Nyt sitä tulee. Mutta alkää katsoko Stallonen varhaistuotoksia. Aiemmat Rambot, varsinkin kaksi keskimmäistä, ja Rockyt, ehkä viimeistä lukuun ottamatta, ovat SURKEAA KITSIÄ. Katsokaa Rambo IV. (Se ensimmäinen versio, ei director's cuttia missään tapauksessa.) Siinä kysytään tiiviissä, karkeassa ja ankarassa muodossa ja jopa nolostuttavan pateettisesti ja militantin provokatiivisesti ja manipuloivastikin muutama tärkeä kysymys. Se voi olla banaali elokuva mutta sen voima ehkä juuri kumpuaa siitä. Se kehtaa ehkä juuri tyhmyydessään olla laskelmoivan manipuloiva ja sitä mieltä mitä on. Se kirjoittaa rivosti henkilönsä niihin umpikujiin, joista pasifisti uskoo selviävänsä puhumalla - myös silloin kun on vastuussa toisesta ihmisestä. Se ei reflektoi vaan näyttää ja kysyy. Se on törmäyskurssilla kanssani ja haastaa mielikuvitukseni täysillä. Se haastaa humanismini paremmin kuin yksikään pasifistinen sotaelokuva jonka muistan nähneeni. (Nehän ovat yleensä yhteisintä ja helpointa hyvää jakavia teoksia joihin ei mielestäni kannata aikaansa tuhlata.)
Rambo IV on on todellisuutta luova hiukkasten törmäys, mutta vain silloin kun sitä katsoo kaltaiseni humanisti. Militantin pään sisällä ei tapahdu muuta kuin saman toistumista, heidän helpon ja hyvänsä jakamista. Se on merkityksellinen juuri siinä, että sen tarkoitus tapahtuu humanistin päässä. Se on uskalias ja täysin latteaksikin niin halutessa tulkittava vihan ilmaisu julmuuden edessä alistumiselle ja siksi se voi myös vahvistaa ajattelemattomuutta. Rambo IV on moraalisesti arveluttava mutta juuri sellaisenaan valmistumisensa jälkeisen ajan tärkein sotaelokuva.
Elokuva päättyy kuin Seitsemän samuraita. (Itse asiassa Rambo on seitsemän samuraita yhdessä miehessä.) Tulevaisuus on rauhantekijöillä. Mutta he tarvitsivat siihen hieman apua.
Jos jonkun elokuvantekijän haluaisin nyt tavata, niin Stallonen. Haluaisin kysyä häneltä että mitä hänelle on tapahtunut että tekee noin tiukan ja esteettisesti ja tyylillisesti hienon, lakonisen ja repivän vahvan teoksen ja vieläpä näyttelee siinä eleettömän tyylikkäästi verrattuna entiseen? Kaiken sen paskan jälkeen? Mitä ihmettä hänelle on tapahtunut?
Eräs hykerryttävä piirre Rambo nelosessa on se, että se on alipitkä. Siitä on siis täydellisesti otettu löysät pois. Rambo nelonen on maailman lässyttämättömin elokuva. Siinä on vain pelkkä ydin. Rambo nelosesta puuttuu se puoli tuntia mitä emme haluakaan katsoa. Se voisi olla siinä - mutta se on uskaliaasti leikattu pois.
VastaaPoistaVoisi ajatella että Rambo nelonen olisi ikään kuin depressiivisen leikkaajan leikkaama - mä en jaksa teille jankuttaa, mä saksin pois turhan, mun mielestä.
Niin kuin Stallone olisi filmannut kolmen tunnin elokuvan ja leikkaaja olisi pätkäissyt siitä runsaan tunnin leffan.
No, mutta tämä on jälleen kuvittelua. - Jokin Stallonessa on saanut aikaiseksi sen, että hän haastaa Rambo nelosella koko homman. - Tavallaan Rambo nelonen on siis lyhytelokuva, mutta sen katsojassa aiheuttama jälki on musertava, koko elämää häiritsevä.
Minulle Rambo ykkönen on hieno, toka ja kolmas paskaa, ehdottomasti paskaa, ja nelonen täysin ainutlaatuinen elokuvataiteen huippu. Toivon että kaikki kukkahattutädit näkisivät nelosen. Olisi hauska kuulla millä tavoin he tuomitsevat näkemänsä. Sillä eiväthän kukkahattutädit koskaan luovu kukkahattutätiydestään.
