lauantai 15. elokuuta 2015
KYYHKYNEN ISTUI OKSALLA OLEVAISTA POHTIEN
Miksi ihmeessä minä sorrun katsomaan näitä? Voisiko joku kertoa Roy Anderssonille että se ei ole niin hauska kuin luulee itse olevansa ja että sen sanomakin on jo vähän väljähtynyttä eli että kyllä jo tiedetään että meillä ei edes täällä pohjoismaisissa tasa-arvon mallimaissa ja lintukodoissa ole syytä liikaan tyytyväisyyteen ja että kaikki hyvä on pintaa ja aina jonkun kustannuksella rakennettu ja viimekädessä kehitysmaiden ja että kaksi väsynyttä hauskuudenkauppamiestä on niiiiiiiiiiiiin alleviivattua. Roy Andersson tekee elokuvia huonoa omatuntoa potevalle yleisölle joka haluaa tuntea syyllisyyttä pikkusievästi ja samalla kuulua arvoiseensa seuraan. Anderssonin humanismin puolustus on arvattavaa ja tylsää. Vähän niin kuin Kaurismäen Le Havressa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Le Havre on mielestäni todella yliarvostettu, samoin suuri osa muutakin Aki Kaurismäen tuotantoa. Kun Le Havre tuli elokuvateattereihin, katsojat käyttäytyivät kuin ihmiset sadussa Keisarin uudet vaatteet, kehuivat yhtään kyseenalaistamatta, tai ainakin minusta tuntui siltä, koska tarina on todellakin niin tylsän ja alleviivaavan itsestäänselvä. Eräs ystäväni ihmetteli, kun en pitänyt elokuvasta ja huomautti leikkisästi, että siitähän kuuluu pitää ja että ihanko totta, arvasin loppuratkaisunkin. No, sehän meni juuri niin kuin piti.
VastaaPoistaAnderssonin töistä en myöskään pidä. Ne ovat jotenkin ihan pöhköjä, tekotaiteellisia.
Sen sijaan pidän joistain Mika Kaurismäen elokuvista, mm. Mama Africa on tasokas.
Itsellänikin on vaikea suhde vasemmiston Walt Disneyhin eli kaurismäistä akiin. Ruotsalainen lähes teollinen sisällöntuotanto "yhteiskunnallista epäkohdista ja solidaarisuuden voimasta" on todella myös puuduttavaa - juuri se totemi, minkä ympärillä ruoskitaan itseä syyllisyyksistä mihin syyllisyyttä ei juuri varsinaisesti edes ole. Jokaisella maalla on oma historiallinen kollektiivinen syntikuorma (vrt. Saksa, Venäjä, Belgia esim.). Ruotsillakin on: palmelainen keskiluokkainen tekopyhyys, eli ns. kiltin rikkaan pojan syndrooma. Nyt se kiltti poika on rankaissut itseään jo wallanderilaisilla huokauksilla ( "Millaisen maailman me olemmekaan luoneet?") aika pitkään. Eurooppa on jo täynnä ruotsalaista vassaridekkaria ja vastaavia tuotteita. 200 vuotta rauhaa ja syyllisyyttä ei oikeastaan mistään. Ainoastaan A.Strindberg pisti liikkeelle valoa ja energiaa ja parhaimmillaan I.Bergmankin pohti muutakin kuin omaa napaansa, koska juuri sitä se pohti. Ruotsin tragedia muuten taitaa olla kollektiivisuuden harhoissa sekä taiteessa ja politiikassa.
VastaaPoistajope
Kaurismäki, siis Aki, on ollu hyvä jos se kertoo tarinan kikkailematta ja ilman köyhäilyromantiikkaa. Tulitikkutehtaan tyttö on melkein mestariteos (ks. tunnisteet) ja Varjoja paratiisissa sekä Laitakaupungin valot toimii. Akin ja Mikan Valehtelija on mainio. Mikalta tykkäilen Veljeksistä. Mut siinäpä ne on.
VastaaPoistaRuottalaisista: Lukas moodyssonin Lilja 4-ever on minusta klassikko. Vihaisen realismin huikea ja sievistelemätön paluu. Siinä viha ja myötätunto sekä elokuvallinen osaaminen menevät jo sille tasolle, että kyse on jostain ainutkertaisesta ja vaikuttavasta. Moodysson ei ole Anderssonin tavoin pikkusievä keskiluokkainen itsensä ruoskija vaan taiteilija. Hänellä tavoite, väline ja esteettinen ja eettinen näkemys lankeavat täydellisesti yhteen. Moodysson osaa olla melodramaattinen olematta falski. Ks. tunnisteet.
