ONNEKSI EI OLE PAKKO MUTTA JOS OLISI, KAIKISTA TAITEISTA VALITSISIN MUSIIKIN

https://www.google.fi/search?q=cortez+the+killer&oq=cort&aqs

KUMOUTUVA DIALOGI*

"Voiko tehdä teoksia jotka eivät ole taidetta?" 

Näin kysyi Marcel Duchamp.


"Kyllä, jos ne eivät kuulu tämän kysymyksen piiriin", 

vastaan minä.






-

*Juttu tehty Seppo J. Tannisen blogikirjoituksen Viattoman silmän paluu innoittamana. https://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2017/09/viattoman-silman-paluu.html?showComment=1514025308602#c5877616434294168445            

Toinen Tannisen postaus on myös tähän sopiva: http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2017/08/taideteoksen-ajaton-lasnaolo.html#comment-form 

Duchampin esineille suorittama fenomenologinen reduktio leikkii juuri kuvien, ajatusten ja sanojen ylivoimaisella tiheydellä, reaalisen mahdottomuudella.

WHITMANIN VALOSTA JA ÄÄNESTÄ

Kirjoittaessaan Lukemisen ylistyksessä Walt Whitmanin Laulusta itsetäni Harold Bloom harhautuu metafysiikan hetteikköön. Hän väittää Whitmanin tuntevan todellisen minänsä hämmästyttävän hyvin ja ihmettelee, miten harvoilla on sellaista tietoa itsestään. Mutta mitä tietoa tässä kenelläkään on? Whitman vain keksii itseään taitavasti. Ja mistä ihmeestä Bloom tuntee todellisen Whitmanin? Mitä hän vertaa mihin? Whitmanissa kyse ei ole tietämisestä tai itsensä tuntemisesta vaan eläytymisen taidosta.

Ihminen kieltää liian helposti kokemuksensa ja havaintonsa ajatellessaan heti olemassaolonsa syytä. Silloinhan mikään oleva ei tietenkään riitä eikä ihminen näe omankaan satunnaisuutensa kauneutta. Uskon että tätä väärää katsetta Whitman yrittää  laulaa pois laulaesaaan itsestään. Hän yrittää kesyttää syyn. Whitman on minulle amerikkalainen zen-buddhisti tai sairaudestaan parantunut Nietzsche. Hänen runoutensa on valon ja äänen puristetta. Blaken tiikeri ilman sen tekijän ihmettelyä. Whitmania on luettava elämää tunnistaen, ei syytä kysyen.

No niin. Annan Whitmanin taas olla ja pistän Sammakon julkaisemat Valitut runot hyllyyn. Kirjassa on kaunis kansi. Kuva runoilijasta. Jätän sen näkyviin.

MITÄ EHTII TAPAHTUA SILLÄ AIKAA KUN MAAILMA EI VOI OLLA VÄÄRÄ?

(Yritä olla vastaamatta. Tämä kun ei ole kysymys vaan kuva tai toteamus.)

EHDOLLISTETTU VAI TURHAMAINEN OMATUNTO?

Toivoin Yleltä  Väestöräjähdysiltaa. Sain vastauksen että hyvä aihe. En tiedä toteutuuko. Esitin tietenkin, että mukaan vain tutkijoita väittelemään keskenään. Vain tutkijoita siis. Ei poliitikkoja tai muita mielipidevaikuttajia. Linkoloita ja hazardeja. Tiede tiedettä vastaan ja katsojat sitten tykönänsä päättämään, mihin ovat itse valmiita ja mikä siis tärkeämpää: onko silläkään oikeastaan mitään merkitystä. Eikä yhtään humanistia ajattelemaan eteen. No, tuolla tavoin se ei ainakaan tule toteutumaan. Ehdotukseni synnytti mainoita kommentteja edellisen postauksen ketjussa. Yhden, jossa kuvailtiin tämä tuleva epäonnistunut ohjelma juurta jaksain. Käykää lukemassa.

Jatkan tässä vielä itse samalla käytännöllisellä linjalla.

Väestöräjähdyksestä jauhaminen on itsensä älyllistä ja eettistä ylevöittämistä, erottautumista huonompiensa joukosta. Itse olen kirjoittanut isovanhemmuusromantiikkaa vastaan. Nolottaa. Oikeastaan se, mitä kirjoitin Teemu Mäen kissantaposta tuolla edellä, sopii tähän. Kissan on kuoltava taiteilijan itsensä vuoksi, siksi että hän itse tuntee olevansa tosi. Mihin emme voi vaikuttaa, sen vuoksi ei kissan tarvitse kuolla eikä taiteilijan tehdä taidetta muuta kuin lohdun vuoksi. Eli siitä mistä on turha puhua, voi yhtä hyvin vaieta. Emme tarvitse edes herättelevää efektiä ymmärtääksemme tarpeettoman osamme tässä turhassa leikissä.

Niin, ja se  kylmän veden säästäminen Suomessa josta siitäkin olen isovanhemmuutta viisaammin kirjoittanut. Hyvä esimerkki ihan samasta turhamaisen ja ehdollistetun  omantunnon pelistä ja leikistä, äänestä ja vimmasta. Tein ihmiskokeen: yritin pitää kylmää vettä juoksemassa tämän postaamisen ajan, ihan vain periaatteesta, mutta heti ehdollistettu omatuntoni pisti kiirehtimään kirjoittamista.

Kumpaa omatuntoni siis on silloin kun se ei ole hyödyllistä: turhamaista vai ehdollistunutta? Vai ehdollistettua turhamaisuutta?

Hyvää ja ehdollistumisesta vapaata joulua kaikille teille!!!

PIENI UTOPIA

Oletettu mies, oletettu nainen. Näen tässä mahdollisuuden. Ilman tätä varautumisen ja varmistamisen tympeää vaihetta emme koskaan voisi nousta sille seuraavalle tasolle, jossa saamme vapaasti erehtyä toisistamme.

-
Kuva: Hilkka Eklund

ÄÄRIPÄISYYTTÄ

8.12. Pressiklubissa sivuttiin "kahta ääripäisyyttä". Jari Tervon mukaan niitä on vain yksi. Ohjelmassa mukana ollut Jarkko Tontti näki asian monimutkaisempana.

Ihmisyyden mitassa Tervo on oikeassa. Ihmisoikeuksien puolustajat ja vastustajat eivät ole saman mitan ääripäitä. Käytännössä niitä on vain yksi, ja sitä kuuluukin vastustaa. Tietysti ymmärrän, miksi tämä kiista syntyy. "Kahdella ääripäällä" tunnutaan tekevän niistä saman arvoisia, vaikka metelöivinkään humanisti ei ole yhtäläinen ääripää maltillisimmankaan natsistisen vastarintaliikeläisen kanssa. Paitsi jos hyväksyy arvorelativismin.

Monimutkaiseksi asian tekee kuitenkin vaikkapa se, että ääripäisyys ei ole vain äänekästä kiihkeyttä tai konkretisoitunutta väkivaltaa. Se voi olla myös valikoivaa retoriikkaa (ja siksi paljon parjattu tolkullisuus johdonmukaista totuudellisuutta itseään ja muita kohtaan). Yhtäällä huivista kieltäytyvä Marine Le Pen ja toisaalla Feministisen puolueen varapuheenjohtaja, joka Arto Nybergissä sanoo burkan käytön olevan yksityinen asia (samalla kun puolue haastaa rakenteellista eriarvoisuutta). Kumpi vaikkapa afganistanilaisnaisen  mielestä on enemmän ääripään edustaja? Kumman harjoittaman retoriikan hän hyväksyy?

JÄRKYTTÄMISEN TARPEELLISUUDESTA

"Viihteen poliittinen vaikutus osuu paljon suurempaan ihmisjoukkoon kuin taiteen poliittinen vaikutus, mutta koska viihteen täytyy olla myötäsukaista ollakseen suosittua, sen yksilökohtainen vaikutus on paljon pienempi kuin taiteen. Siksi taide voi väittää olevansa poliittisesti tärkeää, vaikka se olisi yleisömääriltään pientä, jos se järkyttää niitä jotka se tavoittaa riittävän syvästi. Siksi on aivan perusteltua toivoa, että Samuel Beckettillä on enemmän poliittista vaikutusta kuin Harold Robbinssilla, Eeva–Liisa Mannerilla enemmän poliittista vaikutusta kuin Tommy Tabermannilla  –  minulla enemmän poliittista vaikutusta kuin Kaj Stenvallilla."  Teemu Mäki: Taide ja politiikka, Nuori Voima 2003.

Pyydän ihan aluksi jaksamista. Kirjoitus sisältää taas viittauksen Teemu Mäen Sex and Death -teoksen kissantappoon (jota en ole tietenkään nähnyt). Miksi? Koska konkreettinen tappaminen on järkytyksen tematiikassa mielekästä perustelua tuhoava kohta, jotain esteettisen tuolla puolen olevaa; fysiikkaa lainaten: eräänlainen representaatiota luhistava singulariteetti. Ilman sitä järkytys on aina kuvitteellisella suojattua. Fiktiota. Uskoisin, että Mäki pyrkii tuon kuvitteellisen suojauksen purkamaan tuossa teoksessa. Siksi kissa on oleellinen.

