HOUELLEBECQIN JÄLKIMAKU 3: Seksi ja rappio

Vielä kerran herra Huusta. Houellebecq varoittaa lukijaansa seksuaalisen vapautumisen vaaroista: seksualisaatiosta ja sen myötä halun määrittelemästä kulttuurista eli arvojen ja sivistyksen rapautumisesta.

Minusta seksuaalinen vapautuminen sinänsä ei vaaranna ketään, seksuaalirikollisuus, pornoaddiktius ja hyväksikäyttö kylläkin. Ja ylenpalttinen kulutus, vaikka sitten sen seksin. Mutta mainittuja vaarantavia tekijöitä on seksuaaliseen vapautumiseen mahdotonta yhdistää. Seksituristit ja -rikolliset ja seksiaddiktit (jotka siis eivät tietenkään välttämättä vahingoita muita kuin itseään) eivät ole tähänkään asti tarvinneet lupaa keneltäkään. Ja voiko edes heidän sanoa vapautuneen? Ainakaan he eivät edusta seksuaalisuuden vapauttajia vaan sen riistäjiä. Heidän kuvansa ihmisestä halujensa tyydyttäjänä ei ole vapautuneen ihmisen kuva.

Seksuaalinen vapautuminen on hegemonisoidun häpeän voittamista. Siitä kuuluukin vapautua ja siksi tämän vapautumisen yhdistäminen seksiturismiin tai seksuaalisten nautintojen pidäkkeettömään toteuttamiseen on kategoriavirhe. Ikään kuin häpeästään puhuvat ylipainoiset vaarantaisivat kaiken sen, mitä normaalipainoiset syömisessään arvostavat.

On pohdittu myös sitä, vaikuttaako kulttuurin seksualisoituminen tabuisuuden katoamiseen ja sitä, miten se taas vaikuttaa arvoihimme. Toisin sanoen: kysytään, mikä on tabun ja seksuaalisen vapautumisen suhde? Mikä merkitys tabuilla jälkimodernin yhteydessä on, olisi epäilemättä kiinnostava tutkimuksen aihe. Mutta on mahdotonta ajatella niin, että jokin ryhmä, esimerkiksi homoseksuaalit tai transseksuaalit olisivat se ryhmä, joka joutuisi vapaudellaan maksamaan tabujen säilymisestä. Hegemonisoidun häpeän kokeminen ei voi olla kenenkään velvollisuus.

En siis jaa Houellebecqin huolta. Mielestäni hän yhdistää kaksi eri asiaa tosiinsa väärin, tekee siitä huolimattoman yleistyksen ja lukija sitten eläytyy hänen huolimattomaan estetiikkaansa. 

-

Kuva osa Lilja 4-everin dvd:n kannesta

VIHAN JA MYÖTÄTUNNON ESTETIIKKAA

Edellisessä kirjoituksessa pidin ajatusta myötätunnon estetiikasta lapsellisena. Ja ajatus sen mahdollisuudesta vaikuttaa massoihin sitä onkin. Mutta silti on palattava aiheeseen.

Taiteen kompleksisuus on taiteen sisäinen hyve ja taiteen sisäistä näköisyyttä. Ei siis välttämättä mitään velvoittavalla tavalla tärkeää tai enemmän totta. Tarkoitan siis, että merkittävyyden ja merkityksettömyyden raja ei kulje näköisyyden ja abstraktin tai välittömästi ymmärrettävän ja monitulkintaisuuden välillä. Se kulkee siinä, miten teos minua koskettaa sillä, mitä se näyttää riippumatta siitä, miltä se näyttää.

Juuri tuota kompleksisuuden institutionaalista hyvettä uhmaa vihaisella realismillaan häpeämättä ikonisoimani mestariteos Lilja 4-ever. (Luitte oikein, vähempi kuin klisee mestariteos ei Liljan kohdalla riitä minulle.) Kuten jo aiemmin olen täällä kirjoittanut, Lilja palauttaa realismin takaisin tehtäväänsä näyttää kohteensa. Näyttää jumaliste se niin että tuntuu. Liljan kaltaista tarkoitan puhuessani myötätunnon estetiikasta. Jotakin sellaista minkä lapsikin ymmärtäisi jos sitä sille saisi näyttää. Ei tarvetta tulkita vaan pakkoa nähdä ja tuntea, hävetä ja rakastaa. Tuntea myötätuntoa ihmisen kauneutta ja kärsimystä kohtaan. Lilja on pyhä teos. Uskontoa uskonnottomalle. Elokuva, josta on pakahduttavaa kirjoittaa. Yhä uudelleen.

