"Tämä skeptinen epäilys sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme. Minkään järjestelmän ei ole mahdollista puolustaa sekä ymmärrystämme että aistejamme, ja saatamme ne vain suurempaan vaaraan, kun koetamme puolustaa niitä sillä tavalla. Koska skeptinen epäilys herää luonnollisesti noiden aiheiden syvällisestä ja tiiviistä mietiskelystä, se kasvaa aina sitä mukaa kuin viemme mietiskelyjämme pitemmälle joko sitä vastustaen tai sitä noudattaen. Huolettomuus ja mielenkiinnon puute ovat ainoat mahdolliset parannuskeinot."
-
Sitaatti on David Humen tärkeimmästä teoksesta A Treatise of Human Nature eli Tutkimus ihmisluonnosta. Tuomo Aho on suomentanut siitä kaksi lukua Malin Grahn-Wilderin toimittamaan (ja itseäni suunnattomasti viihdyttävään) teokseen Skeptisismi - epäilyn ja etsimisen filosofia.
Epäilen miltei poikkeuksetta jokaisen poliittisen edustajan, päättäjän jne. sanoja, koska uskon, että heidän tarkoituksensa ovat toisaalla. Yhä useammin olen alkanut epäillä yliopiston hallinnon, rehtorin jne sanoja ja arvostelukykyä, koska tajuan että he puhuvat aivan eri todellisuudessa kuin minä joka toimin heidän alaisuudessaan instituutiossa. Samaa ajattelen joistakin työnantajistani. Harvoin kuitenkaan epäilen omia tunteitani, ajatuksiani tai havaintojani, sillä ne eivät ole ristiriidassa toimintani suhteen. Mikään ei tietenkään takaa sitä, ettenkö voisi olla väärässä. Jos olenkin väärässä, olen sitä tavalla, josta ei ole minulle välitöntä haittaa. Olen huomannut, että mielenkiinnon puute on paras aseeni instituutioita kohtaan. Toistaiseksi aseeni on toiminut, mutta voi tulla hetki, jolloin asetta on vaihdettava tai hetki, jolloin ase on suunnattava uudelleen ja kohdistettava uuteen kohteeseen. Sinänsä en ole koskaan uskonut mielekkääksi epäillä oman olemassaoloni keskeisimpiä seikkoja. Toivon, ettei minun tarvitse tähdätä itseäni päähän.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaSiis tällainen oman havainnoinnin ja järjen epäily ei kuulu taudinkuvaani, se tuntuu teoreettiselta ja vieraalta eikä vastaa kokemustani olemassaolosta, vaikka Humea arvostankin. Kritiikin filosofista järjestelmää (elämän selittäjänä) kohtaan ymmärrän, vaikka todellisen elämän kannalta filosofinen järjestelmä ei merkitse paljoakaan. Sen sijaan omantunnonvaiva on yleisempi ja Kierkegaardin kuvaama kuolemansairaus eli epätoivo, joka syntyy siitä, etten suostu olemaan sellainen miksi minut on kenties tehty:). So. eettiset seikat muodostavat minussa syvemmälle käyvän taudinkuvan kuin epistemologiset.
PoistaMeillä oli perjantaina kiinnostava koulutus jonka yhtenä osana oli Syyriaan sotimaan lähtevien nuorten motiivit. Tämä tutkija oli haastatellut heitä. Kommentoin hänelle, että tämä aika on skeptikon helvetti. Itsensä löytää aina ehdottomuuksien keskeltä ja samalla haluaa olla kuitenkin jotain selkeää mieltä. Sanoin hänelle, että kun odottaa ihmisiltä puoleen katsomatta läpinäkyvää reflektiota mutta tuntee useimmiten kuulevansa valikoivaa puhetta, turhautuu. Samalla oma varmuus hämärtyy. Todellisuus heijastaa takaisin vääristyneen omakuvan. Tuolla tavoin myös oman olemassaolonsa ydintä alkaa epäillä. Mutta kun huolettomuus ja mielenkiinnon puute eivät ole tässä maailmassa ole vaihtoehto. Puhtaassa filosofiassa toki kyllä ja siitä tietysti Hume puhuu, siitä tietoisuuden virittämän ansan paradoksista, josta huolettomuus ja luottamus maailman pysyvyyteen meidät vapauttaa.