En tiedä míten Mäki ajattelee nykyään (en ole lukenut tuoretta luennoista muokattua esseekokoelmaa Taiteen tehtävä), mutta mikä olisi se Beckettin kohdeyleisö, jota tämä onnistuisi järkyttämään niin, että sillä olisi poliittista merkitystä? Se yleisö joka järkyttyisi, luullakseni jättää Beckettin katsomatta ja lukematta heti alkutekijöihinsä. Taiteen instituution evolutiivista merkitystä Beckettillä tietenkin on ollut, niin kuin kaikilla tärkeillä taiteilijoilla kuten nyt vaikkapa Teemu Mäellä. Se on itsestään selvää. Taiteen sisäinen merkitys on kuin itsensä perusteleva analyyttinen lause, looginen välttämättömyys. Tapahtumista ja paljastumista, joka muuttaaä kenttää väistämättä. Mutta miten toteutuvat "synteettiset" lauseet poliittisessa taiteessa mielekkäästi? Eli yksilon eettisessä elämyksessä? Miten taiteesta tulee velvoittavaa? Ja auttaako siinä tuo eritoten Mäen taiteessa näkyvä, kuuluva ja tuntuva kivun, kuoleman ja järkyttämisen eetos?

Ainakin yksi ehto tulee mieleen. Teoksen täytyy osua kokijaan niiden yksityiskohtien kautta, joihin hän uskoo pystyvänsä itse vaikuttamaan. Ajattelen että vain näitä yksityiskohtia voi haastaa ja polemisoida mielekkäästi. Mäki puhuu paljon siitä rakenteellisesta näkymättömästä väkivallasta, johon väistämättä hyvinvoivuudessamme syyllistymme, mutta yleisön haastamisen mielekkyyttä sen suhteen voi mielestäni kyllä epäillä. Rakenteellisesta väkivallasta hyödyn hyvinvoidessani väistämättä, halusin sitä tai en. Ellen sitten tapa itseäni tai ala erakoksi. (Lihansyönti on tietenkin helpompi tapaus: riittää kun sen lopettaa.) Siksi, ja nyt tulee se kissa ja siinä puhtaimmin ilmenevä järkyttämisen eetos, elävän olennon uhraaminen rakenteellisen väkivallan vuoksi taiteellisena ja eettisenä viestinä tai viestin osana ontuu. Sen ontologia on epäselvää. Tappaminen tekona on konkreettinen valinta, jossa syy ja seuraus ovat tiedossa. Meidän osamme rakenteellisessa väkivallassa ei. Tai ainakin rakenteen suhde tietoiseen konkreettiseen väkivaltaan on liian hämärä, jotta taide voisi vaikuttaa yksilöön tarkasti ja velvoittavasti eikä jäädä vain esteettiselle, moralisoivalle tai taiteilijan itsensä toteuttamisen tasolle. Rakenteellinen ja yksilön tietoisesti harjoittama väkivalta ovat eri kategorioita.

Kokreettinen väkivalta ja sillä järkyttäminen hämärän rakenteellisen syyllisyytemme vuoksi.  Siinä ongelman ydin. Eli vaatiiko "järkyttymisen singulaariteetti" vastaparikseen  tunnetta mielekkäästä vaikuttamisen mahdollisuudesta tarkoittaakseen yhtään mitään? Ollakseen aito poliittinen elämys? Siinäpä kiintoisa ongelma ja ehkäpä Mäen taiteen ja filosofian tärkein kysymys sen suhteen, miten mielekäs poliittinen taideteos todellistuu. Miten muodostuu teoksen, sen tekijän ja teoksen kokijan mielekäs suhde?Ja jälleen kysyn, tarvitaanko tähän kaikkeen konkreettista tappamista? Muuta kuin taiteilijan itsensä vuoksi? 

Lopuksi tietenkin on sanottava, että Ilman Mäen häiritsevää taidetta tätä pohdintaa ei olisi koskaan syntynyt. Taide tapahtumana ja paljastumisena on peruuttamaton, oli siitä mitä mieltä tahansa. Niin taiteen evoluutio toimii.

Ja vielä ihan lopuksi: tuo Mäen mainitsema viihteen myötäsukaisuus on juuri sen voima.

HASSUJA HOKEMIA 2: "Uuden kielen oppiminen avartaa maailmankuvaa"

Aaaaaargggghhh! Herranjumala kun maailma on täynnä tyhjyyttä kolisevia lauseita. Tämäkin sanottiin tänään televisiossa kuin luonnonlain selvyytenä. Hurme tämän aloitti. Voi minkä teit. Älkää viitsikö! Nykynuorisohan osaa jo lähtökohtaisesti englantia ja suomea. Miten heidän maailmankuvansa on tuosta syystä laadullisesti syvempi kuin vanhemman väestön? Siis että englantia osaavat tyttäreni olisivät suomiummikkoja viisaampia. Perustelkaa väite! Vaatimus ei ole retorinen, odotan vastausta! Eikä sitten mitään "no ei tuo oikeastaan tarkoita kieltä sinänsä" -kiertelyjä. Kyllä hokema juuri tuota tarkoittaa ja odotan siksi väitteen valideja perusteluja.

SUOMI ON SATAVUOTIAS 6.12.2017

Syntymäpäivät, joulu, juhannus, uusivuosi ja tämä itsenäisyyspäivä. Ne ovat hyviä syitä karnevalisoida arkea. Elän vain kerran, siispä miksi en harrastaisi ilonpitoa aina kun siihen on pienikin mahdollisuus. Kun joku ilmoittaa, ettei juhli merkkipäiviään tai tuskailee joulua tai itsenäisyyspäivän vastaanottoa, mietin aina, että mikähän syvempi merkitys tuohon ilmoitukseen on tarkoitus liittyä. Ehkä muistutus siitä, ettei ole sopivaa korostaa itseään? Että ilonpito on valheellista? Että köyhät ja kurjat pitää ensin saada kylläisiksi ja pahuus loppumaan? Tai että aito elämä on jotain muuta, totisempaa? Alkoholistille kaikki syyt ovat hyviä syitä juoda. Minulle kaikki syyt ovat hyviä syitä viettää juhlaa. Paras on se, että elämä on valtavan hieno juttu.


        Hyvää Suomen sadannetta syntymäpäivää!

ME TOO osa 3: Mitä yksilö saa tuntea?

Palaan vielä tärkeään aiheeseen.

Se mitä itse kokee seksuaaliseksi häirinnäksi, on visainen kysymys.  Tai tarkemmin: saako se olla yksityinen, subjektiivisesti määriteltävä asia? Onko se ihan oma asia, mistä kukin loukkaantuu? Tätä haluan vielä miettiä.

Tuntuu, että tämä on ongelma varsinkin hegemonisesti asemoidulle miehelle. Jos koen miehenä häirinnän toisin kuin "pitäisi", jos kynnykseni häirintään on korkea, vääristänkö silloin yleistä häirinnän rekisteriä ja väheksyn naista? Siis varsinkin, jos ilmaisen toleranssini ääneen?

Entä miksi miehellä on eri rekisteri? Tuota yritin MeToo-jutussani ymmärtää, ehkä huonoin tuloksin. No. Olen sitä mieltä, että fyysistä etua perustavampaa on kulttuurievolutiivinen dialektiikka ja sen tuoma tiedostamaton etu, johon kuuluu tuntemus fyysisesti vahvasta ja pelottomasta miehestä ja heikosta ja pelokkaasta naisesta (joka on luonnollisimmillaan silloin, kun vahva halukas mies huomaa hänet; luo hänen naisellisen olemuksensa).  Tuohon hahmoonko minä tiedostamattani samastun kun en koe kokevani naisen käyttäytymistä häiritsevänä? Ylivoimaiseen mieheenkö, joka pitää lähentelevän tai aggressiivisen naisen eleitä enemmän imartelevina tai huvittavina kuin uhkaavina? Biologis-kulttuuriseen hahmoonko samastun, itseni ohi? Siitäkö ammennan voimaa?

Kirjoitin aiemmassa Me Too -jutussani myös, että homofobia (mistä se ikinä johtuukin) voisi olla hyvä oppimisen paikka miehelle, joka ei tätä naista häiritsevää puolta itsessään tajua eikä naisen pelkoon osaa eläytyä. Olen edelleen tätä mieltä. Tosin mies, joka ei halua mitään homofobiastaan oppia, lienee toivoton tapaus.

Vielä tiivistäen: vääristänkö siis rekisteriä, jos ilmaisen korkean häirintäkynnykseni julkisesti? Toisin sanoen: onko yksilöllä, miehellä (ja sittenkin myös naisella), lupa julkisesti määritellä häirinnän rajat oman kokemuksensa mittarilla? Kuinka pitkälle tässä voi hyväksyä subjektiivisen relativismin?