-

Lisää Liljasta sen tunnisteessa. Lukekaa myös aiheeseen littyvä juttu Nauti köyhyydestä tunnisteesta köyhyys. Kuva on osa Liljan dvd-kannesta.

HOUELLEBECQIN JÄLKIMAKU 2: Väärät ja oikeat kysymykset

Onko kaikki sallittua, jos Jumalaa ei ole? Dostojevskin syvällisyyttä todistellessa viitataan usein tuohon Karamazovin veljesten kysymykseen. Minusta kysymys on noin esitettynä nykylukijalle hölmö. Kysymys yhdistää sallimisen ja mahdollisen harhauttavasti. Missä määrin kaikki on mahdollista tulematta hulluksi? Noin asetettuna kysymys on mielekäs. Sadistinen psykopaattihan voisi fysiologiansa ja historiansa perusteella vastata kaiken olevan mahdollista. Jumalan kanssa tai ilman. Ensimmäinen kysymys voi tuntua mielekkäältä vain, jos ihminen unohtaa ruumiillisuutensa ja projisoi sen pakottaman vastenmielisyyden julmuutta kohtaan hyvyyden ja järjellisyyden agenttiin. Cogito, ergo sum.

Ensimmäinen kysymys voi tietysti olla myös mielekäs, mutta vain jos se esitetään kulttuurisessa mittakaavassa eli yhteydessä arvojen yleiseen muodostukseen. Tuossa laajemmassa yhteydessä julminkin muutos kun voi olla huomaamaton, koska emme aisti sitä eikä vastenmielisyys julmuutta kohtaan siksi pidättele meitä. Siksihän voin syödä lihaa, mutta en kuitenkaan kiduttaa eläimiä. (Nuo teot eivät siis ole verrannollisia, vaikka moralismin puuskassa niin usein väitetäänkin.) Tarvitsemme siis aistiemne tueksi jotain vähemmän satunnaista kuten vaikkapa yhä jatkuvaa valistuksen projektia.

Mutta riittääkö valistuksen maallinen projekti? Onko kaikki sittenkin aina sallittua, jos Jumalaa ei ole? Mitä jumalan kuolemasta seuraa? Houellebecq kysyy Dostojevskin kysymyksen ja päivittää sen mielekääseen laajempaan mittakaavaan. Kuten edellisen juttuni yksi kommentoija sanoi, tämä aikamme kierkegaard kirjoittaa ylös kulttuurin Kuolemansairautta. Houellebecqille tosin uskonnollinen taso on vain pragmaattinen välttämättömyys. Hän on pragmaattinen moralisti. Hänen moralismissaan ei ole hitustakaan metafysiikkaa (vaikka edellisessä kirjoituksessa hieman niin oletin). Kielen filosofiasta Houellebecq ei ole myöskään kiinnostunut. Se johtaisi vain takaisin yksittäiseen episteemiseen ihmiseen ja sellaiseen hän ei halua palata. Hän kun haluaisi lopulta enemmän uskoa kuin tietää. Houellebecqille yksilö ei ole tärkeä vaan se, mitä hän edustaa. Hänelle ihminen on patologisen halun diagnoosi. 

