Usko vapaaseen tahtoon mahdollistaa mielekkään kommunikaation, käsityksemme hyvästä ja pahasta sekä oikeuskäytäntömme ja vaatimuksen sovittamisesta. Mutta usein se tekee meistä myös kärsimättömiä ja vaativia, pahimmillaan jopa aggressiivisia. Sillä emmekö turhaudu juuri olettamaamme vapaan tahdon subjektiin, kun turhaudumme vaikkapa rikoksiin tai päihteisiin retkahtelevaan addiktiin tai huonosti käyttäytyvään lapseen? Vapaata tahtoa olisikin mieluummin tarkasteltava oman reaktiivisuutensa fenomenaalisena objektina, mielensä sisäisenä ilmiönä, kuin ihmisen mittana.
Rikosseuraamustyön ammattilaiselta tällainen vapaan tahdon vähätteleminen tuntuu tietysti kummalliselta. Mutta yritän perustella sitä esittämällä kysymyksen, johon en tietenkään kykene vastaamaan.
Jos ihminen väsyy loputtomaan vankilakierteeseen ja muuttuu, onko kyse vapaasta tahdosta vai siitä, että orgaaninen eliö väsyy ja ehkä oppii kokemuksestaan ja tämä kokemus sitten tuottaa ehtoja ja lopulta arvoja, joiden perusteella on voimaannuttavaa ja hyödyllistä jatkaa muutoksen tiellä? Ja onko vastauksella edes väliä? Emmehän asiakkaani kanssa koskaan voi saada sitä. Ja kuten tiedämme, siitä mistä ei voi puhua, on joskus parempi vaieta.
Vapauduttuani vapaan tahdon pakkomielteestä, tai edes pohtiessani sitä kohtaamistyössäni, menee pesuveden mukana paljon muutakin turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti