KOMMENTTI VIHAVAISEN BLOGIN NIHILISMI-KIRJOITUKSEEN

Ihminen on otus, joka haluaa aina vastauksia ja sairastaa syyn ja seurauksen tautia, niin sanoakseni. Oireena sitten on, että kun itseä ei ole perusteltu millään suuremmalla tai sitä kovasti epäilee, ihminen kieltää kuin vaistomaisesti mielestään liian pienen ja siinä samalla myös ainutkertaisen olemassaolonsa.

Juuri tässä ihmisen Nietzschen mukaan on ylitettävä itsensä. Ihmisestä on tultava kokonaan nihilismin ylittämistä. Hänestä on tultava kaikessa satunnaisuudessaankin välttämätöntä. Itselleen ja muille. Ja jos ihminen tähän nihilisminsä ylittämiseen aidosti pystyy, sattumanvaraisuus on hänelle vapauttavan absoluuttista ja juuri siksi niin perustelematonta, ettei sillä voi perustella edes julmuuttaan. Tai jos niin kuitenkin tekee, on epäilemättä jättänyt nihilisminsä kesken saadakseen käyttää sitä muita vastaan.

Näin minä näen nietzscheläisen nihilimin. Tai siis painotan sen näin. Sitä en kiellä, etteikö Nietzsche anna löysää julmuudelle. Kyllä, hän oli vaarallinen filosofi. Oireellistahan on, että Nietzscheä joudutaan aina selittämään itseään helpommaksi ja turvallisemmaksi mm. juuri koulusurmien yhteydessä. Kuin jotain uskonnollista messiasta, jossa ei voi seuraajiensa mielestä olla mitään pahaa ja huonoa.

Ajatus siitä, että on yhtä turha elää kuin jättää elämättä on kiinnostavampi kuin miltä se ensin näyttää. Minulle se tarkottaa ilon valitsemista. Mitä enemmän nihilismissä on tarkotuksettomuudesta ja tyhjyydestä kumpuavaa pettymystä ja kaunaa, siis lausumatonta korkeimman kaipuuta, sitä enemmän kesken se jää. Ja samalla siis muuntuu julmuuden motiiviksi. Näin ajattelisin. Niin. Mikäpä voisi olla turhempaa kuin tarkoitusettomuuteensa tuskastunut ateisti? Ketä tai mitä vasten kosmista pettymystäni tuntisin? Toki synkkyyden apostolius on minussakin hirveän pinnassa koko ajan. (Beckettiäkin on aina niiiiin ihanaa lukea, 'Millaista on' on oma suosikkini.)

Jotenkin se on niin, että tarkoituksettomuuden synkistely kuuluu syyn ja seurauksen sairauteemme, jonkinlainen julmuuden ensisijaisuuden metafysiikka meissä elää sitkeästi. Siis se, että julmuus ja turhuus olisi luonnossa ensisijaisempaa. Sehän oli Nietzschenkin kompastus ja siihen hänen lukijansakin liian usein jumittuvat. Hyväntahtoisuuden luonnottomuuteen. Näin sokea taluttaa sokeaa.

Tämä julmuuden ensisijaisuuden metafysiikka hämää ihmistä; hänen evolutiivinen vaaran vaistonsa on siihen altis, saaliiksijoutumisen tunteensa; sitä mikä on hyvin, ei tarvitse tematisoida, se vain on, todistaa meille luontomme. Tarkoituksettomuutta julistaessaan nihilisti harrastaa ensisijaisuuden metafysiikkaa toissijaistamalla hyväntahtoisuutensa. Ja juuri tuo metafysiikka yhdistettynä luonteen kiihkeyteen tekee Nietzschestä niin vaarallisen filosofin.

Lopuksi arvottomuudesta ja (Vihavaisessa kommentoiduista) koulumurhaajista:

Jos joku tekisi julkisen itsemurhan tappamatta muita ja jättäisi jälkeensä viestin, jossa sanoo kunnioittavansa yhtä vähän elämää kuin jokainen loputonta kasvua ja lisäkulutusta vaativa ihminen, pitäisikö häntä kutsua nihilistiksi? Sen enempää kuin tuota kuluttajaa? Kumpi on sisäistänyt vahvemmat arvot? Jos nihilismi tarkoittaa arvojen ja mielekkyyden kieltämistä, ei ole perusteltua väittää edes koulumurhaajuuden sinänsä olevan sitä.

Eli kun puhumme arvojen katoamisesta, mistä ja keistä puhumme? Kasvun politiikkaa toteuttavasta vai moraalisessa vihassaan toimivasta yksilöstä? Nyt jälkimmäiset saavat edustaa arvottomuutta niin paljon, ettemme enää huomaa sitä muualla eikä muissa.

Tosin emme me edes elä mitään arvottomuuden aikaa. Arvojen entistä moninaisempi ja äänekkäämpi dialektiikka vain hämää meidät luulemaa niin.