VAROITUS! TÄSSÄ KOMMENTISSA KÄYTETÄÄN NATSIKORTTIA

Paljon arvostamani Juha Hurme oli eilen Perjantaissa. Puhuttiin muun ohessa sodasta ja suomalaisesta vapaudesta ja siitä että jos aikoinaan olisi käynyt toisin, miten sitten. Hurme vastasi, että olisivat suomalasten nimet varmasti toisenlaisia kuin nyt.

Olisivatko siis vain nimet muuttuneet?

Hurmeen mukaa vaihtoehtoisia todellisuuksia on vaikea vertailla. Varmasti, mutta eräänlaista jälkiviisautta tuokin. Ja jos haastateltava olisi ollut joku toinen, olisi varmasti tehty lisäkysymyksiä. "Voisitko sanoa koko sydämestäsi tuon keskitysleiriltä vapautetulle ihmiselle?" Siis ihan ilman periaatteellista sävyttymistä ja semanttista saivartelua.

Ja vielä: jos Hurme on koko sielultaan tuota mieltä, miksi hän toimisi mitenkään vaihtehtoisen tulevaisuuden eteen? Kannattaisiko pelkkien nimien vuoksi käydä yhtään sotaa tai olla edes huolissaan tieteen rappiosta? Jälkikäteenhän olisimme kuitenkin ihan tyytyväisiä kun paremmasta ei varmuudella olisi koskaan ollutkaan tietoa.

Mutta jutun pointti on siis tämä: miksi toimittajat fanittavat taiteiljoita niin paljon, että jättävät heidän haastamisensa niin usein puolitiehen?

TWIN PEAKS 3: kun metainen on kaikki

"Jokainen Lynchin elokuva on yllättävää kyllä jälkimodernismin teesien vastainen, vaikka käyttää siitä tuttuja keinoja. En kutsuisi niitä konservatiivisiksi, mutta huomattavaa on, että hahmojen solipsismi ei riitä muuttamaan todellisuutta, joka on ehdottomasti olemassa myös heidän mielensä ulkopuolella ja sen kieltämisen käydessä mahdottomaksi räjäyttää lopulta heidän tajuntansa."

Näin Mikko Lamberg linkin Laajakuva-artikkelissaan kolmannesta kaudesta. Kannattaa lukea. Lynch itse vahvistaa tämän kommentoidessaan Mullholland Drivea. Kaikelle on selitys, hän tuolloin väitti. Lynch ei ole todellakaan postmodernisti vaan omalaatuinen empiristi. Ja hänen järjen kategoriansa parhaimmillaan kiehtovan mutkikkaita.

Minäkin katsoin kolmannen kauden. Se on deus ex machina -maailma. Tai diabo(b)lus ex machina ennemminkin. No. Mietin sitä katsoessani, että uskovatkohan tekijätkään tähän ihan tosissaan ja tiesivätkö näyttelijät ihan tarkalleen ja koko ajan, mitä tekivät. Mitä ajattelivat yrittäessään eläytyä näihin meta-hahmoihin, joilla ei enää ollut "maallista" vastinetta? Toisaalta näyttelijöillähän ei ole niin väliä. Karjaahan ne vain ovat, kuten Hitchcock sanoi.

http://www.laajakuva.com/salaisuudet-vaeltavat-twin-peaks-return/

ME TOO osa 2: K18

"Kokevatko miehet lähentelyn eri tavoin? Ja jos, niin miksi? Miksi miesten toleranssi on eri? Fyysisen voiman vuoksi tietenkin, mutta onko muutakin?" Noin kysyin kirjoituksessa Me Too. 

Voiko pornosta oppia tämän suhteen mitään? Voi ainakin yrittää (ennen kuin vastaatte kieltävästi). Vaikkapa kysymällä, miksi naista panevassa miehessä näyttää olevan jotain väkivaltaista. Tai hänen nautinnossaan jotain itsekästä, ikään kuin antautumatonta. Miksi nainen naisen kanssa ei luo samaa efektiä? Entä eläytyykö mies huomaamattaan tähän hallitsevaan voimantuntoon? Onko se hänessä jollain atavistisella tasolla olemassa? Siis ihan ilman pornoakin. Ehkä porno vain näyttää jotain, mikä on jo miehessä. Ei siis vain vääristä.* Ja siksikö niin monet miehet eivät kykene eläytymään naisen kokemaan pelkoon? Voisiko tämä atavistinen voimantunto olla yksi syy? Testosteroninen eläytyminen voimaan ja valtaan? Tilan hallitsemiseen?

...

Entä homofobia? Voisiko heteromies oppia siitä jotain? Homofobia on rajusti mutkia oikova ilmaisu**, mutta sitä voimantuntoisen heteromiehen olisi silti hyvä ajatella enemmän. Perustuuko se osaksi atavistisen voimantunnon ja hallinnan menettämiseen? Että mies pelkää halunsa vastaisesti joutuvansa naisen osaan eli miehen penetroitavaksi? Halunsa hallinnan menettäväksi kohteeksi? Näin voisi ajatella ja siksi mies voisikin tajuta homofobiassaan jotain naisen kokemasta pelosta; eläytyä naiseen, edes yrittää sitä.

...

"Tilanne seksuaalisessa häirinnässä ja sen kokemisessa on epäsymmetrinen. Ehkä häirintä kuuluukin määritellä enemmän naisen ehdoilla, hänen turvallisuusrekisterissään. Ehkä tässä kuuluukin olla miehelle epätasa-arvoinen."

Myös näin kirjoitin kirjoituksessa Me Too. Olen yhä itseni kanssa pitkälti samaa mieltä. (Itsensä kanssahan ei tarvitse olla aina tarkalleen samaa mieltä, riittää että avaa kummastelujaan aika ajoin.)  

Myös eksploitaatiota katson toisin riippuen siitä, onko toimijana mies vai nainen. 

Virginie Despentes ohjasi Coralie Trinh Thinin kanssa 2000-luvun alussa  omasta kirjastaan elokuvan Pane mua. Siinä kaksi naista nai ja tappaa miehiä. Muistan kun katsoin Helsingin Lasipalatsissa elokuvaa ja mietin, miksi en reagoi tähän samoin kuin jos nuo sadistit olisivat miehiä ja uhrit naisia. Koin sallivani näille naisille enemmän. Tiesin ettei niin olisi pitänyt tuntea, mutta tunsin kuitenkin. Juttu tuntui enemmän retoriselta ansalta kuin eksploitaatiolta. Asetelma oli käännetty ympäri, mutta samalla jokin oli muuttunut pysyvästi. Kääntöpuolen kuva ei ollut sama. Jokin herran ja rengin dialektiikka tässäkin taas toimi. Rengille salli enemmän. Eikä tämä ollut minulle mikään filosofinen arvovalinta vaan vaistomaista reaktiivisuutta. Ja uskon, että tämä olikin tekijöiden tarkoitus. 


-

*Vaikka porno tietenkin uusintaa ja vahvistaa tätä miehen hahmoa, en usko  inhimillisen  mielikuvituksen olleen siveellinen, tasa-arvoinen ja nuhteeton ennen seksin mekaanisen tallentamisen aikakautta. Ennemminkin tallentaminen vain laajensi ja inspiroi tätä mielikuvitusta sekä antoi ja antaa yhä mahdollisuuden oman maskuliinisen hahmonsa kysymiseen ja haastamiseen tai sitten saman toistamiseen. Esimerkiksi Nagisa Oshima on Aistien valtakunnassa käsitellyt aihetta metaisesti ja olen siitä kirjoittanutkin täällä (ks. tunniste porno). Porno ei ole vain syy vaan myös seuraus. Porno alistavana teollisuutena on sitten toinen juttu, puhun nyt vain siitä hahmoisuuden, samastumisen ja reflektoinnin ilmiönä.

**Ks. tunniste homofobia

"MIKSI EI PUUTUTTU AJOISSA?"

Näin huutaa Iltalehti 3-vuotiaan puukotusta kauhistellen. En jasksanut edes lukea itse juttua. Eli mitä olisi pitänyt tehdä enemmän? Sulkea isä lukkojen taakse etukäteenkö? Oikeusprosessi laajennetusta lähestymiskiellosta oli kesken. Nyt taas sosiaalityöntekijät televisioon kommentoimaan asioita, kun ihmisten järkytystä ja neuvottomuutta pitää joidenkin julkisesti edes jotenkin muotoilla hallittavaan muotoon. Sossuilla on tässä papin ja psykologin rooli. Ei käy kateeksi heitäkään. (Nyt vain enää puuttuu, että joku käyttää tilaisuutta poliittisesti hyväkseen ja viittaa resurssipulaan.)

TRADITIO VAI AVANTGARDE OSA 2: Noitaympyrä

"Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä. Niin kuin traditionaalinen aina uudelleen, jos siis annamme niin tapahtua, vallankumouksellisuutensa."