Väitetään että ihmiset ovat tulleet välinpitämättömämmiksi kärsimyksen suhteen. Tarkoittaisiko tämä, ettei kulttuurimme - halun palvelemiseen keskittyessään - enää ruoki tarpeeksi synynnäistä valmiuttamme myötätuntoon? Että kulttuurisen ja biologisen ympyrä tällä tavoin sulkeutuu?  Tästä Houellebecq ei kirjoita, tähän kysymykseen asti hän ei etene, vaikka se mielestäni on lopulta kaikkein tärkein. En ole ainakaan lukemissani romaaneissa sellaista huomannut. Tosin aihe ei oikeastaan edes kuulu taiteilijoille vaan poikkitieteelliselle tutkimukselle. Jos taiteella jokin tehtävä tässä on, niin myötötunnon lisääminen, biologisten valmiuksiemme ruokkiminen, ei kyynisyyden, pessimismin ja nihilismin. Vaikka taiteen tarkoitus ei ensisijaisesti ole tarjota humanismin ja myötätunnon lämmintä kättä, tässä kohtaa se voisi olla paikallaan.

No. Tuo ajatukseni myötätunnon opettamisesta massoille on tietenkin lapsellinen. Mutta neuvottomuuttakin on jo jotenkin turha taitessa kuvata. 'Aikansa kuvaaja' alkaa ilmaisuna kuulostaaan kliseeltä. Älymystön esteettiseltä viihdyttämiseltä. Uskon että tässä ollaan aika neuvottomia, jossain luonnontieteen ja kulttuurin rajalla. Evolutiivisessa muutoksessa. En tiedä vaikuttaako netissä kommunikointi ja riitely osaltaan tähän peilisolujen surkastumiseen, ja tämäkin on tietenkin täysin populistista maallikon puhetta. Älkää uskoko näitä juttujani. Tiedemesten hommia nämä ovat ja juuri siksi taide ja kaikenlainen nopea kirjoittaminen ei vain tunnu turhalta vaan on hyödytöntä poseerausta. Taide ja kirjallisuus voi olla vain kyynistä, depressivistä, nihilististä, pessimististä, tarkkanäköistä, rehellistä, haastavaa eikä mitään sen kummempaa. Silloin se on juuri tuota turhanpäiväistä aikansa kuvaamista, jota kriitikot sitten aina kiittävät. Viihde tuntuu todemmalta, se tapahtuu luettaessa. Ja samalla kirjoitin kaksi juttua peräkkäin Houellebecqistä. Ihan epäjohdonmukaistahan tämä on. 

Lapsellista ajattelua. Siinä olisi hyvä esseekokoelman nimi. Ajankohtainen. Täynnä aikaansa kuvaavia kirjoituksia. Kiiteltyjä.

HOUELLEBECQIN JÄLKIMAKU

Ostin 5 eurolla Savukeitaan 2010 kustantaman ja Timo Hännikäisen toimittaman Mitä Houellebecq tarkoittaa? Kirjoittajina tuttuja nimiä: Antti Nylén, Tommi Melender, toimittaja itse ja muita. Juhlakalu näyttää kannessa ihan laihtuneelta Aki Kaurismäeltä.

Kirjoituksia lukiessa vahvistui taas se mitä Houellebecqista ajattelin ja ajattelen. Minulle hän on kaipuun, pettymyksen, melankolian ja määrittelemättömän halun kirjailija. Ja kaikki tämä tuntuu kohdistuvan jotakin sellaista kohtaan, johon hän ei oikein itsekään jaksa uskoa. Hänessä soi kipeä romanttisuus. Pettymys johonkin.

Houellebecq on metafyysinen kirjailija. Turhuuden ja salatarkoituksen apostoli. Koska en itse tunne minkäänlaista pettymystä olemassaoloa tai arvojen rapistumista kohtaan, Houellebecqin ajattelu on minulle jollain tavoin tyhjää ja turhaa, mutta kieltämättä koukuttavaa. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että Houellebecq kirjoittaa ajastamme arvottomuuden olkiukkoa voidakseen haluta jotain korkeampaa ja syvempää.

Tai ehkä Houellebecq onkin ateistinen moralisti, empiristi eikä pettynyt metafyysikko; luonnontieteilijä aiheenaan ihminen. Metafysiikkaa tarvitaan että ihmiskone toimii ja Houellebecqin moralismi liittyy tähän. Ehkä hän vain yrittää näyttää vapaan tahtomme alastomimmillaan. Tai siis uskomme siihen. Jääkö vapaasta tahdosta mitään jäljelle, jos kaikki sitäkin perustavampi eli arvojen evoluutio katoaa ulottuviltamme? Tarvitsemmeko vähintään illuusiota transsendentista agentista, että voisimme tuntea itsemme koherenteiksi olennoiksi?

