keskiviikko 11. toukokuuta 2022

OLEMASSAOLEMATON ROMAANI

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Taivaallinen vastaanotto... Tiedän että romaanin idealla leikittelevästä teoksesta kuuluisi innostua. Kuka kertoo? Kertooko kukaan? Tietääkö tekijä itsekään lopulta kertovansa? Onko tekijä kuollut? No. Ainakin tässä tapauksessa selvinnyt sydänleikkauksesta. Mikäli hänet nyt voi tai kuuluu nimetä tekijäksi. Ja vielä: miten tämä kirja on olemassa? Tämä Taivaallinen vastaanotto. Kirjaa johon tuossa kirjassa viitataan, emme tunne. Se on olemassa vain ideana. Niin kuin lukemattomat hämähäkit kutoisivat verkkojaan... 

Dekonstruituva luottamukseni tekstiin... se on ok. Mutta haluan dekonstruktion ilolla maustettuna ja tässä en sitä kokenut. Jäi totinen jälkimaku. Varmasti tämä oli varma valinta voittajaksi. Edustaa edistystä. Mutta kun luin, kysyin koko ajan itseltäni: Entäs sitten? Eikö tämä juttu jo ole liian tuttu? En kokenut löytämisen iloa. Ja sitä luottamuksen dekonstruointi on parhaimmillaan. Epäilyn heräämistä tekstin luotettavuudesta kuin itsestään, ja tekijältä salaa. Jos tekijä tuntuu sitä tarjoavan, en innostu. Ja tuossa Finlandia-voittajassa juuri niin kävi.

maanantai 9. toukokuuta 2022

ELÄMÄÄ JA KUVITELTUA ELOKUVAA

1

Luen Merja Mäen romaania Ennen lintuja. Se on  kertomus nuoren naisen evakkomatkasta.

Tästä hienosta tarinasta pitäisi jonkun tehdä elokuva. Sellaisella molbergilaisella ihon estetiikalla. Niin että sen haistaa. Ei musiikkia. Vain kulkemisen ääntä. Vasikan syntyminen kesken matkaa... Meditatiivisia merkityksellisiä otoksia. Avantgardea realistisin kuvin. (Se on mahdollista.) Tämä on romaani, jonka haluan nähdä elokuvana, mielikuvitukseni ei tähän riitä. Elokuva toisi tähän jotain lisää. Tärkeällä tavalla. Vaadin tekijältä äärimmäistä herkkyyttä. Molberg on kuollut ja siksi lähin nykyvertailu olisi Juho Kuosmasen ja J-P Passin Taulukauppiaat. Valon, äänen ja liikkeen taidetta. Tai ne Selma Vilhusen ja Lisebi Fridellin Hölmön nuoren sydämen vedet silmiin pusertavat mahtavat otokset nuorista lähekkäin.  Elokuvan juhlaa. Jään odottamaan.

2

Evakkona Keski-Pohjanmaalle tulleella äidilläni oli myös kokemus, jonka olen kuvitellut samanlaisena elokuvana kuin tuon Mäen romaanin.

Äiti oli jäänyt välirauhan aikana hoitamaan tilalle karjaa koska luultiin, että sinne vielä voitaisiin palata. Niinhän ei käynyt. Hän oli 15-vuotias. Ruoka alkoi loppua ja kanat piti tappaa yksi toisensa jälkeen. 

Eräänä päivänä äitini näki pellon laidalla kaksi lähestyvää hahmoa, sellaiset suipot lakit päässään. Venäläisiä, karanneet läheiseltä vankileiriltä, mahdollisesti. Ei ole vaikea arvata, mitä nuori nainen heti ajatteli. Äiti mietti paniikissa pakoteittejä, mutta jo kohta sotilaat olivat ovella...

Pahin pelko ei toteutunut. Toinen sotilaista viittoili ettei äidin tarvitse pelätä ja että he vain haluavat syödä jotain. Olivat nälissään. Äiti yritti parhaansa mukaan selittää ettei enää ole kuin jäisiä perunoita. Se viimeisinkin kana oli syöty. Kelpasi. Tarjoutuivat pilkkomaan puita vastapalvelukseksi. 

Äiti muisti kuinka he kävelivät pimeydessä pihan poikki puuliiteriin tykkitulen valaistessa iltaa. Miehillä saha ja kirves käsissään. Aivan. Jos tämä ei olisi totta, se olisi vain kaunista.