Noin päätin edellisen kirjoitukseni. Avantgarde ja traditio (jonka tässä yhteydessä rajaan realismiksi) eivät siis mielestäni sulje pois toisiaan. Oleellinen kysymys  on se, onko realismi valjastettu palvelemaan enemmän laiskaa mielikuvitusta (mitä lukijat yleensä odottavat) vai mielikuvien ajattelemista, siis niihin eksyttämistä. Jos jälkimmäistä, realismi lyö kättä avantgarden kanssa. Avantgardea on silloin tekstin, mielen ja reaalisen suhde. Avantgardea on se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle ja juuri siksi haastaa sen. 

Haanpään Noitaympyrässä mielestäni näin tapahtuu. Siinä realismi on näennäistä, koska se johdattaa ankaralla logiikallaan ulos kuvistaan. Sen tarkoitus ei ole rakentaa illuusiota todellisuudesta, vaan olla väline, metodi, jolla se väittää jotain todellisuudesta. Ja mielestäni yhäkin ajankohtaisesti jollain perustavalla tasolla. 

Noitaympyrä on reflektiivinen teksti, joka vain näyttää "luonnolliselta muodolta". Ja se enemmänkin näyttää kuin kertoo. Lähin mieleeni tuleva teos on Robert Bressonin Paholainen luultavasti.

TRADITIO VAI AVANTGARDE: Miltä todellisuus näyttää?

"Kirjallisuuden uudistuminen on luonnollista. Tätä mieltä on kirjailija Harry Salmenniemi, joka kysyy mitä järkeä edes on kirjoittaa kirjoja, jotka eivät poikkea traditiosta.

–  Muussa tapauksessahan voi vain mennä kirjastoon ja alkaa lukea vaikka Juhani Ahon kohdalta lastuja läpi, hän sanoo STT:lle.

–  Silloin meiltä helposti alkaa puuttua se varsinainen syy, minkä takia kirjallisuus voisi olla tässä ajassa mielenkiintoista ja elävää ja olemassa ylipäätänsä."

Näin tuolla alla olevan linkin jutussa.

Taiteen evoluutiota ei voi pysäyttää eikä tarvitsekaan vaikka pystyisi. Mutta tarkoittaako uudistuminen aina tradition muutosta, muodon ennakoimattomuutta? Ei minusta. Siihen samaan virtaan kun ei voi astua kahta kertaa, ainakin jos Herakleitosta uskoo. Ja on se ainakin siinä määrin oikeassa, että metafora toimii. (Kyse on lopulta tietenkin siitä, mitä kaikkea sovimme virtaan kuuluvaksi.)

Tradition ja olevan ontologinen ero on se virta, joka tekee järkeväksi kirjoittaa myös perinteistä muotoa. Toisin kuin Salmenniemi väittää. Siksi oletus, että traditio peittää meiltä jollain loogisella välttämättömyydellä olevan selittämättömyyden, on itsessään ristiriitainen. Yhtä hyvin voisi ajatella, että avantgarde peittää meiltä jotain yrittäessään esittää sitä, millaiseksi todellisuus siinä oletetaan. Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä. Niin kuin traditionaalinen aina uudelleen, jos siis annamme niin tapahtua, vallankumouksellisuutensa.*

www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kulttuuri/item/160068-yli-juonikas-kirjoitti-absurdin-satiirin-perussuomalaisten-noususta

-

*Ks. tunniste Nauti köyhyydestä

PRAGMAATTISTA HYVYYTTÄ: Nenäpäivä

Nenäpäivä tulee. Maksammeko hyvää omaatuntoa? Ehdottomasti. Ja mitä parempi ja pitempi show, sitä muhkeampi tulos ja puhtaampi kollektiivinen mieli. Mutta miksi ihmeessä tekojeni pitäisi olla pyyteettömiä? Ja eikö juuri sen vaatiminen ole irvokkain etuoikeuteni?

"Oletko vielä huomenna kerjäämässä tässä kadunkulmassa? Minun kun pitääkin nimittäin vielä miettiä yön yli perimmäisiä motiivejani."

Mitä todempaa ja oikeampaa maailmassa pitäisi tapahtua, että voisi tuntea auttavansa ihmisiä oikealla tavalla? Kyllin läpinäkyvästi. Mitä minun ensin pitäisi menettää? Tai tärkeämpi kysymys tietenkin on, kuinka kauan kurjimpien kuuluisi tätä tapahtumista odottaa.

KOTIMAISTA RUOHOA: Loistava Helvi

Lintu pistää nokkansa ruusuun ja juo kastetta, 

                                                                     pieni lintu,
punaista mettä ja tomua hakee siitä kimalainen,
minun kynäni kuin villilintu hakee ruususta
                                                                    mustettaan.

Ruusumustepulloni on täynnä runoja.
Iloisena kastan kynäni tuhanteen ruusupulloon,
kirjoitan medellä ja kultatomulla ja ruusunpunaisella
                                                                           värillä. 

Ettekö rakasta runojani 
kaikki jotka rakastatte ruusuja,
yksinkertaisia, köyhiä, orjan tai koiran,
ja ylhäisen intohimon punaista ruusua, kauneuden
                                                                          kukkaa.
               

-

Osa runosta Mustepulloni              

VIELÄ HESARIN KRITIIKISTÄ

Tässä lainaamassani Hesarin Juha Typön kritiikin kohdassa kiteytyy se, mikä minua häiritsi uuden Tuntemattoman kokonaisvaikutelmassa:

"Tarkkaan rajatut ja hiotut otokset eivät myöskään luo illuusiota elävästä, hengittävästä maailmasta. Oltiin sitten korsussa, taistelukentällä, Petroskoiksi lavastetussa Suomenlinnassa tai Rokan perheen maalaisromantiikkaa tihkuvalla tilalla, ei missään vaiheessa tule tunne, että elokuvan maailma jatkuisi näiden kuvien ulkopuolella."

Juuri tuota tarkoitin kun sanoin omassa Tuntemattoman postauksessa, että elokuva jäi etäiseksi, nähtyyn ei unohtanut itseään ja että Louhimiehen aiempi realismi puuttui. Ja että ne kotirintamakohtaukset olivat turhia ja postikorttimaisia.

Sitten tämä näyttelijäkommentti, josta on naljailtu:  

"Näyttelijät ovat toki hyviä rooleissaan, mutta kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat. Käsikirjoittajan ja ohjaajan tehtävä on tehdä näyttelijöiden hahmoista oikeasti kiinnostavia. Nyt ne ovat niitä samoja Rokkia ja Koskeloita, joiden vuorosanat osaa ulkoa. Se on tylsää."

Olen tässäkin samaa mieltä Typön kanssa. Tietenkin ammattilaisten täytyy osata työnsä. Se ei sinänsä tee teoksesta hyvää. 

Myös tämä jo aiemmin mainitsemani arvio osuu kohdalleen: 

https://kp24.fi/uutiset/519876/sujuvaa-sotaa-louhimiehen-tuntemattomassa

KAHTEEN JAKAMISIA

Tutkijatohtori Tiina Seppälä Lapin yliopistosta kirjoittaa (koko kirjoitus linkissä):

"Myös Suomessa marssittiin Trumpia ja lisääntynyttä misogyniaa – eli naisiin kohdistuvaa syrjintää ja vihaa – vastaan. Helsingissä järjestetty mielenosoitus sai osakseen monenlaista kritiikkiä.

Joidenkin mukaan naisten asiat ovat Suomessa niin hyvin, ettei mitään mielenosoituksia ole tarpeen järjestää. Toiset vaativat, että Yhdysvaltojen presidentin sijaan naisten tulisi marssia patriarkaalisten muslimimaiden autoritaarisia miesjohtajia ja laajemminkin poliittista islamia vastaan.

Tätä mieltä oli muun muassa kansanedustaja Mikko Kärnä (kesk.), joka väitti, että Helsingissä marssittiin naisia vastaan ja poliittisen islamin puolesta. Arvostelua jatkoi myöhemmin toimittaja Tuomas Enbuske, jonka mukaan suomalaisten feministit ovat hylänneet musliminaiset. 

Suomalaisia feministejä on siis yhtäältä syytetty liiallisesta poliittisesta aktiivisuudesta, kuten Trump-mielenosoituksen kohdalla, mutta toisaalta heitä on kritisoitu passiivisuudesta – siitä, että he eivät ole olleet tarpeeksi aktiivisia musliminaisten puolestapuhujia. Tällaiset jännitteiset ja keskenään ristiriitaiset vaatimukset ovat hyvin tavallisia.

Samanlaista kahtiajakoa esiintyy, kun naisia, heidän kehojaan ja ominaisuuksiaan luokitellaan esimerkiksi ulkonäön, koulumenestyksen, uran tai äitiyden yhteydessä. Milloin naiset ovat liian lihavia tai laihoja, milloin liian kilttejä tai uhmakkaita, liian uhrautuvia tai itsekkäitä."

Toistan: "Suomalaisia feministejä on siis yhtäältä syytetty liiallisesta poliittisesta aktiivisuudesta, kuten Trump-mielenosoituksen kohdalla, mutta toisaalta heitä on kritisoitu passiivisuudesta – siitä, että he eivät ole olleet tarpeeksi aktiivisia musliminaisten puolestapuhujia. Tällaiset jännitteiset ja keskenään ristiriitaiset vaatimukset ovat hyvin tavallisia."