Tiedän mitä Matti Pulkkinen sanoisi kaikesta tästä (tarkoitan suoraa keskusteluanne väkivallasta ja sodasta, filosofointianne väkivallasta ja sodasta, väkivalta- ja sotaleffojen tarpeestaanne ja niiden vaikutuksesta, sublimoidusta väkivallasta ja sodasta, aggressioista puolesta ja vastaan palstoilla, toreilla, netissä, ympäristöpeloista ja ilmastonmuutosfobiasta...).
VastaaPoistaMatti: -Te haluatte s e n.
Jope:- Olen elämäni aikana tavannut lempeitä sissejä ja verenhimoisen vihamielisiä rauhanihmisiä, ja tietenkin myös päinvastoin. Nyt minusta on allkanut tuntea että ekokatastrofin hidas, huomaamaton eteneminen on pettänyt tämän sukupolven primitiiviset vaistot. Siitä ei ole s i k s i. Se ei tarjoaa samaa teille. Se on impotentti. Toistaiseksi. Merenpinta e i nouse. Se ei uhkaa meitä. Riittävästi.
Matti: -Te haluattekin s e n. -Siksi te puhutte s i i t ä. -Tämä puhe Rambo nelosen mestarillisuudesta kätkee sen, että te haluaisitte olla mukana s i i n ä . Painaa liipasinta, ampua sarjatulta. Oikeaan maaliin jotta olisitte olemassa. Siitähän anonyymi puhuu koko ajan.
Jope: - Muistan kun itse ammuin kookoolla Lohtajalla valojuovaluoteja merellä kelluvaan tynnyriin. Suoraan sanottuna, yksi elämäni kauneimmista näkymistä. Miten valojuovat kimposivat merestä...yksinkertaisesti mahtavaa! Tuo voi olla tottakin Matti, mutta tuskin kuitenkaan elävään maaliin. Ei.
Matti: - Teissä on tuhon vietti ja vaisto, ja s o t a on olemassa juuri siksi. Te puhutte siitä, koska te kaipaatte sitä. Puheenne Rambosta paljastaa teidät. Te olette alitajuntanne mielikuvitussotilaita. Siksi noin paljon sanoja, koska te olette syntyneet pelkäämään merenpinnan nousua ettekä vihollista joka tulee rajan yli.
Jope: - Mutta nythän tulee rajan yli porukkaa koko ajan. Emmekä me voi olla varmoja...
Matti:- Juuri siksi te kaikki puhuttekin noin sekavia ja ristiin. Teiltä on riistetty aseenne ja kun näette nuo rintamakarkuripakolaiset joiksi sotaa kaipaavin teistä, tuo anonyymi, heidät katsoo, te ette kestä. Te ette kestää rauhaa maassa joka on kuin sodassa mutta jossa on kuin rauha.
Jope:- Mä en halua sotaa Matti. Noista parista muusta en ole niin varma. Niin paljon ne puhuu siitä mistä on puute.
jope
Kirjasuositus ihmisen pahuudesta ja sodan houkutuksesta Rambon jälkeen: Pulkkinen Matti, Romaanihenkilön kuolema.
On hyllyssä ja pidän paljon teoksesta.
PoistaHieno kommentti jope. Hätkähdyttävä ja haastava. Tärkeä kommentyi. Minä en halua sotaa, en todellakaan, mutta tunnistan ärtymykseni ja aggressioni, kun kuuntelen absoluuttisen pasifistin argumentaatiota, jolla haluaa pitäytyä puhtaassa ideologiassa. Tuo ärtymys mielestäni älyllisestä itsepetoksesta näkyy varmaan tuona haluna, totena haluna niin rajuun fiktioon kuin mahdollista. Stallone tarjoaa älylliselle aggressiolleni muodon, totta. Siinä osut kymppiin. Syvä joki on toinen teos joka puhuttelee minussa samaa perustelemattoman mielikuvituksen haastamista. Ehkei ole sattumaa että Dickey kirjoitti sen hippien aikaan...
Kuvittelemasi Pulkkinen (vai olivatko nuo suoria lainauksia joista rakensit säväyttävän dialogisi?) osuu siis vähän sivuun kun luulee minun haluavat konkreettista ampumista aseella. Se mitä haluan, on nähdä ideologinen ristiriita äärimmilleen vietynä, ajattelun halkeama, ei sota tai ekokatastrofi. Tunteen voimani kyllä hienosti nappasit, halun kohde vain oli toinen.