Puut sahattiin, pilkottiin ja kannettiin sisälle tupaan. Sotilaat kiittivät ja lähtivät. He palasivat vielä seuraavana päivänä. Sitten eivät enää.

Äitini sanoi, että tuon kohtaamisen jälkeen pystyi myös arvostamaan venäläistä sotilasta.

Hyvä ettei hänen tarvinnut enää nähdä tätä päivää.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

RUNO SANOISTA JA TEOISTA

"Tulkaa koviksi."

Näin käski Nietzsche Zarathustran suulla.


Koska vain kova voi olla luova.

Kova sanaa kohtaan.


Sillä miten olla kova ylittämättä sanaa? 

Tai käyttämättä sitä väärin?

Sanalla ei koskaan pääse perille asti ja se on pelottavaa.


Nietzsche halusi hävittää kielen, koska piti sitä tahdon tukkona. Tämä oli hänen syvin tahtonsa ja juuri tämä sanan ja teon sovittamaton suhde tekee hänestä vaarallisen.

Vaikka hänen parhain päin selittäjänsä aina muuta väittävätkin kun jotain peruuttamatonta hänen nimissään tapahtuu. 


Mutta ei huolta. Minä pitäydyn sanan puolella niin kuin muutkin mestarinsa selittäjät. Minun Nietzscheni on vaaraton. Puhtaasti esteettinen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

YKSISUUNTAISESTA ARGUMENTAATIOSTA JA SUKUPUOLEEN LIITTYVISTÄ KIISTOISTA

1

Elisen Hesarin kulttuurisivuilla kerrotaan riitelystä  taidemuseo Amos Rexissä. Toisena osapuolena on näyttelyn kuraattori Pontus Kyander. Hän mm. kritisoi  organisaation naisvaltaisuutta. Vasta-argumentti oli suraava:

"Teams-kokouksen jälkeen Kyanderilta kysyttiin, miten hän saattoi määritellä itsensä ainoaksi mieheksi. Eihän hän voinut tietää, mikä muiden osallistujien sukupuoli-identiteetti oli."

Herää kiinnostava kysymys. Pidettäisiinkö tätä pätevänä argumenttina, jos Kyander olisi kritisoinut kokouksen miesvaltaisuutta? Tai siis olisiko sitä edes esitetty? En usko.

Itse tuosta Amos Rexin kiistasta minulla ei ole mielipidettä.

Sukupuoleen liittyvän kiistelyn voisi tiivistää seuraavasti: 

Ihmisen ja luonnon suhde on ongelmallinen, koska luonto ei kysy mielipiteitä vaan toimii aistien (ja havaitsemisen) pohjalta. Juuri tämä meidän kehittyneenä lajina on tiedostettava ja elettävä ainakin kahden yhtä aikaa kokemuksellisesti toden kategorian kanssa, havaitsemisen ja tiedostamisen. Ja vielä tiiviimmin: luonto ei ole kokonaan havaittavissa, se on myös koettavissa ja tämä aiheuttaa ideologista kiistaa. Toisin sanoen: havainnosta ei pidä tehdä välittömästi ideologisia johtopäätöksiä. Puoleen eikä toiseen.



tiistai 22. maaliskuuta 2022

KRIITTISYYS EI OLE TUNNE

Todeksi tunnetta voi ihminen sanoa aina, kun sitä tuntee. Mutta käykö se retoriseksi argumentiksi esimerkiksi kiistatilanteissa? Voiko tunteellaan perustella asemaansa niissä? Olette kai usein kuulleet sanottavan että "minulla on oikeus tunteisiini". 

Jos kyseessä on väärä päättely, esimerkiksi että uskon jonkun puhuneen minusta pahaa ja tämä usko osoittautuukin virheelliseksi, tunteeni oli tosi vain fyysisenä ilmiönä enkä vedonnut siihen oikeutetusti. Ja ilman perusteluita tunne sitten häviää. Tästä syystä tunteiden kohdalla on oltava erityisen skeptinen varsinkin kun käyttää niitä toista ihmistä vastaan tai vetoaa niillä omiin oikeuksiinsa.