Aivan. Miksi jakaa todellisuus tuolla tavoin kahtia kun voi tehdä kumpaakin? Tyhmä vaatimus tietenkin. Mutta miksi ihmeessä tyhmät vaatimukset vapauttavat Seppälän mielestä feminismin tuosta passiivisuuden syytöksestä? Hän näyttää tarttuvan hölmöön kahtiajakoon kuin pelastusrenkaaseen ja vievän sen itse "perille saakka". Lisäksi hän vielä hämärryttää mieltä viittaamalla naisten ulkonäköön, mielenlaatuun ja äitiyteen liittyviin vaatimuksiin. Nehän eivät tässä yhteydessä kuulu asiaan. 

Kysynkin: Miksi patriarkaatti hegemonia ulkoisena uhkana vapauttaisi feminismin sisäisestä ristiriidasta? Ja onko kritiikkiin pätevää vastata määrittelemällä se jo yleisesti tunnetuksi uhaksi?

-

http://politiikasta.fi/naiset-aktivismi-ja-feministinen-solidaarisuus/

TUNTEMATON SOTILAS

Nähty. Eero Aho on timanttia. Älytön karisma. Elokuvan fokus, jonka kautta tavoitettiin vahvimmat hetket. Ja Robin, se laulaja, teki herkän roolin nuorena sotilaana, joka nosti vartiossa liikaa päätään. Haluan nähdä häntä elokuvissa lisää! Mutta mikä minulle tuli mieleen tätä katsoessa: tehkää Tuntemattomasta sotilaasta tv-sarja, jossa keskeiset hahmot saavat oman jaksonsa; tehkää yksilön kokoinen sota. Se toisi tähän jotain uutta. Minulle elokuva jäi etäiseksi. En unohtanut välimatkaa näkemääni kuin tosiaankin parissa Rokka-kohtauksessa. Aku Louhimiehen muista elokuvista tuttu, parhaimmillaan naturalistinen sävy oli tiessään, erityisesti kotirintaman kuvauksessa oli liikaa kiiltokuvaa. Jotenkin vieläkin lähemmäs, enemmän iholle, olisi voitu mennä. Eikö uskaltanut tehdä ihan oman näköistä elokuvaa? Kunnioittiko liikaa? Jähmettikö iso aihe? Ajatteliko enemmän yleisöä kuin taidettaan? Ymmärrän kyllä Hesarin "turhan elokuvan" ja kaksi tähteä. Minulta ehkä 3 heti elokuvan jälkeen. Saas nähdä, montako viikon päästä.

Hetkittäin ajattelin isääni siellä.

TUNNUSTUS

Turun puukotusten jälkeen katsoin nuoria turvapaikanhakijamiehiä eräänlaista tilastollista turvattomuutta tuntien. Tämä oli tietenkin niin suvaitsevaisilta kuin rajojen sulkijoiltakin salattava. Eri syystä, tiedätte kyllä. Tätä tunnetta en yhäkään pyydä anteeksi enkä pyri sitä itsestäni kitkemään. Tilastollisen turvattomuuden kieltäminten olisi älyllistä epärehellisyyttä. Se myös lisäisi, ja tässä maailmassa lisääkin, kahtiajakautumista. Kun jokin perustava vaistomainen reaktio ja sen mahdollinen mielekkyys kategorisesti kielletään, se suututtaa ihmistä. Ainakin minua. Ei oikein tiedä, pitääkö kieltää alamittaisiksi väitetyt arvonsa vai se reaalinen, ennakoimaton ja mahdoton todellisuus, jossa elää? Ikään kuin ne muka kumoaisivat toisensa. No. Onneksi kyse on lopulta siitä, minkä antaa tapahtua.  

-
Kuva osa Francis Baconin maalauksesta

LUKEMISESTA JA PAHAN AJATTELEMISESTA

Luen uudelleen Tadeusz Borowskin Kotimme Auschwitzia. Varsinkin kirjalle nimen antava juttu, kirje tyttöystävälle toiseen leiriin, on vaikuttava. Borowski selvisi leiriltä, mutta teki itsemurhan pian sodan jälkeen. Eräässä lukemassani arvostelussa pohditaan syytä. Pettymys ihmiskuntaan? Aivan liian ylevää minusta. Ja valtavaa tarkoittaakseen yhdelle ihmiselle yhtään mitään. Parempi selitys Borowskin kohdalla voisi olla se, että hän ei voinut antaa itselleen anteeksi niitä tekoja, jotka teki selviytyäkseen hengissä. 

Miksi sitä lukee näitä juttuja? Saadakseen kosketuksen toteen? Tietääkseen, mitä itse sisimmässään on? Tavoittaakseen tunteen pahan läsnäolosta? Ymmärtääkseen tuomitsemisen vaikeuden? Ehkä viimeistä lukuun ottamatta kaikesta tuosta tulee estetiikkaa. Elämän ja kuoleman fetissi. Vasta pahan tekemisessä on hyvän ja pahan ero. Siksi pahasta lukevan on sitä mahdotonta ymmärtää, oikeastaan edes ajatella. 

SYYSIHMISIÄ

Miksi vaalimme kuvaa kiireisestä ja ilottomasta kaupunkilaisesta? Miksi jaksamme siihen aina vain niin ilottomasti palata? Ihmiset voivat olla eleettömiä, mutta se johtuu todennäköisemmin siitä, että he ovat matkalla määränpäähänsä kuin siitä, että heidän elämänsä on ilotonta ja merkityksetöntä. Ehkä he juuri kiirehtivät sinne, missä sitten iloitsevat.  

JOS KAIPAAT VASTAUKSIA, ÄLÄ LUE TÄTÄ

Tässäkin blogissa on keskusteltu paljon siitä, ettei planeettamme kestä tasoistamme kulutusta muutamaa sukupolvea enempää. Korkeintaan. Siitähän meitä jatkuvasti muistutetaan. Mutta miten tosissaan edes virallisinkaan muistuttaja on? Kun nuoruudessani sanottiin, että "tähän mailmaan en lapsia halua enkä uskalla tehdä", kukaan ei pitänyt sitä mitenkään vakavasti otettavana heittona. Uutisia katsoessa nyt vain joskus tuntui siltä. Ja välillä marssittiin rauhaa. Mutta mikään ei tuntunut tarpeeksi lopulliselta. Entä nyt? Joko näistä maailmanlopun uutisista on tullut kokemuksellisesti niin peruuttamattomia, että ajatuksen ottaa vakavasti? Ja jos, niin mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa? 

Todella tärkeissä kysymyksissä ymmärtämisen pitäisi aina tarkoittaa toimintaa.
Joskus kysymykset kuitenkin ovat jo niin täynnä sisältöä, että niitä on mahdotonta edes ymmärtää.

ME TOO*

Kun Pressiklubissa kysyttiin osallistujilta, olivatko he kohdanneet seksuaalista ahdistelua, miestoimittaja vastasi, että nuorena jollain festareilla vanhempi naisporukka oli puristanut takapuolesta ja kehunut Antti Tuiskun näköiseksi. Hän ei kuitenkaan kokenut sitä ahdistavana.

Tästä heräsi kysymys, kokevatko miehet lähentelyn eri tavoin. Ja jos, niin miksi? Miksi miesten toleranssi on eri? Fyysisen voiman vuoksi tietenkin, mutta onko muutakin? Ja onko niin, että silloin mies joko sietää liikaa selkeästi ulkopuolisen silmissä sopimatonta käytöstä tai sitten ei koe ahdistavaksi asioita, jotka pelokkaaksi ja heikoksi itsensä tunteva ulkopuolisen silmin liian helposti kokee? Tai sitten kumpaakin? Ja vielä: missä määrin se tekee tällaisissa sinänsä tärkeissä jutuissa sukupuolten välisen vertailun ainakin vaikeaksi jos ei mahdottomaksi? Onko sukupuolten eroilla tässä oleellinen merkitys?

Tilanne seksuaalisessa häirinnässä ja sen kokemisessa on epäsymmetrinen. Ehkä häirintä kuuluukin määritellä enemmän naisen ehdoilla, hänen turvallisuusrekisterissään. Ehkä tässä kuuluukin olla miehelle epätasa-arvoinen. Ainakin määrättyyn pisteeseen saakka. Selkeä yhteinen alue tietenkin on olemassa.**

-
*Tämä kirjoitus on muokkaus Taikalyhty-blogin erinomaisen Me Too -postauksen kommentistani.

**Myös kuulemani lause "kaikki naiset ovat kokeneet seksuaalista häirintää" on herättänyt hämmennystä ja näitä samoja pohdintoja. Ja tarpeen kuulla selkeitä seksuaalisen häirinnän määritteitä. Tämä ei tietenkään vähennä kampanjan tärkeää tehtävää lisätä tietoisuutta ja uskallusta puhua kokemuksistaan sekä puuttua ahdisteluun. Ja jos hyvin käy, ahdistelijoiden itsearviointia.