Arvoillamme suntaamme halun kohdetta. Voin hyvon kuvitella ihmisen joka omaksuu Rambosta arvot eikä paradoksaalista asetelmaa.
Siis vain militantit arvot eikä paradoksaalista astelmaa...
PoistaSyvä joki, rambo 4 ja (tähän voi tuoda vielä) olkoirat, ovat teoksia, joissa ei ole suojaavaa kulttuurista tasoa. Ne häiritsevä minua aidosti kuin Nietzschen henkisesti epätasapainoinen filosofia. Ne eivät minun maailmakuvalleni tarjoa kulttuurista kättä ja vakuuttele ettemme me, tekijä ja kokija, kuitenkaan jaa teoksessa kuvattuja arvoja. Olen yksin näiden nimien kanssa. Näin käy harvoin kulttuuriobjektien kanssa. Jopen kommenti meni siinä kohdalleen että se kuvasi hätkähtävää mieltä tämän kysymyksen äärellä. Tuo tulkintasi oli täysin ymmäretävä. Eräänlainen tuohtunut moralismisi , tai Pulkisen psykoanalyytinen moralismi, oli tavallaan oikea reaktio.
Juha, totta kai tiedän ettet halua sotaa, et halua käyttää väkivaltaa, mutta jokin sinussa...
VastaaPoistaJokin meissä kaikissa...
(lauseiden loppu täydentyy kuin itsestään)
...vaikka me pelkäämme ja inhoamme ja vastustamme väkivaltaa.
Uskon silti että se on kaikissa meissä. Paljastavana merkkinä siitä me haluamme kokea fiktion kautta silloin tällöin ratkaisevan väkivallan tuottaman katharsiksen. Kun Saramagon Kertomus sokeudessa silmälääkärin vaimo, korkeasti moraalinen olento, eettinen subjekti (ainoa joka näkee) iskee sakset sokeita naisia raiskaavien sokeiden miesten kurkkuun, tunnen suurta täyttyvää iloa. Joskus, äärimmäisessä tilanteessa väkivalta ratkaisee väkivallan tuottaman ongelman. Kukapa ei olisi nauttinut Likaisesta Harrystä? Me haluamme että on olemassa sekä hyvä että paha poliisi. Me haluamme ne molemmat, myös sen pahan, koska tiedämme millaisessa maailmassa me elämme.
Me tiedämme kaikki s e n vaikka emme puhu siitä. ISIS.tä ei saa naisten lukukampanjoilla kuriin Syyriassa. Kaikki tietävät miten saataisiin.
Demokratia ja laillisuus on sitä, että emme päästä väkivallan mekaniikkaa irti. Esivallan miekka (löytyy poliisinkin univormusta) on meitä varten. Ei vain rikollisia. Väkivallan uhka on raja. Jota pitää kunnioittaa. Luulen että anon inho kukkahatusetiä kohtaan johtuu siitä etteivät kaikki tajua miten tämä maailma pyörii vuosisadasta toiseen tuolla logiikalla. Itsekin olen sitä mieltä että mies joka ei ole valmis puolustamaan maataan, perhettään, heimoaan, oman maansa kansalaisia ja laillisia rajoja, ja nainen joka ei ole valmis tukemaan tätä tehtävää on.....
(Poikkeus tähän saattaa olla nyt Syyriassa. En tiedä onko siellä enää kenellekään mitään mitä pitäisi jäädä millään kohtuudella puolustamaan. Mutta j o s leireille Turkin rajalle jäi äitejä ja lapsia minä en.....tai no, parempi etten sano mitään.)
jope
Pasifismi on ääni joka kuuluu moniääniseen yhteiskuntaan, tähän kollektiiviseen organismiimme. Olisi todella hyytävää jos sitä ääntä ei olisi. Itse olen kai pragmaattinen pasifisti.