Poista"Sen sijaan omantunnonvaiva on yleisempi ja Kierkegaardin kuvaama kuolemansairaus eli epätoivo, joka syntyy siitä, etten suostu olemaan sellainen miksi minut on kenties tehty:). So. eettiset seikat muodostavat minussa syvemmälle käyvän taudinkuvan kuin epistemologiset."
PoistaHume, Kierkegaard ja Nietzsche muodostavat tässä nastan kolmikon. Episteeminen ylittyy kaikilla eli fiiliksin.
Jep, kyllä! Humen ja Nietzschen kohdalla puhuihin "fiiliksistä" (Nietzschen kohdalla jopa hyvin ruumiillisista, Humen kohdalla vähän kompleksisimmista), mutta Kierken ahdistukset ja epätoivot ovat kai ennemminkin syvällä olemassaolossa vaikuttavia voimia kuin varsinaisia tunteita tai "fiiliksiä": esimerkiksi epätoivo voi ilmetä eri asteissaan tahtona, voimattomuutena jne. Joka tapauksessa haastavat järjen jollakin sen ulottumattomiin käyvällä. Hyvä kolmikko, kolme erilaista ihmistä, Kierke mulle läheisin, isot rispektit muillekin, vaikka Nietzsche olikin noista se sekoboltsein, Hume luultavasti tervejärkisin.
VastaaPoistaPiti sanoa tietty "puhuisin".
PoistaVoisiko muotoilla näin: Niitze ja Hume ratkaisevat oman ongelmansa, Kierke potee ja oireilee sitä, se pakottuu hänessä? Ongelman eläminen ja sen sisäinen havainnointi eivät separoidu Kierken kohdalla. Oikeastaan Kierken tilanne on Niitzeä fyysisempi, näin sanoisin. Niitzen sekopäisyys vain hämää meitä: kun jumala (annetut totuudet) on kuollut, nihilismin broblematiikka on episteemistä, pohjimmiltaan. Kyse on merkitysten, sius merkitysten, luhistumsesta (kuunnelkaa muuten jarkko tuusniemen haastattelu ylen Länsimaisen sivistyksen oppimäärän Niitze-jaksosta te kaikki, jotka haluatte nihilismistä muutaman lauseen hyvän tiivistyksen). Kierkellä juuri usko pitää kuolemansairauden yllä. Näin Vesa nyt tässä revittelen, perustamatta sen kummempaan lähteeseen ja voi olla että aamulla joudun korjaamaan pointteja. Hume ja Niitze olivat tarkkailijoita, Kierke kokija? (Näistä kolmesra Humen kanssa olisin halunnut kaljalle, kaksi muuta olsivat puhuneet koko illan vain itsestään.)
PoistaJuha, ilman muuta: Hume on tyyppi, jonka kanssa voisi lähteä kaljalle & siinä seurassa varmasti viihtyisi. Nietzsche ja Kierkegaard, enpä usko, tuskin heitä oluttuvissa nähtiin. Nietzsche käppäili vuorilla itsekseen mutisten ja hieman hermo-oireillen tyypillisesti tutisten, Kierke katseli asuntonsa ikkunoista kadulle, missä oli iltapäivällä kävellyt, otti kynän ja kirjoitti jotain nopeasti arkille, säntäsi toiseen huoneeseen hakemaan jotain, mutta tarttui sielläkin kynään, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti, kunnes tekstiä oli arkkikaupalla ja mustepullo kuiva pohjia myöten.
VastaaPoistaEn usko, että nämä kaverit olivat seuramiehiä.
Teidän upeaa ja asiantuntevaa keskustelua filosta ja sofiasta on aina kiva seurata. Silti viitaten aiempiin kommenttiketjuihin ja ihan filosofian perusjuttuihin, omalla kohdallani totean (omaan käyttööni) että pidän havaintoja, aistejamme paljon luotettavampina lähteinä kuin mitä yleensä kohtuulliseksi filosofiassa katsotaan.