Milloin siis on mielekästä sanoa, että jollakulla on oikeus tunteisiinsa? Mitä sana oikeus tässä tarkoittaa? Tietenkin pätevää perustelua.

Valistusajan skottiskeptikon David Humen mukaan tunne saa meidät toimimaan ja järki tarjoaa toiminnalle välineet. Minusta nämä kaksi ovat erottamattomat; on ehkäpä mahdotonta sanoa kumpi tulee ensin. Tunteen voi sanoa olevan ehkä tiheintä syyn ja seurauksen ilmentymää ihmisluonnossa. Päättely siis liittyy aina tunteeseen siinä kuin järkeenkin ja vaikka päättelyä ei useimmiten tunteensa kohdalla tiedosta, sen voi reflektiolla kyllä löytää. Tosin se vaatii tietenkin tahtoa ja paljon eettistä ryhtiä.

Miksi tunteeseen sitten on niin tärkeää kiinnittää huomiota? Koska se yhdistyy välittömästi kriittisyyteen. Emmehän useinkaan tiedä sitä, miten perustelemme kriittisyytemme. Tunnemme vain olevamme kriittisiä.

Jos kyse ei ole tieteellisten mallien testaamisesta sovituin säännöin, kriittisyys hämärtyy helposti tendenssien, tunteiden ja arvojen sumuun. Kriittisyys on ajateltava metodina. Se ei ole tunne tai eettinen asenne, joina se saa meidät unohtamaan välineellisyytensä. Oikeastaan sana kriittisyys pitäisi rajata tieteelliseen käyttöön. Nyt se on liian helposti arvottavan retoriikan käytössä ja mikä pahinta, käyttäjien itse sitä huomaamatta.

Kriittisyys ei ole tunne, vaikka se siltä tuntuukin.


perjantai 11. maaliskuuta 2022

PASIFISMISTA

Facebookin filosofiaryhmässä keskustellaan pasifismista. Tämän kommentin sinne laitoin.

"Ongelma on se, ettei sanan rauha käyttämiselle ole neutraalia ja puolueetonta tilaa... muuta kuin rauhan tilassa. Sen saavuttaminen voi olla sotaisaa. Eli valitettavasti vaatii useimmiten sen sotaisan valmistelun rauhan neuvottelemiseen. Eli mihin sana rauha nyt viittaa? Miten sitä (tahtomattaan) tulee käyttäneeksi? Tarkoittaako se esim. vaatimusta että Ukraina antautuu (valitsee pasifismin)? Itse määrittelen itseni pragmaattiseksi pasifistiksi, koska väistämättä pasifistinakin olen osa ongelmaa (vrt. passiivisuus kiusaamistilanteissa). Absoluuttista muotoa pasifismin käsitteelle en löydä, koska siis puolueettomia alueita ei ole olemassa muuta kuin platonisessa mielessä. Tämä on eksistentiaalisesti haastava kysymys. Ja jokainen valitsee itse sen rauhan käsitteen, jota kokee mahdolliseksi johdonmukaisesti noudattaa eli käyttää. Minulle se on edellä kuvaamani. Voisin tiivistää tämän niin, että minun on sanoja rauha ja pasifismi ongelmallista käyttää."

perjantai 4. maaliskuuta 2022

REAALINEN PUHUU

Tässä sitaatti erään lehden keskustelusta musliminaisten pukeutumisesta. Oma kommenttini siihen sen alla:

"Kuitenkin, on vaikea nähdä, miten perheidensä alistamat naiset hyötyisivät, jos yhteiskunta kieltäisi heidän normiensa mukaisen pukeutumisen. Eikö tärkeämpää ole oikeus osallistua yhteiskuntaan ja vaikkapa mahdollisuus viettää aikaa siellä rannalla [esim. burkassa], kuin oikeus pukeutua paljastavasti? Miksi paljastavaa pukeutumista vaativa normi edes olisi vähemmän alistava kuin peittävää pukeutumista vaativa?"

Todellakin: rannan naisen tilanne on tyly paradoksi, johon viittaamalla ei tule sanoneeksi hänen vapaudestaan mitään. Puhuu vain hänen ohitseen. Eikä kukaan vaadi pukeutumaan paljastavasti. Siihen vain pitäisi olla oikeus.

Esimerkki mielen katoamispisteestä reaaliseen tämäkin. Tässä ajassa niitä riittää