PoistaAsebisnes seuraa aina inhimillistä käyttäytymistä ja se nähdään syynä sotiin. Sitäkin se osittain on. Niin hyvässä kuin pahassa ja bisnes vaikuttaa valintoihimme. Mutta että aseet saataisiin muutettua auroiksi, tarkoittaisi jotain perustavampaa kuin bisneksen lopettamista. Vaikea ajatella valtiota, jossa poliisi riisuttaisiin aseista. Olisimmeko todella valmiita siihen? Pasifismin visiossa keskiössä on aina armeija, koska siinä kysymyksen voi ajatella etäisen poliittisesti, mutta kai pasifistikin kutsuu poliisin aseineen paikalle sitä tarvittaessa... tai no, voin kuvitella hänen kieltäytyvän poliisin avusta itseään uhattaessa, mutta onko se kestävä päätös jos hän tekee sen toisen puolesta? Itsensä uhraaminen ei minusta ole kiinnostava eettinen kysymys. Kukin on oikutettu uhraamaan itsenä aatteensa puolesta ja tavallaan arvostankin sitä. Ongelmat syntyvät kun kuvioihin astuu kanssaihminen.
Rambo on militantti, brutaali ja vastenmielinenkin elokuva mutta se kysyy yksinkertaisia kysymyksiä jotka on ohitettava tekijän typeryyteen vedoten tai sitten niihin on vastattava.
Esimerkiksi Dostojevskin kysymyksiin hyvästä ja pahasta en ole koskaan syttynyt. Hän tuntui aina jo vastaavan itse kysymyksiinsä ennen kuin ne todella alkoivat vaivata minua. Ne tuntuivat retoriikalta. Nietzschen aito sekopäisyys sitä vastoin puhuttelee enemmän.
Kysymys, miksi sota-, kauhu- tai rikoselokuvia katsotaan, on joko tahallisesti tai tahattomasti hölmö (olet jope sinäkin tämän ihmettelyn kuullut varmasti). Ensinnäkin että voidaan rauhassa "kokea" jotakin joka on tabua tai muuten omassa elämässä mahdotonta. (Tiedän ihan tasapainoisen pikkutytön, joka on intohimoisesti kiinnostunut onnetomuuksista ja kuolemasta, ikään kuin katoamisen ja elämän satunnaisuuden koskettamisesta. Kuoleman tiedostaminen saa sekä hämmentäviä muotoja. Tai sitten nuo lajityypit kiinnostavat siksi, että niiden näyttämöt mahdollistavat tietoisuuden altistumisen ärimmäisille paradokseille. Sitähän taide ja filosofia on pohjimmiltaan.
Uskon siis että me haluamme nähdä jotain mitä inhoamme ja pelkäämme mutta tiedostamme olevaksi ja joka on jotain satunnaisuuttamme todistavaa. Pidäkkeeni estävät minua viemästä uteliaisuuttani todelisuuden puolelle (sen jälkeen kun äiti antoi läimäyksen revittyäni uteliaisuuttani kärpäseltä siivet; eihän uskousi tuosta hymyilevästä pikkupojasta?) Tulkinta joka usein esitetään että meissä puhuu brutaali eläin, on minusta huono. Meissä puhuu ennemminkn satunnaisuutensa tiedostava ihminen.
Itselläni on eräskin syvä itseinhon ja häpeän aihe. - Jouduin kauan sitten yllättävän raivon kohteeksi. Hyökkääjä kaatoi minut lattialle ja sain kunnolla turpiini. Lamaannuin. En pystynyt puolustamaan itseäni. Menetin toimintakykyni.
VastaaPoistaKatson Rambo ykköstä ja nelosta toimintakykyisyyden kautta. Niissä tilanteissa mihin Rambo ajautuu hän osoittaa toimintakykyisyytensä. En tiedä miksi muka juuri Rambo olisi jonkinlaisen militaristisuuden ikoni - no ainakaan nimenomaan nelosessa. Perimmäisissä olosuhteiden asettamissa ehdoissa hän on toimintakykyinen ehtojen vaatimalla tavalla. Onko Rambo nelosessa muka yhtäkään kuvaa, jossa Rambo nauttisi ampumisesta. Ne tilanteet missä väkivaltaa käytetään ovat perusteltuja. Elokuva nopeassa tahdissa vyöryttää perimmäisiä ehtoja ja sitten se loppuu. Itse haluaisin olla yhtä toimintakykyinen kuin Rambo siellä missä Rambon on pakko olla toimintakykyinen - mutta kuten aluksi sanoin kerran olen tullut kunnolla hakatuksi enkä osannut tehdä mitään itseni puolustamiseksi.