VastaaPoistaSilmä on erittelevä elin. Nähdessämme asioita me olemme ne käsitelleet käsitteellisinä aiemmin (puoli)valmiiksi osin arvojemme, fiilistelyjemme, mutta myös aiemmin nähdyn summan perusteella.
Emme katso mitään tyhjältä pohjalta ja vaikka latteaa todeta, asiat ovat usein vaikkeivät aina, sitä miltä näyttävät. Monet asiat hukkuvat silmien sulkemiseen, siihen että emme halua ymmärtää näkemäämme, vaan pakenemme sellaiseen turvatilaan, jossa nähty ja aistittu lukitaan näennäisen tietämättömyyden (verhon?) taakse. Siellä itsevalitussa tietämättömyydessä on helpompaa olla, koska välttyy asioiden arvottamisesta ja osallisuudesta niihin.
Jos mietin silmää, näköhavaintoja (onhan niillä aina myös nimet) ja silmän tuottamia arvovalintoja ja tuottamaa infoa ja vertaan sitä kykyymme käsitellä asioita ja ideoita abstraktioina niin jälkimmäinen ei ole mitenkään ylivoimasta edelliseen verrattuna.
Paitsi jos sen haluaa arvottaa niin.
Tässä käsityksessäni heijastuu intuitioni meistä fyysillisinä olentoina, korostuneen ruumiillisina toimijoina ja se että se mitä me olemme toteutuu tekoina. No, olenhan mä tietysti myös sitä mitä ajattelen, mutta sillä on merkitystä vain yksityisyydessäni. Kun olen missä kontaktissa kehen tai mihin tahansa, ihmiseen, luontoon, niin silloin olen aina ruumiillinen, fyysinen, en järjestelemieni käsitteiden systeemi. Silmä näkee ensimmäisenä tekomme. Havainnot kertovat meistä lihaisina olentoina. Kannattaa katsoa, epäillä toki, mutta epäilyäkin sopii epäillä.
jope
Samoilla linjoilla kuin Jope. Ruumiillisen olennon toimintaa varten tarvittavaan riittävään varmuuteen meillä on aisteissa hyvin pitkälle se mitä tarvitsemme. Manipuloitu sosiaalinen tila on hankalampi ja tarvitsee toisenlaisia tietorakenteita ja niiden jatkuvaa päivittämistä. Moraalin synty on monimutkainen ilmiö, mutta väittäisin että siinäkin omaksitunnoksi kutsuttu kokemus oikeasta ja väärästä syntyy yhteisöllisesti miltei pelkästään sosiaalistumisessa. Epäilemättä nyky-yhteiskunnassa moraalikoodit varioivat, joskin perustasolta löytyy riittävästi yhteistä pintaa.
VastaaPoistaKyllähän se niin on, että pinttyneinkin skeptikko poistuu pivenpiirtäjästä mieluummin hissillä kuin ikkunasta. Tuon kuulin eilen radiosta Perttu Häkkisen ohjelmasta.
PoistaSkeptisismin ärsyttävyys ja koomisuuskin (odotan ensimmäistä skeptisismiä hyödyntävää pystykoomikkoa) syntyy tietenkin siitä, että episteemisen ja aistimuksellisen kuilua ei voi tiedollisesti ylittää. Humekin osasi tähän muikeasti suhtautua.
Rudolf Steinerin antroposofian jätän ihan omaan arvoonsa, mutta hänen teoksensa Vapauden filosofia sisältää kiinnostavaa tieto-opillista Kant-kritiikkiä (ks. 4.luku Maailma havaintona). Tämä tuli mieleen siitä kun jope puhui tuosta silmästä. Steinerin pointti on eräänlaista aistien kartesiolaista epäilyä: näen, siis olen. Kun puhuu aisteista, on jo hyväksyttävä jokin ruumiillisuudessani, esim. silmäni.
Itseäni alkoi muuten vaivaamaan tuota mainiota Skeptisismi-kirjaa lukiessani seuraava ajatus: ovatko esineet joita itse teemme ja käytämme onnistunesti, eräänlaisia episteemistä ja aistimuksellista yhdistäviä objekteja? Todistaako lentokoneen nousu ilmaan jotain episteemisen ja aistimuksellisen yhteydestä?
