Tästä syystä tunteiden kohdalla on oltava erityisen skeptinen varsinkin kun käyttää niitä toista ihmistä vastaan tai vetoaa niillä omiin oikeuksiinsa.

Milloin siis on mielekästä sanoa, että jollakulla on oikeus tunteisiinsa? Mitä sana oikeus tässä tarkoittaa? Tietenkin pätevää perustelua.

Valistusajan skottiskeptikon David Humen mukaan tunne saa meidät toimimaan ja järki tarjoaa toiminnalle välineet. Minusta nämä kaksi ovat erottamattomat; on ehkäpä mahdotonta sanoa kumpi tulee ensin. Tunteen voi sanoa olevan ehkä tiheintä syyn ja seurauksen ilmentymää ihmisluonnossa. Päättely siis liittyy aina tunteeseen siinä kuin järkeenkin ja vaikka päättelyä ei useimmiten tunteensa kohdalla tiedosta, sen voi reflektiolla kyllä löytää. Tosin se vaatii tietenkin tahtoa ja paljon eettistä ryhtiä.

Miksi tunteeseen sitten on niin tärkeää kiinnittää huomiota? Koska se yhdistyy välittömästi kriittisyyteen. Emmehän useinkaan tiedä sitä, miten perustelemme kriittisyytemme. Tunnemme vain olevamme kriittisiä.

Jos kyse ei ole tieteellisten mallien testaamisesta sovituin säännöin, kriittisyys hämärtyy helposti tendenssien, tunteiden ja arvojen sumuun. Kriittisyys on ajateltava metodina. Se ei ole tunne tai eettinen asenne, joina se saa meidät unohtamaan välineellisyytensä. Oikeastaan sana kriittisyys pitäisi rajata tieteelliseen käyttöön. Nyt se on liian helposti arvottavan retoriikan käytössä ja mikä pahinta, käyttäjien itse sitä huomaamatta.

Kriittisyys ei ole tunne, vaikka se siltä tuntuukin.


perjantai 11. maaliskuuta 2022

PASIFISMISTA

Facebookin filosofiaryhmässä keskustellaan pasifismista. Tämän kommentin sinne laitoin.

"Ongelma on se, ettei sanan rauha käyttämiselle ole neutraalia ja puolueetonta tilaa... muuta kuin rauhan tilassa. Sen saavuttaminen voi olla sotaisaa. Eli valitettavasti vaatii useimmiten sen sotaisan valmistelun rauhan neuvottelemiseen. Eli mihin sana rauha nyt viittaa? Miten sitä (tahtomattaan) tulee käyttäneeksi? Tarkoittaako se esim. vaatimusta että Ukraina antautuu (valitsee pasifismin)? Itse määrittelen itseni pragmaattiseksi pasifistiksi, koska väistämättä pasifistinakin olen osa ongelmaa (vrt. passiivisuus kiusaamistilanteissa). Absoluuttista muotoa pasifismin käsitteelle en löydä, koska siis puolueettomia alueita ei ole olemassa muuta kuin platonisessa mielessä. Tämä on eksistentiaalisesti haastava kysymys. Ja jokainen valitsee itse sen rauhan käsitteen, jota kokee mahdolliseksi johdonmukaisesti noudattaa eli käyttää. Minulle se on edellä kuvaamani. Voisin tiivistää tämän niin, että minun on sanoja rauha ja pasifismi ongelmallista käyttää."

perjantai 4. maaliskuuta 2022

REAALINEN PUHUU

Tässä sitaatti erään lehden keskustelusta musliminaisten pukeutumisesta. Oma kommenttini siihen sen alla:

"Kuitenkin, on vaikea nähdä, miten perheidensä alistamat naiset hyötyisivät, jos yhteiskunta kieltäisi heidän normiensa mukaisen pukeutumisen. Eikö tärkeämpää ole oikeus osallistua yhteiskuntaan ja vaikkapa mahdollisuus viettää aikaa siellä rannalla [esim. burkassa], kuin oikeus pukeutua paljastavasti? Miksi paljastavaa pukeutumista vaativa normi edes olisi vähemmän alistava kuin peittävää pukeutumista vaativa?"

Todellakin: rannan naisen tilanne on tyly paradoksi, johon viittaamalla ei tule sanoneeksi hänen vapaudestaan mitään. Puhuu vain hänen ohitseen. Eikä kukaan vaadi pukeutumaan paljastavasti. Siihen vain pitäisi olla oikeus.

Esimerkki mielen katoamispisteestä reaaliseen tämäkin. Tässä ajassa niitä riittää