Luulen että jos pitäisi käyttää sellaista ilmaisua kuin NAUTTII katsomastaan. Niin suurin osa suomalaisista miehistä Ramboa katsoessaan yksinkertaisesti nauttii Rambon toimintakyvyn säilymisestä vaikeissa olosuhteissa ei suinkaan siitä että ruumiita tulee.
Arvelen että miehet juuri siksi katsovat väkivaltaelokuvia, että niissä on miehiä, jotka eivät menetä toimintakykyisyyttään. Mieshän todella eniten pelkää toimintakykyisyyden menettämistä ja juuri siihen taas nainen miehessä rakastuu - ajatukseen että voin luottaa mieheni toimintakykyisyyden säilymiseen.
Haluaisin nähdä naisen, joka rakastaa yltiöpasifistia. Siis sellaista miestä, joka levittelee käsiään kun kotiin tunkeutuu aseellinen ryöstäjä. Nainen haluaa tietää, että äärimmäisessä tilanteessa hänen miehensä pystyy tappamaan hänen puolestaan häntä puolustaessaan. - No mitään tällaista ei haluta sanoa ääneen, mutta niin se vain on.
Jokainen nainen haluaa, että hänen miehessään on sisäinen Rambo.
Kun sain turpiini niin ei siinä mitään. Tuskaa tuottaa se, että minulla ei tuolloin ollut sisäistä Ramboa. - Mutta kaipa sitten voisi elvistellä, etten todellisessa väkivaltatilanteessa kyennyt vastaamaan väkivallalla väkivaltaan. - Mutta ne sisäiset ARVOT. Koen itseni arvottomaksi kun en noussut vastustamaan itseeni kohdistunutta hyökkäystä.
Tuo toimintakyvyn fantasia on mahdottoman hyvä tulkinta. Noinkin se jotenkin on. Emme halua nähdä toimintaelokuvassa väkvaltaa sinänsä vaan toimintakykyä. Ja kun elokuvan muotokin vielä tukee tätä fantasiaa. Muoto ja sisältö kohtaavat. (Uskon että myös naisilla on nykyisessä kulttuurievoluution vaiheessa vaiheessa tämä sama tulokulma mutta sen vahva ilnaiseminen ei kuulu heillä vielä kulttuuriseen koodiin... poikkeuksiakin on, kuten kummatkin tyttäeni.)
PoistaOn tietenkin selvää, että Rambossa ampumisen välttämättömyys on myös ideologista koodia, että Rambo tekee vain väistämättömän, toimii välttämättömyyden pakosta. Tuolla katsojat saadaan samastumaan hahmoon ja ostamaan "aate". Mutta tämä ei vähennä kysymysten voimaa. Ja aatetta meille myydän myös pasifistisissa sotaelokuvissa. Eikö Tohtori Outolemmen sisältö ole lopultakin lattean ilmeistä ja aivan liian helposti pureskeltavissa? Tai Full metall jacketin jonka arvostusta en ole koskaan ymmärtänyt.
Aivan. Siksikö nautimme yeensäkin hallitusta muodosta ja esteettisestä elämyksestä että fantasioimme toimintakyvystä? Että se saa meidät fantasioimaan vahvuudesta ja mutkattomuudesta epätäydellisessä maailmassa?! Tätä taidan miettiä enemmän...
Tyttäreni piti tuota toimintakykyyn eläytymistä erinomaisena tulkintana. Juuri niin hän kokee. Siksi niitä onkin hänen mukaansa muistettava nimittää juuri TOIMINTAelokuviksi eikä VÄKIVALTAelokuviksi.
PoistaTästä tomintakyvyn teemasta on hyvä vetää se, että Eurooppa ei ole toimintakykyinen. Ei nyt, Olemme kyvyttömiä vastaamaan maailman haasteisiin. Tällä en tarkoita sitä että pakolaiset pitäisi lähettää takaisin. Ei. Heitä tulee auttaa. Mutta "pakolaiset" olisi sen sijaan pysäytettävä rajalle.