Noihin kysymyksiin löydät varmasti vaikean ja monipuolisen vastauksen Heideggerin työvälineitä koskevista analyyseista. Työkaluissa yhdistyvät tieto ja aistit, tavallaan ne ovat meidän oman ajattelumme ja toimintamme jatkeita, jopa parempaa itseämme siinä mielessä, että ne ylittävät joissakin suhteissa oman ruumiimme kyvyt ja keston (esim. kiven / metallin käyttö kynsien tai hampaiden sijaan) ja palauttavat meille itsellemme jotain, joka erottaa meidät ei-niin-aktiivisesti-työkaluja-käyttävistä tovereistamme.
VastaaPoistaEn silti lakkaa ihailemasta eläinten "funktionaalisuutta" eli sitä, miten niillä on itsessään kaikki se välineistö mitä ne tarvitsevat elämiseensä (turkki, kynnet, hampaat, taidot, vaistot jne). Aivan ylivoimaista siihen verrattuna, mitä kaikkea ihminen tarvitsee selviytyäkseen. Toki ihmisellä on usein pidempi elinkaari ja monimuotoisempi elinpiiri ylläpidettävänään, mutta vähemmälläkin kalustolla selviäisimme.
Olisimmepa eläimiä, jotka olisimme immuuneja ylimääräisille ja keksityille tarpeille... Näin ei tietenkään ole.
En itse ymmärrä ihmisiä, jotka haaveilevat ilma/kaasukehän synnyttämisestä Marsiin, kun meillä on täällä planeetta, jota voisimme vaalia ja suojella monin tavoin. Alkaen vaikka siitä ilmakehän vaalimisesta. Ihminen on hullu otus.
Poista"Olisimmepa eläimiä, jotka olisimme immuuneja ylimääräisille ja keksityille tarpeille... Näin ei tietenkään ole."
VastaaPoistaJuha ja Vesa, ajatuksenne esineistä, työkaluista ja eläinten olemuksellisuudesta olivat virkistäviä.
Nuo keksityt tarpeet sitten. Voin vakuuttaa että se on aiheeni kärkipäästä aina kun perheessä jutellaan omasta ja maailman menosta. En muista kuka käytti ensin käsitettä teknologinen imperatiivi, mutta siinähän ajatus on, valitettavasti realistinen sillä tavalla että kaikki, siis kaikki mitä ihminen keksii otetaan käyttöön kaikessa sen laajudessaan, ihmiskunta ei kykene rajoittamaaan innovaatioidensa käyttöön ottamista, eikä niiden kaupallistamista. Minua inhottaa, mutta voiko kehitystä kääntää? Tutkijoiden mukaan ei. Siihen ei pitäisi olla olemassa minkäänlaisia mahdollisuuksia, ihminen haluaa niellä kaiken sisäänsä ja itselleen. Täytyy "saada kaikki irti."
Tuo uusi planeetta-juttu on juuri noin. Moni tieteis-, tai puolitieteisjuttukin lähtee nykyään siitä että maapallo on tullut elinkelvottamaksi ja se ratkaistaan ottamalla käyttöön uusi Maa.
Mutta jospa edes sitten tässä teknologinen imperatiivi toimisikin hyvän puolesta ja teknologia kehittyy niin ekspotentiaalisti että luonto säilyy elinkelpoisena. Tästähän on jo esimerkkejä mm. Suomi, jossa perinteisten saasteiden määrä on enää murto-osa verrattuna vaikkapa 70-luvun tilanteeseen.
Mutta teknologisen loppuunkulkemisen vuoksi myös robotiikka taitaa olla oikeasti tulossa ja isosti. Ei hyvä.
Ja kun siihen yhdistetään, se perusinhokkini, läpiverkotettu, relativisoitu ja digitalisoitu ihminen globalismin tarpeisiin niin eihän se hyvältä näytä, kun ajattelee mitä jengi täällä haluaa.
Toivon tietenkin olevani väärässä.