Tuon erikoisuudellaan poseeraavan Anderssonin jälkeen otin vanhasta varastosta Puhalluksen ja nautin vuosien jälkeen mainiosta amerikkalaisesta viihde-elokuvasta.
Olin jo unohtanut miten nasta elokuva se on.
Muistan kun näin Le havren Sodankylän teltassa. Esityksen jälkeen katsomo nousi hurmoksessa seisomaan ja taputtamaan kuin puoluepäivillä. Itsekin nousin ja seisoin ja taputin. Kaurismäki hymyili vinosti edessämme. Samalla mietin mielessäni, että tämä elokuvahan oli aivan uskomattoman keskinkertainen ja paikoin tylsä. Ensisijaisesti muistan kokemuksesta sen, että selvästi lääkeaineissa ollut nainen huuteli puolet esityksestä rivoja kankaalle omalla puolellani katsomoa. Koko teltta esitti urheasti, ettei koko naista olisi edes olemassa. En ole lukenut yhdestäkään tämän esityksen jälkeen kirjoitetusta tekstistä mainintaa tästä naisesta, vaikka hänestä tuli osa koko elokuvaa, sen Suomen ensi-iltaa.
VastaaPoistaMinä en siedä tällaista painetta, minun on pakko aina rikkoa se, joten totesin naiselle kuuluvaan ääneen, että pitäisi suunsa kiinni tai lähtisi ulos, jolloin vieressäni istuva rillipää sanoi minulle, että HYS. Olen vanhanaikainen: mielestäni elokuvateatterissa kuuluu olla kuin kirkossa, vaikka elokuva olisikin tylsä. En tiedä olisinko kirkossa sanonut kellekään, että hänen pitää olla hiljaa tai lähteä ulos. Ehkä, ehkä en. Nainen totteli kiltisti ja lähti sen jälkeen ulos. Kun elokuva oli ohitse, sama nainen tanssi esitysteltan ulkopuolella katusoittajien musiikin säestyksellä häiritsemättä ketään, kunnes partioiva poliisiauto tuli ja pisti hänet laputtamaan pois. Nuori nainen, 20-vuotias, ehkä vähän vanhempi.
Koko tässä asetelmassa voisi olla jonkun mielestä jotain äärimmäisen symbolista ja puhuttelevaa. Mies katsoo elokuvaa ihmisten tasa-arvoisuudesta ja solidaarisuudesta ja samalla häätää katseluintoaan häiritsemästä kenties syrjäytyneen pois ja taputtaa tekopyhästi muiden tekopyhien mukana! Siis voisi olla, jos maailman sattumien järjestäminen symbolisten tarinakulkujen mukaan ei olisi tosi väsynyttä touhua, ja jos helvetin häiritsevä eukko ei ihan oikeasti olisi elokuvanäytöksessä vain helvetin häiritsevä eukko jolla on ollut vähän liian hauskaa ennen esitystä tai jolla oli ehkä vain auringonpistos ja jolle keksin juuri mahdollisen syrjäytymistaustan, ja jos taputus ei kuuluisi osana lähes jokaista Sodiksen näytöstä ihan kohtelaisuudesta, ja jos en olisi noussut ylös tuoliltani muutenkin poistuakseni teltasta, ja jos tämä ei muutenkin olisi vain pääni jonkinlaiseksi tarinaksi järjestämä sattumien kokoelma.
Tässäkään tarinassa ei siis ollut mitään mieltä, mutta tulipa anekdootti mieleen. Ja saahan sitä nähdä vaikka mitä: jos on konservatiivi, voi kirjoittaa vihaisen bloggauksen humanistien tekopyhyydestä ja sen jälkeen elää täysin ympärillä hyörivistä humanisteista mitenkään poikkeamatonta elämää, johon on salaa tyytyväinen. Jos on liberaali, voi sanoa että ai kauhea, kyllä pitäisi tehdä jotain ettei nuori nainen pääsisi tuollaiseen jamaan ja sitten voi unohtaa koko asian. Voi olla Roy Andersson ja tehdä lyhytelokuvan. Silti yksi asia ei kertomuksessani ole mitenkään paikkansa pitämätön: Le havre oli tylsä ja keskinkertainen.
Paras Akin elokuva on Calamari Union.
Jostakin syystä Sodankylä ei houkuta.
Poista