Vanhemmuuden "verestävyys" on sellainen arkisesti meitä haastava totuuden teema Knausgårdilla, johon niin halutessaan voi rehellisyyttään testata. Tunnistaako itseään äkkipikaisuuttaan hyvin tai huonosti pidättelevänä ja kärsimättömänä ja joskus jopa arkeaan salaa vihaavana vanhempana? Minä tunnistin. Knausgård ikään kuin omassa rehellisydessään pakottaa minut samaan ja jos haasteeseen ei vastaa vaan pitäytyy esteettisessä, häntä tuntee lukevansa valheellisesti. (Vai saako Knausgårdin huomaamaton ja epäoleellinen yksityiskohta vain minussa sen koiran älähtämään johon se kalikka kalahtaa?)
Kauheinta taiteessa on pettää sillä itseään. Sillä tavalla se on pyhää. Olisiko tässä yksi Knausgårdin immanenteista viesteistä? Jos häneltä itseltään tätä kysyisi, hän vain kohottaisi olkapäitään. Hänen vain täytyi kirjoittaa, siinä kaikki. Mutta tuohon totuuteen taiteesta hän tahtoen tai tahtomattaan mielestäni päätyy. Niin kuin muuten se Bernhardkin sillä synkistelyllään.
-
*Ks. Juha tuohtuu ja sen keskustelu.
Minullakin kolahti Knausgårdissa juuri rehellinen vanhemmuus. Viimeistä osaa, tätä järkälettä, en ole vielä lukenut, mutta kakkososassa koin syvästi isän eli Knasun itsensä eläytymisen aran lapsensa tunteisiin, koska itse on samanlainen sekä huolen ja surun siitä, että ei pysty paljon auttamaan.
VastaaPoistaSinun ja minun lisäksi en ole tavannut keskusteluissa ketään, joka olisi kiinnittynyt K:n kirjasarjassa juuri tähän puoleen. On ollut paljon keskustelua siitä, miten paljon kirjassa on totta ja mitä autofiktio tarkoittaa. Myös naisjuttuja ja isäsuhdetta on puitu paljon.
Se erityinen vakavuus, millä Knausgård suhtautuu elämään ja koko elämänsä asettaminen suurennuslasin alle, kaiken riskeeraten rehellisen kirjoittamisen takia (avioliiton, ihmissuhteet) on saanut monet odottamaan aina uutta osaa. Minutkin.
Mä olen tästä Knasusta niin paljon niin moneen paikkaan etten enää jaksa.
VastaaPoistaMutta jotta pääsette koko kuvioon eräästä täällä tuntemattomasta raosra tässä alla ihan välttämätön linkki luettavaksi.
Knausgårdin julkaisema kirje sitä vihakampanjaa vastaan jonka hän Ruotsissa oli kohdannut herätti kaikissa Skandinavian maissa massiivisen kohun. Vain Suomessa kirje ohitettiin julkaisematta. Ehkä täällä haluttiin säilyttää (naislukijoita?) varten se norjalaisvillapaitaihannevävy-kuva. Meillä ei haluttu Knasua joka puhuu Ruotsista tekopyhyyden kuningaskuntana, feministisenä vainoharhana ja puolustaa jopa ruotsidemokraattien oikeutta tulla kuulluksi.
Hesarin kulttuuritoimituksen pomo oli miettinyt että tämä alunperin DN:ssä julkaistu kirje voitaisiin julkaista, mutta tulleet siihen tulokseen, että jätetään täällä väliin. Tiedän asian koska sitä itse kysyin. Muualla Skandinaviassa tuon kirjeen herättämästä monisyisestä keskustelusta päästiin nauttimaan.
Meillä Knasulta on leikattu älylliset munat, ja mies on korkeintaan vähän raffimpi versio hipsteristä.
