SURUN TIEDOTUSOPPIA

Jotenkin turhauttavaa mutta niin ihmisluontoon kuuluvaa on, että kun muutama päivä sitten islamistit iskivät Beirutissa, eivät tunnereaktiot olleet näin suuria kuin Pariisin suhteen. Pariisi päivitti huolemme ihmisyydestämme, jota koetamme nyt pitää yllä sytyttämällä kynttilöitä, järjestämällä rauhankulkueita ja ajattelemalla suvaitsevia ajatuksia. Ja samoin kokevat epäilemättä myös meistä etäällä olevat ja läntisen kulttuurin vieraaksi kokevat ihmiset. Huolestuvat omasta ihmisyydestään hekin tykönään. (Harmi vain ettei nykyiseille vihollisillemme eli islamisteille näillä ihmisyytemme eleillä ja riiteillä ole mitään merkitystä. Me teemme tämän kaiken itsemme vuoksi.)

Tarkoitukseni ei ole tässä olla kyyninen ja väheksyä tunnetta ja kulttuurista yksipuolisuutta itsekkääksi ja reaktiiviseksi asenteeksi niin kuin hyvin usein kuulee tehtävän. Peilisolumme nyt vain ovat sellaiset, että yksi myötätuntomme mitta on fyysinen, psyykkinen ja kulttuurinen etäisyys kipuun, hätään ja kärsimykseen. Onneksi siitä sitten jatkaa useimmiten valistunut velvollisuudentuntomme. 

Kun hyväksyy tämän sentimentaalisen reaktiivisuuden, tajuaa mikä mediassa, lähinnä Ylen ja asiallisiksi miellettyjen sanomalehtien kohdalla, on pielessä. Media jättää liian helposti tuon myötätuntoamme ehdollistavan etäisyyden huomiotta. Media ei kompensoi sitä tarpeeksi rohkeasti, koska sen täytyy pitäytyä objektiivisuudessa ja asiallisuudessa. Se toimii ikään kuin olisi moraalitonta tunnustaa ihmisen kyvyttömyys liikuttua kulttuuristen ja maantieteellisten etäisyyksien yli ja edelleen moraalitonta tehdä tätä etäisyyttä kompensoivia affektiivisia juttuja, jotka manipuloisivat meitä eläytymään outoon ja vieraaseen kipuun, tuskaan tai sankaruuteen.

Pariisi ja Manhattan virittävät meihin automaattisesti yhteisen menetyksen, myötätunnon ja traagisen sankaruuden rekisterin. Vähemmän läheiset Beirut ja (kuten kommentoijani huomasi tarkentaa*) Venäjän makustajakone eivät saa meitä sytyttämään kynttilöitä. Lähelle katsoessa koemme tuskan ja hädän synteesin mutta kauempaa havainnoimme ihmiskohtaloita enemmän tilastollisesti ja analyyttisesti. Jälkimmäinen ei spontaanisti kuulu hermeneuttiseen piiriimme. Siis kärjistäen jotenkin näin. 

Juuri tässä medialla on valtava vastuu. Sen objektiivisuus on jo itsestäänselvyys, mutta nyt tarvitsisimme sen oheen siis enemmän globaalia tunteikkuutta. Tarkennan: tarvitsemme erityisesti vieraan kulttuurin yksittäisten ihmiskohtaloiden kertomuksia. Tässä tarvitsisimme siis pikkuisen enemmän sitä Amerikkaa, joka kuvaa todellisuutta tuntevan yksilön kautta.**

Voisimmeko tämän sentimentaalisen mutta samalla tietenkin mahdollisimman objektiivisen ja tarkan tiedottamisen avulla eläytyä niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin etäisiin kohtaloihin välittömämmin? Oppien samalla jotain uutta ihmisyytemme laadusta?

-
*Ks. edellisen postauksen kommentointiketju

**Ks. vaikkapa tämä josta vaimo minulle vihjasi: mic.com This is the Hero Who...