Tosin tuotakaan en usko. Eivät arvot mihinkään ole katoamassa. Arvot vain evoluution tässä vaiheessa tuntuvat niin monista niin vääriltä. Ja minkäänlaista aineetonta agenttia en tarvitse. Jos oikeudenmukaisuutta, johdonmukaiusuutta ja vapauttani vastuuseen tästä maailmasta ei lasketa. Eivätkä nekään ole aineettomia. Aine nekin saa minussa toimimaan ja tuntumaan.

Ehkä Houellebecq ei olekaan itselleni niin tyhjä ja turha kirjailija kuin mitä aluksi väitin.

SARTRE, ASSANGE JA MANDELA (päivitetty 25.5.)

Katsoin en nyt muista miltä kanavalta Nelson Madelan elämänkertaan perustuvan tiivistelmän Pitkä tie vapauteen. Elokuvana huonompi kuin Eastwoodin viihdyttävä Invictus - voittamaton. Katsoimme tyttäreni kanssa.

Tytär tuli kommentoineeksi siinä sivussa Assangea: että kun se valitteli siellä parvekkeella Ruotsin syyttäjän luopuessa syytteistä viiden vuoden eroa perheestään, se ikään kuin ei alkaessaan vuotopuuhiinsa olisi valinnut aidosti seurauksiaan; kuin olisi odottanut helppoa kiitosta ja kunniaa eikä ongelmia arkeensa ja ehkäpä lopulistakin eroa omaisiinsa. Ikään kuin olisi tehnyt koko jutun vain narsistisesti julkisuutta ja kiitosta saadakseen; erottanut idensa todellisuudesta, jossa muut ihmiset hänen kanssaan elävät. Kyllä. Siltä Assangen kommentointi lähetystön parvekkeelta minustakin kuulosti. Enemmän narsistin marinalta kuin vallankumouksellisuutensa valinneen ihmisen kommentilta. En siis väitä, että hän on narsisti.

Assangilaisilla on nähdäkseni se käsitys, että hyvää tai tärkeitä juttuja tekevä ihminen on motiiveiltaan puhdas. Että hyviä tekoja ei voisi tehdä narsistisin moitiivein. Assangen pystyn näkemään tuollaisena teon ja motiivin ristiriidan henkilöitymänä. Naiset, valta ja juhlittu julkisuus. Siinä hänen fantasiansa ja heikkoutensa? Epäillyt raiskaukset ja Wikileaks eivät siis periaatteessa ole ristiriidassa keskenään.

No. Raiskausyytteet jäivät nyt selvittämättä. Sinänsä huono Assangelle itselleenkin Tosin voi kysyä, olisiko hän halutessaan voinut antaa selvittää asian, mutta pakeni poliittisuuteensa? Nyt salaliittoteorisointi ainakin jatkuu.

Entäpä Mandela? Minkä ruumiillistuma hän sitten olisi? Pragmatismin ja varhaisen Sartren ontologian? Näin näkisin. Ja toiminta ilman viittausta aineettomaan agenttiin - käyttääkseni mahdollisimman universaalia ilmaisua yliluonnollisesta toimijasta - vielä vahvistaa tätä vaikutelmaa.

VÄRILLÄ ON VÄLIÄ: Get Out

Get Out on vaikuttava noin puoliväliin, mutta se riittää. Mikään toinen elokuva ei ole onnistunut luomaan minulle vastaavaa hengen kolmiulotteisuutta. Ymmärsin ja koin jotain aidosti uutta jollain uudella tavalla. Sen, miten joku toinen, itselleni vieras, kokee osansa maailmassa.

Sitä loppua olisin muuttanut. Jos poliisiautosta olisi noussut musta poliisi, ympyrä olisi sulkeutunut täydellisesti.