VastaaPoistaOlen vuosikymmeniä ihaillut Israelia. Ja ihan maallisin kriteerein. Kansa joka tuhottiin passiivisessa teollisessa rasistisessa kansamurhassa nousikin yllättäen toimintakyvyssään kokonaan toiselle tasolle. Se osaa, ja sillä on kyky käyttää sana ei, ja se osaa ja sillä on kyky puolustaa olemassaoloaan itse määrittelemällään tavalla. IDF on moraalinen subjekti, juutalainen ei ole enää koskaan objekti. (Tämäkään kantani ei tarkoita yksisilmäisyyttä esim. palestiinalaisasiassa - toivon heille aidosti hyvää ja omaa rauhanomaista valtiota).
Israel on kaksi kertaa pysäyttänyt hyökkäyksen, jonka tarkoitus oli tuhota maa ja kansa. Se ei antanut sen tapahtua. Toimintakykyä, potenttia, jota kunnioitan. Pasifismi eikä rauhantahto olisi Israelia pelastunut. Juuri ne olisivat mahdollistaneet uuden holocaustin. Miten totta voikaan joskus olla se vanha lause, että maailman tuhoutumiseen ei tarvita kuin joukko hyvää tarkoittavia miehiä. Nykyään tasa-arvon aikana ehkä myös naisia.
jope
En nyt ehdi pitkästi, mutta sellainen lisäys vain, että "aseet auroiksi" on kaukotavoite. Pitäähän sen olla! Jokin aika sitten se tuntui olevan Euroopassa jo alullaan. Tällä hetkellä se on äärimmäisen kaukana. Minäkään en usko, että Isisiin auttaa muu kuin väkivalta. Ranska jo suunnitteleee jotain.
VastaaPoistaJopella mahtavia kirjoituksia! Kiitos, että käytit termiä kukkahattusetä.
Yhtäkkiä muistan, miten taputin ja kannustin ääneen natsien kukistajia Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa. Nousin muistaakseni oikein seisomaan. Istuin viimeisellä rivillä. Mieheni hyssyyteli minua alas. Mutta - hän ON pelastanut minut, kutsun häntä ritarikseni. Kerron siitä joskus elämäkerrassa, jonka perilliset löytävät poöytälaatikosta.
Mukavaa päivää kaikkille. Voi, mitä inspiroivaa keskustelua!
Jos joku kysyisi minulta mitä elämä on yhdellä sanalla sanoen niin vastaisin: se on toimintakykyä. - Voisi ajatella niinkin, että Jeesus Kristus oli yksinkertaisesti idealistinen mies, joka vei idealisminsa äärimmäisyyksiin ja kun hän ristillä huusi: Jumalani miksi minut hylkäsit niin se oli viimeinen parahdus ennen toimintakyvyn sammumista. - Näinhän kristityt eivät halua uskoa. He uskovat että Jeesus oli todellakin Jumalan Poika, joka on ikuisesti toimintakykyinen ja on ylösnoussut jatkamaan toimintakykyään.
VastaaPoistaRambo on yksinkertaisesti toimintakykyinen pelastaja, kun pintaa raaputetaan pois ja mennään syvemmälle niin Rambon filosofialla ja meidän käsittämällämme Kristuksella on paljon yhteistä. Rambolla on konekivääri ja risti on Kristuksen konekivääri.
Ihmiset pohtivat aika paljonkin sitä mikä on elämän tarkoitus. - Jos saan ehdottaa niin elämän tarkoitus on jatkaa ja ylläpitää toimintakykyä. - Uskovainen uskoo ikuiseen miellyttävään toimintakykyyn, jota hän voi jatkaa taivaassa. Darwin käytti toimintakyvyn paikalla sanaa evoluutio. Luonnollinen valinta valitsee sitä mikä on toimintakykyisintä. - Uskovaiselle Jumala on Toimintakyvyn Absoluutti.
VastaaPoistaAuttamisen instituutiot haluavat palauttaa ihmisen toimintakyvyn.
On hyvää toimintakykyä ja pahaa toimintakykyä. Rambossa toimintakyky mittelee toisen toimintakyvyn kanssa ja sitten näemme ihmisiä, jotka menettävät toimintakykynsä tai joilla ei ole vastustavaa toimintakykyä.
Toimintakyky on siis olevaisuuden tärkein käsite, peruskäsite. Filosofian syvin kysymys on se, että miksi pitää olla olemassa sellaista kuin toimintakykyä.
Seuraavassa tekstissä kai tulee selväksl, että avantgarden henki uudistaa toimintakykyä, selvittää sen syvintä olemusta. : D
Poista