LAULU LUO TILOJA JA MAISEMIA: The Modern Lovers

Tytöistä, pojista ja tykkäämisestä voi laulaa vangitsevasti. Jonathan Richmanin kirjoittama laulu I'm Straight on kuin pieni elokuva. Se on hänen debyytiltään The Modern Lovers. Levy on julkaistu 1976, mutta se on purkitettu 70-luvun kolmena ensimmäisenä vuotena. Tämä laulu vuonna -73. Levy on huikeasti edellä aikaansa. Kunnia runollisesta tilan vaikutelmasta kuuluu tietenkin myös tuottajille, yhtenä heistä Velvet Undergroundin John Cale. Minulle tämä levy on amerikkalainen runoelma par excellence. (Tunnisteessa 3 rock-levyä lisää tästä vinyylistä.)

Ohessa linkki lauluun:

https://www.google.fi/search?q=i%27m+straight+jonathan+richman&oq=i&aqs=chrome.

ANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSI

Missä menee se raja, että omaa syyllisyyttä ei enää tarvise kokea? Tai kuinka paljon sitä kuuluu ihan tarkalleen kokea? Tai missä kohtaa sitä kokee jonkun sellaisen puolesta, joka ei sitä itse välitä kokea? Entä kun suomalaisen syyllisyys tulee osaltaan tästä ilmaston ja teollisuuden laadusta, voisiko kokea vähemmän syyllisyyttä, jos muuttaisi Ruotsiin?

Näkisinpä joskus pätevän matemaatikon tekemän laskelman syyllisyydestäni: 6000 ja risat hiilijälkeä ja ekojälkeä noin kaksi ja puoli maapalloa, suunnilleen.  Tosin siitä on jo aikaa kun sen kohdaltani tarkistin. Tietäisin tarkalleen, montako neulaa minun on työnnettävä kynsieni alle. Varmasti enemmän kuin Oras Tynkkysen, mutta vähemmän kuin Teemu Selänteen. Kun sillä on niin monta autoakin.

KYSYMYS URHEILUN TURHUUDESTA (muokkaus 15.10.)

Miksi juuri urheilu muiden turhien asioiden joukossa tuntuu olevan niin monille se kaikkein turhin? Urheilun kaupallisuus ei voi olla vastaus, koska silloin olisi pidettävä liian turhana niin paljon muutakin ajankulua. Turhuus itsessään voi olla syy vain, mikäli kaipaa sittenkin jotain annettua ja yksittäisiä mieltymyksiä ensisijaisempaa mielekkyyttä. Mitä tarkoitusta ihminen siis itselleen ja muille tietämättään kauppaa, kun pitää urheilua liian turhana? Tai mitä vastustaa? Liittyykö tähän(kin) maskuliinisen hegemonian efekti, joka alitajuisesti puistattaa? Sekö luo tuon turhimmasta turhimman tunteen? Vai onko syynä nationalismin haaste. Lainaan itseäni kirjoituksesta Urheilun hurmaa:

"Usain Bolt avioituu Suomeen, saa kansalaisuutemme ja juoksee uuden kotimaansa maailmankartalle.

Miksi tämä ei tunnu missään?"

Koska hän ei ole osa suomalaista pikajuoksun "historiaa", vaan ulkoa tuotu ratkaisu. Deus ex machina. (Pyydän historiallisia lainausmerkkejä anteeksi Arto Bryggarelta.)

Nyt sitten voi tietenkin kysyä, miksi tarvitsemme tuollaista todellisuuspakoista kansallista onnistumisen kokemusta? Kertomusta epäonnistumisiemme jälkeisestä katarsiksesta (jossa suomalaistunut Usain Bolt olisi antikatarsis)? Miksi tarvitsemme kertomusta, jossa olemme itse muutosten subjekteja ilman taloudellista tai historiamme ulkopuolista ratkaisua? Kumpuaako tämä tarve nationalismista vai jostain muusta ontologisesta ytimestämme? Siinä mielessä kyllä nationalismista, että suomalainen pikajuoksu luo yleisölle valmiin samastumisen rakenteen ja välittömästi ymmärrettävän historian. Kansallisuus on se näyttämö, jonka perustalle draama rakennetaan. Ketä tämä kansallisuus sitten uhkaa? Ei tietenkään ketään, jos emme niin halua. Se on vain yksi tapa kokea tarinoita. Siksi se ei myöskään voi olla perustelu urheilun turhuudelle. Ja vielä on tietenkin hyvä muistuttaa, että turhuudellakin on kaksoiskoodinsa. Kuten tiedämme, on pinnallista vaatia taiteelta käytännöllistä funktiota, taiteen on oltava Asia an sich. Miksei urheilu voi olla sitä?

Entä miten tämä kaikki liittyy juuri urheiluun? Ehkei mitenkään. Vai nostaisiko suomalaistunut Lars von Trier kotimaisen elokuvan tasoa?

PERFORMANSSI

Kiasma. Tuntematon taiteilija astuu ulos wigwamista ja alkaa lukea teosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Hänellä on päässään lasten intiaanipäähine ja toisessa kädessään muovinen tomahawk, jonka tarmokkailla liikkeillä hän vahvistaa lukemiensa lauseiden voimaa. Ääninauhalta kuuluu ukkosen jylinää ja rankkasadetta. Yleisö yrittää ymmärtää näkemäänsä, jotta voisi valita puolensa. Esitykset jatkuvat niin kauan kuin luettavaa riittää.

JA VIELÄ KOLMAS KUN RAUTA ON VIELÄ KUUMAA

Entä ne burkasuvakkileijonapaidat? Kumpi niistä pahoitti mielensä enemmän: afganistanilaiset naiset vai maan papisto?

TOINEN KYSYMYS

Mitä pitäisi ajatella tutkijasta, joka tosissaan muistuttaa kansalaisia siitä, että mainoksen buddhalaismunkki on typistävä stereotypia tiibetiläisestä? Ikään kuin asiayhteys ei jo sitä kertoisi. (Tosin en tiedä, josko onkin oikea munkki, jolla on huumorintajua.) Tuolla perusteella Tarantinon Kill Bill pitäisi vetää levityksestä välittömästi ja Tähtien sodat samuraiperinteen stereotypiointina.

KYSYMYS

Kun poliitikko tv-ohjelmassa kiertää burkakysymyksen vastaamalla, ettei vaate itsessään ole alistava vaan rakenteet ja samalla paheksuu intiaanipäähineen "laitonta käyttöä" sillä, että alkuperäisväestöllä täytyy olla itsemääräämisoikeus asuihinsa, onko hän ristiriitainen?

SUKUPUOLEN OLETTAMISESTA

Unelmoin maailmasta, jossa sukupuolesta voi erehtyä vapaasti.

ARVELUTTAVAA LUKEMISTA

                                                                                                   

Klassikko. 
Epäilyttäviä tuntemuksia ja tunnistettavia kokemuksia. 
Kuvan ja sanan luovaa törmäyttämistä. Mutta onko tämä enää sopivaa kirjallisuutta?




https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Montaasi

"KUN KAIKKI ARVOITUKSET RATKAISTAAN, TÄHDET SAMMUVAT": Blade Runner

Otsikko on Tiina Arppen jälkisanoista Baudrillard-kirjaan Ekstaasi ja rivous.* Lause tiivistää Blade Runnerien ytimen. Tosin en tiedä, olisiko tätä viimeisintä tarvinnut oikeastaan tehdä. Ei se huono ole, mutta mitä uutta, mitä syvempää?

Tai no. Uudessa lisää on se viimeinen lenkki, joka "yhdistäisi" replikantit ihmiseen: ihmisestä syntymisen "ihme". Se tuntuu olevan replikanteille sekä uuden metafysiikan että politiikan alku. He odottavat löytävänsä herransa samasta ja vanhasta itselleen erin ja uuden. Tosin lopulta ei sekään sitten oikein tunnu vievän löytäjäänsä mihinkään syvempään. Koen kyllä tyytyväisyyttä loppuratkaisusta, mutta eikö replikantilla ole ensihämmästyksen jälkeen vain edessään se sama, mikä jokaisella ihmisellä ennen häntä? Tyytyväisyyteni on jotenkin alentuvaa ja hyväntahtoista. Luoko siis orja sittenkään mitään uutta? Onko se enää edes mahdollista? Ei ainakaan ilman sitä vallankumousta, jota replikantit suunnittelevat. (Ja toteuttavat ehkä jatko-osassa.)

Se, mitä sitten kaukaisessa siirtokunnissa on kyetty itsestä ja elämästä ymmärtämään ja oppimaan, jää tietenkin näkemättä. Mutta ainakin se, mitä tässä kaatoluokan todellisuudessa näen, on alistavaa, konservatiivista, seksuaalisesti taantumuksellista, hegemonista ja sovinistista. Voidaanko kaukaisimmassakaan siirtokunnassa elää tästä kaikesta piittaamatta? Voiko tätä unohtaa? Paitsi tietenkin ajan ja sukupolvien myötä.