Taisteluni-sarjasta pidin kahdesta ekasta ja kahdesta viimeistä. Kutosra olen kyllä lukenut vain ruotsiksi.
http://www.dn.se/kultur-noje/kulturdebatt/karl-ove-knausgards-rasande-attack-pa-sverige/
Tämä oli siis tosi, tosi iso juttu pari kesää sitten. Muualla.
jope
Tuli vastaan sen ruottalaisen homoseksuaalin koomikon komentti että heteromiehet ei osaa ottaa paskaa niskaansa kun se kommentoi knausia. Ehkä, mutta miten siitä voi päätellä että knaus on väärässä? Ärsyttävä retorinen ohitus.
Poista
PoistaMarjatta. Kummallista ettei siihen ole kiinnitetty huomiota, koska se on lähinnä meitä taviksia. Ehkä ihmiset sitten ovat niin onnistuneita vanhemmuudessaan, ettei se kalikka koiraan ole kalahtanut.
Jope. Muistan kun viittasit tohon aiemmin. Kiinnostavaa ja luen jutun. Tuosta ruottalaisten luonteesta kerto muuten paljon kun ne kommentoi Hotakaisen Juoksuhaudantietä niin päähenkilölle suositeltiin terapiaa. Voi hyvänen aika. Joko kyse on ironiasta tai sitten ihan helvetinmoisesta kyvyttömyydestä ymmärtää todellisuutta. Heti edetään rakenteelliseen ratkaisuun maistelematta ristiriitoja.
Joo, se kommentoija oli se kuuluisin, JG, se ei voinut sietää sitä ettei K suostunut pelaamaan ruotsalaisen kielipeliyhteiskunnan säännöillä.
PoistaLukekaa tosiaan tuo K:n avoin kirje.
Se oli taiteessa ehkä suurin puhuttanut tapahtuma sinä vuonna Ruotsissa. Lööppikamaa.
Kyllä Suomessakin kulttuurilehdistön eliitti kirjeen hyvin tuntee ja luki aikoinaan, mutta mitäpä sitä rahvaalle levittämään.
Kirjeen taustalla oli myös eräs suomenruotsalainen feministisesti orientoitunut kirjallisuustutkija, joka ei halunnut ymmärtää että K:n ensimmäinen romaani oli romaani, ei muuta. Siihenkin kuvioon tuo avoin kirje viittaa.
Kun heitin ehkä hieman arveluttavan kommentin naislukijoista niin K:n lukijoista niitä on ehkä 8/10. Me kirjapojat ja sitten naiset. Kirje, siis osa K:n tuotantoa, ei ole tuolle lukijakunnalle meillä kelvannut, vaikka se valottaa suoraan K:n teosten, moraalin ja taidekäsityksen taustaa. Kyklooppien maa, ykssilmäisten maa, se oli mielestäni hieno ja tarpeellinen potku munille (jos nyt Ruotsi sellaisiin uskoo), täsmäessee jonka tosiaan naivisti kuvittelin Suomesssakin tulevan ulos. Ei tullut ja harva viitsii lukea sitä edes vinkattuna. Se norjalaisvillapaita on pehmoisempi kirjallista poskea vasten.
HS on julkaissut vastaavia kirjeitä mm. Grassilta ja muutamalta muulta (iisi) kirjailijalta. Nyt tähän debattiin meillä riitti pikku-uutinen toimittajan tulkitsemana.
No, eihän tuo maailman isoin epäkohta ole eikä ollut, mutta kun Knasusta puhutaan Suomessa, mulle nousee tuo asia aina mieleen. Kirjailijan mielipiteitä ei voi eikä pitäisi kenenkään hallita (kuten ei muidenkaan mielipiteitä), enkä tiedä missä ja mitä K on nyt, mutta silloin kun merkittävä tekijä puhuu, hänen pitäisi antaa mielestäni myös sanoa vapaasti, eli kirjailijan tapauksessa omilla sanoillaan ja julkisesti.
jope
Jope, kyllä olen lukenut tämän kyklooppijutun ihan suomeksikin. Ensin luin Hesarista jonkin ruotsalaisen feministin keksimästä termistä "kirjallinen pedofilia", jonka leiman hän oli langettanut Knasulle ja jollekulle toiselle mieskirjailijalle, en nyt muista kenelle. Molemmille turhaan.