VITUT IRONIASTA

Kissat ja koirat oksentavat karvapalloja. Minä haluan oksentaa ulos sen ironian, jota tulee tahtoen ja tahtomattaan nieltyä kulttuuriväkeä nuollessa. Ja siis enemmän kuin ironia itsessään (onhan sille jossain ja joskus myös paikkansa), kuvottavia ovat kriitikot ja lukijat, jotka odottavat löytävänsä ironiaa ja huumoria sieltä, missä joku haluaa olla vihainen ja tosissaan. Aivan kuin eivät ymmärtäisi edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että ironia olisikin pelkkää viisaudeksi naamioitua esteettisyyttä.

JANTEN LAISTA JA ITSELLEEN NAURAMISEN MAHDOTTOMUUDESTA

Tuossa edellisen kirjoituksen keskustelussa tuli aiheeksi Miki Liukkosen enemmän tai vähemmän hänen itsensä rakentama poseeraava julkinen tyylinsä, joka tietysti voi joitakin ärsyttää. Tästä inspiroituneena yksi kommentoijista viittasi Aksel Sandemosen romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä esittämään Janten lakiin:

Älä luule, että sinä olet jotain.
Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
Älä luule, että olet enemmän kuin me.
Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
Älä naura meille.
Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta. 

Ikään kuin kaiken kokoavana muistutuksena tuohon lakiin, lopullisena iskuna, voisi vielä lisätä tämän kysymyksen kestoaiheestani: Osaathan nauraa itsellesi? 

Jos kysymykseen vastaa myöntävästi, joko kieltää sisimpänsä lain edessä tai osaa viisaasti suojella sitä siltä. Salaisimmalle itselleen siis hänkään ei naura, joka vastaa myöntävästi. Itselle nauramisessa on aina sen verran häpeää ja turvattomuutta, että todellinen itse on siltä säästettävä. 

Itselle nauraminen on eräänlaista vastavuoroista sukimista, mistä täälläkin olen kirjoittanut muun muassa näin: "Sisimmälle ja luovuttamattomimmalle itselleen on mahdotonta nauraa. Sitä on viimeiseen asti suojeltava ja siksi tarjottava muille naurettavaksi jotain itselle jo vähemmän tärkeää. Ja kaikkien on tietenkin aina naurettava mukana."  

Siinä missä ei kykene itselleen nauramaan, tunnistaa sen mikä itselle on tärkeintä eli sen, minkä pelkää menettävänsä. Se ei todellakaan ole naurun asia. Silti kysymykseen on vastattava aina myöntävästi. Lain edessä on joko hyödytöntä tai sitten täysin mahdotonta olla rehellinen.

TÄMÄ KIRJOITUS EI OLE ARVIO MAINITUISTA NIMIKKEISTÄ

"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa.

Tämä on uteliaisuutta, se pienin toivonpiste, jota viheliäisinkin ihmishylkiö kantaa muassaan syntymästään saakka; haave toisen yrityksen mahdollisuudesta. Uudesta elämästä. Ajatus tulee kutsumatta, eikä oikeastaan edes ole ajatus. Sinä tiedät tämän."

Näin alkaa Miki Liukkosen uusi ympyräkirja.

Varmaan se tulee Finlandian voittamaan ainakin jos oikea ihminen pistetään valittuja teoksia tuomaroimaan. (Kauko Röyhkä vois olla hyvä.) Näin veikkaan netistä lukemani näytteen perusteella.

Mutta tuo alku on hieno elämän epätarkkuusperiaatteen tiivistys (joka hauskasti viedään tappiin kun joku lopuksi silkasta paradoksin ilmaisemisen ilosta käyttääkin tietämistä eksistentiaalisesti eikä episteemisesti kun väittää, että tuon kaiken tiedän). Tai siis olemassaolon,  ei elämän. Elämälle ittelleen mikään ei ole epätatarkkaa. Olemassaoloni epätarkkuus saa aikaan esimerkiksi nyt sen, että jostakin syystä haluan lukea uudestaan Hans Selon Pilvihipiäistä. (Hain sen jo hyllystä.)

Jos tämä Liukkosen kirja olisi ilmestynyt kymmen vuotta sitten, olisin ostanut se. Nyt kirjat alkavat tuntumaan liikaa kuolleelta painolta (ks. Kirjoihin varastoitunut aika). Olen päättänyt että en osta itselleni enää yhtään kirjaa, ainakaan noin paksua. Luen vain niitä, jotka kotoa löytyvät. Kirjastosta en viitsi näin paksuja lainata, ellei nyt ihan sitten vaan selattavaksi.