Onnistuvatko siis orjat Blade Runnereissa luomaan mitään aidosti uutta vai päätyvätkö vain samaan kuin ihmiset ennen heitä? Vaikkapa sitten haluun lisääntyä liikaa. Näitä kysymyksiä näiden elokuvien voi ajatella esittävän. Tosin kysymisessään aivan liian vähän viipyillen. Varsinkin tässä tuoreimmassa päähenkilön mieltä enemmän, hitaammin ja ristiriitaisemmin avaamalla olisi voitu päästä todella kiinnostavaan lopputulokseen.

-

*Essee Läpinäkyvyyden rituaalit sopii hyvin Blade Ruinnerien oheislukemistoksi. Baudrillard on kyllä aika sietämätön, mutta hänen ajattelunsa virittää ainakin oman mieleni näiden elokuvien rekisteriin.

VIIDEN TÄHDEN TRAILERI: Wille Hyvösen vyörytys

Katsoin Wille Hyvösen Tuntematon-trailerin YouTubesta. Hauska juttu. Kattokaa teki.
Tiiviissä paketissa paljon asiaa ja hyviä huomioita. Mieltä virkistävä ja just oikealla tyylitajulla vedetty äijäkliseiden vyörytys. Pidän Hyvösen asenteesta, josta ei ihan tarkkaan tiedä, missä ironia alkaa ja missä se loppuu. Mutta hauska tyyppi se on. Hauskinta kotimaisessa elokuvassa ja taiteessa yleensäkin pitkään aikaan. Enkä minä tarvitse tämän trailerin ja haastattelun lisäksi mitään muuta.

https://www.hs.fi/nyt/art-2000005395907.html

MILTÄ MUSTA TUNTUU

Espanjan uutiset 
ovat isku vasten 
eurooppalaisuuteni 
kasvoja.

SANAT JA TUNTEET

Lakimies vai juristi? Tietenkin juristi. Kulttuurievolutiivisesti se on tätä päivää. Se tuntuu myös helpolta ja luonnolliselta, koska se on jo olemassa sisäisessä rakenteessani. Mutta jos korvaavaa sanaa ei tahdo löytyä, millä tyhjä paikka täyttyy? Millaisilla asenteilla, tunteilla, mielikuvilla, ja ajatuksilla? Itse huomasin, uskomastani edistyksellisyydestäni huolimatta, että kun korvaaja löytyy heti tai on jo olemassa, asia ei herätä niin vahvoja tunteita; ne nousevat, jos nousevat, esiin enemmänkin retorisesti, viileämmässä rekisterissä.

Käytännöllisesti katsoen tietoisuus on tila, johon syntyy alati täyttyviä tyhjiä paikkoja (niin, ettei tyhjyyttä koskaan ole osoitettavissa). Ja koska vapaasta tahdosta on tässä turha puhua, on puhuttava arvoista ja siitä historiasta, jossa arvot ja aatteet joko säilyvät ennallaan tai uudistuvat. Eli liikuttavat sitä vapaaksi uskomaamme tahtoa. Toisin sanoen on tarkasteltava valppain mielin tunteita, jotka sanoista tyhjentyviä paikkoja täyttävät.

Tietenkin vasta aika näyttää, miten sukupuolineutraalit nimikkeet vaikuttavat asenteisiimme. Vähän niin kuin tupakkalaki on vaikuttanut asenteisiin ja käyttäytymiseen huomaamatta.

MYRSKYN JÄLKEEN YLE AREENALLA* JO NYT (täydennystä 1.10.)

Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin minisarja on niin ajan hermolla, että siitä epäilemättä kuuluisi pitää, mikäli haluaa kuulua hengen etulinjaan. Julkisuus ja turvattomuus; vakautensa menettäneet turvallisuuden ruumiillistumat eli poliisit median ehdoilla. Hallitsematon, liian kauan torjuttu intohimo puhkoo rakenteiden läpi heti, kun rakenteellinen vastustuskyky heltiää. Dialogi on herkullista ja hauskaa, liikutaan farssin rajoilla vakavin ilmein. Teatteritaiteelle tyypillisiä elliptisiä, siis ei oikeastaan suoraan sille toiselle hahmolle, vaan jonnekin dramaturgiseen eksistenssiin puhuttuja lauseita. Ja hienoja lauseita. Ja hienoja otoksia. Tai erityisesti yksi. Pitkä puhumaton kuva Hazardista vessan peilin edessä pyyhkimässä käsiään pistää nieleskelemään tyhjää. Hienoa näyttelemistä ja tekijöiden tyylitajua.

Kaikesta tästä hienoudesta huolimatta kokonaisuus jättää minut välinpitämättömäksi. Tunteista, rakkaudesta ja intohimosta kyllä puhutaan ja niitä näytellään koko ajan, mutta lataus hukkuu ikään kuin dramaturgisten maneerien alle. Taiteen alle. Uskon ymmärtäväni tätä, mutta en tunne mitään. (Mutta ymmärtääkökään silloin mitään?) Ja vielä tuosta ajan hermosta. Miksi minusta sittenkin tuntuu, että tämä kaikki on jo nähty? En tiedä missä, mutta siltä tuntuu. Että ensi-ilta on auttamatta myöhässä; että todellisuuden juna meni jo. Periaatteessa siis kaikki lähtökohdin toimii, mutta tämä on kuin jauhaisi makunsa menettänyttä purkkaa.

Ehkä Myrskyn jälkeen olisi toiminut, jos ei olisi menty niin Taide edellä, sen kun on oltava aina niin ennakoimatonta ja edistyksellistä. Sitä siltä aina odottaa. Mutta siihen se myös liian helposti tukehtuu. Nytkin ilmaisu ja tyyli lupasivat enemmän kuin mitä kokonaisuus pystyi minulle antamaan.

Jonkun palkinnon tämä tulee aivan varmasti voittamaan.  Niin paljon se efektoi jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Jo tekijöidensä vuoksi.
-

*Turkan Kiimaiset poliisit myös Areenalla.

ASGHAR FARHADIN KAUPPAMATKUSTAJA KATSOTTU

Jätti vähän valjun jälkimaun (toisin kuin Ero). Kiinnostavaa (ja etäännyttävää) oli se, miten naiset oli huivitettu ja hunnutettu kamerasilmää varten läpi elokuvan. Erityisesti kohtaus, jossa nainen on yksin kotona ja puhdistaa vessassa kasvojaan kietaisuhuivi päässä, herättää kysymyksiä. Mutta katsokaa ja päättäkää itse.

IHAN LYHYESTI SISKONPETISTÄ 2

Kolmas kausi alkoi ja nähty nyt kokonaan. Halusin uskoa, että tauko olisi tehnyt käsikirjoittajille terää huonon kakkoskauden jälkeen. Kun hienoja juttuja ovat kuitenkin tehneet ja yhden lähes täydellisen jakson (10/1). Olin väärässä. Yllätyksetöntä ja pitkitettyä. Hyviäkin juttuja pilattiin jatkamalla niitä, vaikka vitsi oli jo ohi. Oli toki muutama loppuun astikin hyvä seassa, mutta kymmenen jaksoa on ihan liikaa. Kaverin kanssa mietittiin, että epäilivätköhän kertaakaan itseään lausuessaan noin löysää tekstiä.

IKITIE

Jos Ikitie ei olisi kotimainen elokuva, se saisi viiden tähden antajiltaan 3 ja puoli. Viiden tähden juttu se ei missään nimessä ole. Vavahduttava sisältö olisi toiminut täydellisesti ankaralla naturalismilla ja toteavuudella, mutta nyt se on hukattu karkkiseen pintaan ja tunteita kömpelösti korostavaan musiikkiin. Näkemäänsä ei unohtanut itseään. Jostain syystä en myöskään uskonut Jussin ja Saran kolhoosiromanssiin. Siinä oli jotain  vaivaannuttavankin asetelmallista. Tommi Korpelassa ei ole vikaa, mutta hän tuntuu olevan väärässä elokuvassa. Kun katsoin tätä, tajusin arvostavani Timo Koivusalon Pohjantähteä aika paljon (huonosta lopusta huolimatta). Se oli runollista tähän verrattuna.

Keskipohjanmaa-lehden arvio on täysosuma:

https://www.keskipohjanmaa.fi/164236/perinteista-kerrontaa-ikitiessa/s/aaae0a3c.

PERSOONARONOMINIT HÄRMÄLÄISITTÄIN

Moon
soot

son

Moomma

tootta

non

PAUL VERHOEVENIN ELLE

Katsoin vasta nyt. Elle on joissain yhteyksissä määritelty jännityselokuvaksi. Sitä se ei tietenkään ole. Ei tässä kuljeta päähenkilön johdattamana mihinkään ratkaisuun. Hän ei ratkaise eikä oikeastaan valitse kunnolla mitään. Ratkaisu pikemminkin tapahtuu hänelle, ja kun se tapahtuu, elokuvan ydin vasta paljastuu. Se mikä tässä on oleellista, ei ole raiskaajan henkilöllisyys, vaan päähenkilön paljastuminen itselleen. Oikeastaan raiskaajan voisi yhtä hyvin ajatella sisäiseksi demoniksi, eikä mikään muuttuisi. Raiskaaja on epähenkilö.