VastaaPoistaKauhistuin, koska olin juuri lukenut sen Taisteluni-kirjan, jossa kerrotaan nuoren sijaisen ihastumisesta yläastetyttöön. Siinä ei tapahtunut kerrassaan mitään. Siis, ihan perusteeton juttu! En kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, se ei erottunut mitenkään sieltä tekstistä ennen kuin tämä henkilö nosti sen esiin. Hän ei ymmärtänyt myöskään autofiktiota.
Sitten pian sen jälkeen luin myös tämän Knasun vastineen kokonaan suomeksi jostain, olikohan joku kirjallisuuslehti. Ei tätä ole salassa pidetty. Osia siitä on siteerattu useissa sanomalehdissä. Itse luen Hesaria ja Kouvolan Sanomia, ja kyllä niissä varmaan molemmissa oli tästä kohusta, vaikka ei koko kirjettä.
Keskustelimme myös erään naisbloggarin kanssa tästä ärsyttävästä syytöksestä ja pidimme sitä naurettavana.
Taisteluni-kirjoissa on paljonkin Ruotsi-kritiikkiä, juuri tuota tekopyhyyttä esiin nostavaa. Yhdessä kohti, olikohan kakkoskirjassa Knasu pohtii, miten hän on norjalaisena ihan erilainen mies kuin ruotsalaiset. Hän on karkea, vähäpuheinen ja miehekäs ja erottuu lastensa kavereitten isistä, joille kaikki on kepeää ja helppoa. Minua se hykerrytti, kun kyseessä oli sama, mistä suomalaismiehet puhuvat. Sitäpaitsi, ruotsalaiset itsekin naureskelevat neitimäiselle miestyypille mm. Solsidan-sarjassa. Ilmeisesti ulkopuolinen ei saisi puuttua asiaan.
Minusta Knasulla on raju imago, ei hipsteri-imagoa. Kaikki tv-ohjelmat mitä hänestä on tehty, mm. eräs, jossa hän vierailee kotiseudulla ja toinen, jossa hän on kirjansa markkinointikierroksella USA:ssa veljensä tukemana, näyttävät aivan muunlaisen ihmisen kuin hipsterin, rajun, rujon, vakavan ja kärsivän.
Knasulta ilmestyy pian kaksi esseekirjaa, Om hösten ja Om våren, joiden suomenkieliset nimet ovat myös Syksystä ja Keväästä. Hän kertoi eräässä haastattelussa, että häntä on kiinnostanut myös kirjoittaaa kansallisuudesta.
VastaaPoistaVielä tämä. Kyllä se oli Knasu, siis autofiktiivinen Knausgård itse, joka ihastui, mutta ikäero tyttöön ei ollut kummoinen ja se mitä tapahtui oli enimmäkseen nuoren kokemattoman miehen ajatuksissa.
VastaaPoistaJotkut eivät tahdo ymmärtää, että vaikka Knausgård kuvaa todellisuutta, niin ei kaikki siinä ole yksi yhteen todellisuuden kanssa. Hän käy kirjassa kahdesti isänsä kuolinvuoteella, kun oli oikeasti käynyt kerran. Hän on kertonut, että ei saanut siihen yhteen kertaan sovitetuksi kaikkia ajatuksia, mitä halusi.
Ilmeisesti vitosessa tuo ihastus. Ostin sen 3 eurolla cittarista. Luen kun fiilis tulee päälle mut kutonen on nyt ensin työstettävä.
PoistaEn muuten edes tiedä tarviiko knausia ton ihastuksen suhteen puolustaa fiktiolla jos kerran mitään muuta kuin ajattelua ei tapahtunu. Ero meihin muihinhan on vain se, ettei me julkisteta tuhmaa mielikuvitustamme.
Vielä: missä määrin knaus itse lähtisi puolustamaan itseään fiktiolla? Olisiko se ristiriidassa sen motiivin kanssa?
PoistaIlmeisesti edellä mainittu feministi oli Ebba Witt-Brattström eli nordisk litteraturin proffa Helsingin yliopistosta.