Tämäkin pikkuinen teksti on yritys kirjoittaa ittensä irti mielihalusta ostaa tuo ympyräkirja.

AIKA HYVÄ, HUONO VAI OIKEIN HUONO? (päivitetty 7.5.)

http://www.episodi.fi/elokuvat/song-to-song/
http://www.hs.fi/kulttuuri/elokuva-arvostelu/art-2000005187852.html
https://www.keskipohjanmaa.fi/142776/vaihtaisit-jo-laulua/s/87b1fe7b

Kävin katsomassa Terrence Malickin Song to Songin. Pakko sanoa, että yllä olevat arviot osuvat kohdalleen. Malickin edellisestä eli Maljojen ritarista sanoin, että olisin halunnut pitää siitä enemmän ja että se oli sittenkin vain taiturimaisesti tehtyä hölynpölyä. Tämä oli kyllä ehkä parempi, vähän konkreettisempi. Mutta vieläkin täynnä lauseita, joita en usko oikeiden ihmisten ajattelevan. (Kävin lukemasa juttuni Maljojen ritarista ja sen kristillisyys ehkä sittenkin tekee siitä Lauluja perustellumman.)

Taitava Malick on. Ja ihmiset näyttelevät upeasti ja näyttävät sen elokuvissa tosi hyviltä. Erityisesti vanhat ihmiset. Silti huomaan kysyväni itseltäni että mikä noiden tyyppien ongelma oikeasti on? Niiden elämä on tyhjää liian tyhjällä tavalla. En usko niiden tyhjyyteen ja ahdistukseen. Mutta Malickin muotokieli on upeaa. Elokuvaa itsessään. Enkä taaskaan pitkästynyt. 2 tuntia 8 minuuttia voi olla tosi pitkä aika. (Katsojia oli yllättävän paljon eikä kukaan lähtenyt kesken pois.)

Malick muuten osaa ottaa kuvaaja Emmanuel Lubezkista kaiken irti. Jos Malick olisi ohjannut Revenantin, se olisi parempi elokuva. No. Onneksi se on tehnyt Badlandsin eli Julman maan ja Uuden mailman. Siinä on jo yhdelle ihmiselle tarpeeksi. Ja Elämän puun nuoruuskuvaus oli valtavan hienoa, muuten turha elokuva.

Paljonko tähtiä? Sisällöstä 2 ja elokuvallisuudesta voi antaa 5 jos siltä tuntuu.

MUODON KOHOTTAVUUDESTA JA LIIKUTTAVUUDESTA

Katsoin taas Kuninkaan puheen. 

Vautsi että tämä elokuva ansaitsi parhaan elokuvan Oscarinsa. Ja Tom Hooper parhaan ohjaajan Oscarinsa. Ja kaikki muutkin meni mun puolesta oikein. 

Ammattitaitoa ihailen yhtä paljon kuin taidetta siinä määrin kuin niitä voi erottaa. Elokuva on tunteikas mutta ei läiky missään ylitse kuitenkaan. Ihan sentimentaalisen rajoilla kyllä toki käy. Ja minua itkettää aina sen taitavuus, sen varmuus ja elementaarinen voima ja tunnelma. Liikutun siitä kyyneliin. Muodon ja sisällön tasapaino on siinä kohottavaa ja tylsäksi luulemani aihe on juuri hallitulla otteella puhallettu täyteen pyhää henkeä. Tämän vuosituhannen suuria elokuvia ehdottomasti. Joulun elokuva Capran rinnalle. Väritkin ovat jouluiset: paljon vihreää ja punaista.

Kokkolassa kuulemma taputettiin lopputekstien pyöriessä. Minäkin olisin taputtanut. Täällä Seinäjoella pyhä rauha vallitsi elokuvan päättyessä eikä kukaan heti noussut ylös poistuakseen. 

Muoto itsessään voi todellakin kohottaa ja liikuttaa ihmistä.