Ellessä en eläydy vaan havainnoin patologiaa. Katseeni on kylmä. Seksi ja identiteetti. Siinä tämän elokuvan ydin. Tämä on sukua Haneken Pianonopettajalle. Muunnelma samasta teemasta. Dramaturgisesti Elle tuntuu ikään kuin tyhjenevän käsiin, mitätöivän motiivejaan. Jäljelle jää vain Michélen arvoituksellinen ja tyhjä hahmo.

Lopun keskustelu raiskaajan lesken kanssa on absurdi.

HASSUJA HOKEMIA OSA 1: "Raha ei tee onnelliseksi"

Sanovat siis he, jotka saavat koulutuksensa, terveytensä, päivähoitonsa, turvallisuutensa, kulkemisensa ja kulttuuripalvelunsa pitkälti itse maksamistaan verotuloista.

LAURASTA

Kun Laura Huhtasaari eduskunnan kyselytunnilla määritteli vastustettavan vihapuheen terroristien vihapuheeksi länsimaisia arvoja ja suomalaisia kohtaan, hän tiesi hyvin, keitä tämä itsetietoinen epäsymmetrisyys suututti ja keitä miellytti. Samalla hän menetti mahdollisuutensa haastaa asiallisesti hallitusta, kysyä sen edustajilta kysymyksensä kulttuurien arvomaailmojen mahdollisesta eriytymisestä. Nyt mentiin suoraa suomalaisten suojeluun, mikä sekin on vahasti neuvottomiin tunteisiin vetoavaa retoriikkaa.

Sinänsä tuo kysymys olisi ollut perusteltu. Taannoisessa suurmoskeijakeskustelussa tästä puhuttiin asiallisesti Yleä myöten ja yli puoluerajojen. Ajatus vaikkapa päiväkotien sijoittamisesta suurmoskeijaan herättää väistämättä kysymyksiä "arvojen saarekkeista" tasa-arvoon kasvattamisessa. Salakuvattu tanskalaisdokumentti imaamien kaksoisviestinnästä palautuu tässä myös ihan tolkulliseenkin mieleen. Huhtasaari ei kuitenkawn tyytynyt "episteemiseen tolkkuun" vaan vetosi koko aistikkuudellaan kannattajiensa asenteisiin ja tunteisiin.



(Näillä samoilla tulilla kysyn, voisiko joku tutkiva journalisti selvittää perinpohjin, miksi vain Suomi palauttaa ihmisiä Afganistaniin? Mitä me tiedämme sellaista mitä muut eivät? Ja poliisi voisi hakea ihmiset sijoiltansa vähemmän nöyryyttävästi. Yhdyskuntaseuraamuslaisia kun en edes puhallutta julkisesti ilman heidän suostumustaan.)

KOULUSTA KOTIIN 1967

Kyllä sitä oman luonteensa vaan tästäkin näkee. Sen mikä pysyy. Kouluun mennessä oli takkini tietysti aina napitettu, sormikkaat kädessä ja lakin lippa suorassa. Mutta ei palatessa. Muistan niin elävästi sen viitsimättömyyden tunteen käytävän naulakolla viskatessani sormikkaat koulukassiin ja jättäessäni takin napittamatta. Aina sama juttu. Lipan vinous tuohon suuntaan oikeastaan kummastuttaa kun olen oikeakätinen.

Äitiäni harmitti, tietysti. Varsinkin kun kuvatekstinä oli että "taas on maanantai ja koulumatka edessä". Vaikka kyseessä oli siis kotimatka.

Muistan seuraavan aamun. Äiti tulee luokseni ja sanoo että "tules kattomaan Juha kenen kuva täällä lehessä on". Minähän se siellä. Keskipohjanmaan kuvaaja oli tarttunut hetkeen.

Tuon itseni tunnistan teoissani yhä. Nyt tahtoa vain on pikkuisen enemmän, tosin ei yhäkään riittävästi.

ILKASSA 29.8.2014 ILMESTYNYT VERSIO VÄÄRIN KEHUTUSTA KAUNEUDESTA

Löysin tämän jo kadonneksi luulleeni Ilkan jutun vahingossa netistä. Sopinee tuon edellisen jatkoksi.

                                                                           -

Ihan aluksi teen tämän selväksi: nyt julkisuudessa puheena oleva julkea sekä miehen että naisen ulkonäön kommentointi päin naamaa on moukkamaista ja jotain todella kyseenalaisen ajankuvan ilmentymää. Siitä ei sen enempää. Mutta missä kulkee yhtäältä ulkonäön myönteisenkin kommentoinnin ja toisaalta älykkyyden ja osaamisen vähättelyn raja? Se kun varsinkin naisten kohdalla on kysymys, joka lähestulkoon luonnonlain voimalla säännöllisin väliajoin nousee esiin.

Kun miestä kehuu miten ja missä tahansa, ei se tunnu herättävän miehissä veljellistä tarvetta puolustaa väärin kehuttua lajitoveriaan. Hänen osaamisensa ja älynsä ei tunnu olevan vaarassa. Naisten kohdalla sisarhengen nostattama kollektiivinen kamahdus väärin kehutun puolesta on herkempää ja tietenkin ihan ymmärrettävää kun kulttuurievoluutiomme historiaa ajattelee: nämä herran ja orjan roolit elävät meissä, niin naisissa kuin miehissä, sitkeästi.

Toisella kauneus tuntuu olevan siis suhdanteista, toisella aina kiinnitettynä kultakantaan. Naisen aineellista puolta kehuttaessa hänen ”henkensä” tulee aliarvioiduksi, haluttiin sitä tai ei. Kyse tuntuu olevan ikään kuin tahdosta riippumattomasta reaktiosta niin kehutun kuin häntä ympäröivien kuulijoidenkin ja lopulta myös itsensä noloksi tuntevan kehujan kohdalla.

Jatkaakseni tätä uhkarohkeaakin provokaatiotani kysyn, miten tämä herran ja orjan asetelma olisi sitten murrettavissa? Minusta on selvää, että vain orja voi sen itse tehdä. Herralta on tässä armoa turha odottaa ja vaikka hän sitä antaisi, olisi siis niin sanottu kuinka tiedostava mies tahansa, hänen eleensä olisivat aina vääränlaisia. Ne olisivat jo tiedostavuudessaan liian varovaisia ja alentuvia herran eleitä, armosta annettuja, sellaisia johon orjan on suhtauduttava itsensä taas alentaen. Herralta odotetut sivistyneet ja orjaa vahvistavat armolliset eleet siis vain vahvistavat orjan elehtimistä orjan tavoin.

Naisen olisi siis luotettava pelottomasti vain itseensä ja ahmittava jopa väärin ja väärissä paikoissa tarjotut kehut pätevyyteensä luottaen ja vieläpä lisää uhmakkaasti vaatien. Tässä nainen kokee ja siten myös mahdollisesti tiedostaa herran historiaa yhä elävää miestä enemmän ja laadukkaammin; toimii uutta luoden ja itseään ylittäen. Samalla hänen hämmentävä vaatimuksensa ja arvaamattomuutensa saa mahdollisesti myös miehen näkemään itsensä toisin. Herran ja orjan dialektiikassa kun orjan aloitteet ovat oleellisia, herra unohtaa aina itsensä omaan herruuteensa. Uskon, että vain näin herran ja orjan dialektiikka - toisin sanoen naisen kohtaloksi niin helposti tuleva ruumiin ja sielun jakaminen tai ainakin mieheltä saadun kommentin täksi jakamiseksi kokeminen - alkaa hiljalleen menettää voimansa. Ei muuten.

Naiset hoi! Ei me miehet lakata teitä väärin katsomasta ja kehumasta vaikka ei sitä ääneen sanottaisikaan! Me vain kätkemme eleemme mykkään ja jo hämmentyneeseen herruuteemme. Teidän säpsähtävä loukkaantumisenne ja pelko laadukkaan ja aidon itsen vähättelemisestä on jo orjan alentumista historiallisen paineen alla, orjan identiteetin tiedostamatonta päivittämistä.

Kipeä kohta naiselle tässä tietenkin on se, että hän joutuu asettamaan kanssasisarensa hankalaan asemaan, jos tämä hänen puolestaan tuohtuu. Hän joutuu ikään kuin asettumaan väärinkehujan puolelle ja puolustajaansa vastaan; vaatimaan lisää väärää kehumista itseensä ja älyynsä luottaen ja kieltäytymään myötätunnosta ja kollektiivisesta itsensä puolustamisesta.

Paradoksihan tämä tietenkin on. Vähän kuin yhden käden taputus, kuten itämaiset filosofit ovat jossain muussa yhteydessä ajatuksensa muotoilleet. Mutta mielestäni juuri tämä eettinen paradoksi voi ajan myötä muuttaa väistämättömältä tuntuvaa dialektiikkaa. Tässä pelissä vain orja voi luoda jotain täysin uutta. Hyväntahtoisinkaan herra ei siihen pysty.