VastaaPoistaItse olen lukenut Knausgårdin teosta (Taisteluni) nimenomaan romaanina muistamisesta, identiteetistä jne. Minua ei hirveästi autofiktiivinen rekisteri puhuttele, vaikkakin se on tässä tapauksessa ollut varmasti romaanin elinvoima. Silti teossarjassa on yhtä paljon kirjallisia elementtejä, joiden efektinä myös viittaussuhde "todelliseen Knasuun" syntyy. Pidän paljon kirjojen melankolisesta ja ahdistuneestakin hahmosta, joka muistaa niin paljon ja häpeilemättä. Minusta kirjat toimivat vallan mainiosti (vaikka sitten tunnustus)kirjallisuutena ilman että tiedän mitään ihmisestä Knausgård.
Lisään vielä: feministinen agenda on järkyttävästi pielessä, kun se tarttuu tuollaisiin seikkoihin kuin E W-B tarttua ja johtaa fiktiosta kaikenlaista sukupuoleen / valtaan kytkeytyvää skandaalipuhetta. On selvää, ettei tuollainen "vastakarvainen" toiminta tavoita ollenkaan sitä, mistä K-gårdin teoksessa on ollut kyse. Mutta ei tietenkään ole ollut tarkoituskaan. Tuollainen feminismi vain etsii maailmasta kohtia joihin reagoida mahdollisimman näyttävästi (ja "loukkaantuneesti").
VastaaPoistaKorostanpa omaksi pelastuksekseni: jaan monet kunnon feminististen luentojen logiikat, mutta en tällaista.
Tapahtuu ylilyöntejä, kun herkistyy liikaa jollekin asialle, olkoon kyseessä naisasia, miesasia, rasimi tai mikä muu tahansa.
VastaaPoistaSamantyyppistä ylireagointia kuin suhtautumisessa Knausgårdin tekstiin, oli mielestäni myös kahden ruotsalaisen dekkarikirjailijan (Erik Axl Sund) yhteistyönä kirjoittaman Varistyttö-trilogian kirjankansissa. Niissä on sotattu ja muuteltu taiteilija Carl Larssonin idyllisiä lapsimaalauksia. Syy: Larssonilla on oletettu olleen suhde nuoren palvelustytön kanssa. Siis juoruun perustuen pilkataan ja vielä tuomitsemalla 2000-luvun säännöin 1800-luvun ihmisiä.
Noissa kirjoissa on muutoinkin käytetty kaikki mahdolliset kikat, jotta kirjat myisivät, ja ennakkomainonta oli yliampuvaa. Ei siinä ehkä ihmeemmin ajateltu Larssonin jälkipolvia, kun edesmenneen taiteilijan mainetta mustattiin oman näkyvyyden edistämiseksi.
Muuten, kun nyt molemmat luette kirjailija Haapalan tuotosta, tässä keskustelu jonka kävin kevättalvella Karhunkivestä omasta lukuprosessistani (siis jos kiinnostaa vertailla)
VastaaPoistahttps://www.blogger.com/comment.g?blogID=8560889859251967487&postID=3596215451149513489&bpli=1
Onhan sen aika herkullinen tilanne, että täältä löytyy yksi tekijä, ja kolme näkijää, eli lukijaa.
jope
Taidan kirjastosta käydä Karhunkiven hakemassa enkä oota alea. En enää malta.
PoistaJope, kiitos linkistä! Entistä enemmän houkuttaa lukea tämä kirja. Sen kauneudesta olen jo saanut esimakua sieltä täältä pistokokeina vähän lukemalla. Kansi ja sen tekstit lupaavat myös nautinnollista lukukokemusta.
VastaaPoistaTänä iltana aloitan.
No olen tähän kyllä jäävi kommentoimaan muuta kuin että onpa hauska jos luette. Seuraavan kerran tulee runoa. Sen verran Juhalle ja muille kiitosta, että tästäkin blogista on tarttunut monia ideoita, toki ne ovat sitten runon monimerkityksisessä avaruudessa osapartikkeleina.
VastaaPoistaParempaa kiitosta ei voisi blogisti toivoa!
Poista