Sehän se on meidän (kulttuuri)pessimistien positiivinen ja kunniallinen osa meissä !
Kun optimistit voivat vain toivoa olevansa oikeassa. Siitähän puuttuu tietty nöyryys, hah.
jope
Kevennys edelliseen: mullahan on kännykkäkin sellainen että sen takakansi pysyy enää vain maalarinteipin palasella kiinni. Mitään älypuhelin sovellusta siihen ei ole saanut koskaan. Varmuuden vuoksi käytiin katsomassa teinin kanssa mulle uutta. Haluan näppäinmallin, jossa on ehkä sitten vähän sitä "älyä."
PoistaLöytyi. Kolmekymppiä. Jäi vielä kauppaan. Tietokoneeni on samaa tasoa. Tässä on vielä se käyttöjärjestelmä minkä ei olisi pitänyt toimia enää vuoteen. Toimii.
Uudemman auton ottaisin kyllä nykyisen nitisevän ja natisevan tilalle (se on mun heikkous ehkä sitten vaikken mikään perinteinen automies olekaan.
Vesa. Tuli tosiaan heitekkeri mieleen heti tota lentsikkaa ajatellessa. Ja hyryn vene maailman laidalla. Oletteko lukeneet jyrki siukosen kirjaa Vasara ja hiljaisuus? Suosittelen.
PoistaOis kiinnostavaa uida kädellisserkkujeme mieleen. Miten työkalut asettuvat niiden "episteemiin"?
Olisi kyllä kiinnostavaa lukea analyyttisen filosofian puolelta tuosta toimivien tuotteiden ja episteemin suhteesta. Onkohan wittgensteinilla suornaisesti, tietääkö joku? Minä en ainakaan nyt muista.
Ripsa. Kävin kommentoimassa tuolla Pikkujoulujutussa prinsessasyndroomaa.
Juha, luin juuri kolme arvostelua tuosta Siukosen Vasara ja hiljaisuus -teoksesta (mustekalasta, niin & näin:stä ja jostakin blogista). Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Lainaan kirjastosta.
VastaaPoistaKatson Teemalta dokumenttia Ihmisen kosketus, joka kertoo japanilaisesta proteesimestarista. Tuossa jutussa kiteytyy jotain tästä fenomenologian ja skeptisismin kysymyksestä. Nauraisiko tämä tyyppi episteemisen epäilyn ongelmalle? Proteesin tekijän, proteesin, proteesin käyttäjän ja hänen proteesin ansiosta tekemänsä työn luoma reaalisen taso, episteemusen ja astimuksen "kehä"... olisiko siinä jotain pohtimisen aihetta? (Pitäiskö tää kysymys esittää Siukoselle?)
PoistaJuha, luulenpa että proteesin tekijät on episteemisen epäilyn tuolla puolen, sellaiset kysymykset vaihtuvat käytännöllisiin kysymyksiin, kuinka ylittää esteet ja rajat esimerkiksi juuri liikkumisen suhteen ja palauttaa ihmisen toimintakyky.
VastaaPoistaKyllä. He elävät olemisen intuitiota.
PoistaTuo olemisen intuitiolla eläminen on parasta mitä on. Voi kun se olisi mahdollista mahdollisimman paljossa, mutta yleensä jotain ratkeaa "vääränlaiseen" reflektioon. Arvostan melkein aina enemmän toteutumista kuin ideaa.
VastaaPoistaLuen Skeptisismi-kirjan juttua pyrrhonismista. Kerrotaan Pyrrhonin kiltäytyneen hevosvaunujen edestä siirtymisestä koska ei voinut (tai retorisesti halunnut, uskon minä) luottaa aisteihinsa. No, tietenkin kun ei ole varma niin juuri silloin pitäis ottaa varman päälle ja siirtyä sivuun... Mutta kai hupaisinta tässä tarinassa on se, että ankarin skeptikko luotti kuskin järkeen. Pelkkien hevosten vetämien tyhjien vaunujen eteen tuskin olisi jättäytynyt.
PoistaOlemisen intuitiota sekin käytti. Ja näki lopputuloksen etukäteen.