ONNELLINEN KIRJOITTAJA
Elokuvasta kirjoittamisen tasosta käydään tasaisesti tiukkaakin keskustelua. Siis siitä, kuka on tai uskoo olevansa pätevä tehtävään. Mitä sitten tarkoittaa elokuvakritiikin ammattilainen? Kuka kirjoittaa oikealla tavalla elokuvista? Olisiko hänen pitänyt opiskella elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa? (Mikä voisi olla kyllä ihan hyvä juttu!) Minä kirjoitan satunnaisesti Filmihulluun ja muihinkin julkaisuihin monista asioista sosiaalialan koulutuksella ja rikosseuraamusalan työkokemuksella. Blogien ja lehtijuttujen paljon puhuttu raja on siis hirveän häilyvä jos ammatillisuus otetaan määrittäväksi tekijäksi. Ja jotenkinhan se lausumattomana tuo mittatikku tuossa erottelussa tuntuu. Ammatilaisetkin kirjoittavat blogeja ikään kuin ajankulukseen. Tässä kysymyksessä on ihan mahdottoman paljon painetun paperilehden metafysiikkaa. Minulle ainut ero blogin ja (sähköistenkin) lehtien välillä on lehden toimituskunta. Se lukee juttuni ja hylkää tai hyväksyy ne. Ja jos hyväksyy, koen juttuni yleispätevämmiksi ainakin muodon suhteen. Ja jos sisällöstä ei marista, niin senkin. Mutusta näissä kuvioissa ei tietenkään eroon pääse. Eivätkä pääse muutkaan elokuvakirjoittelijat, olen huomannut. Tiedettä nämä jutut kun eivät ole. Mutta miksi sitten ihan loppujen lopuksi kirjoitan? Sivistääkseni muitako? Ei. Kirjoitan koska inspiroituminen tekee minut joka kerta onnelliseksi.
Juha, minä olen kirjoittanut paperisiin lehtiin vuodesta 1966 lähtien. Siitä on siis 50 vuotta. Mutta enää ei ole paperista lehteä joka olisi vailla kuolemattomia kritiikkejäni tai kolumnejani. Ei ole ollut pitkään aikaan.
VastaaPoistaPäätin että kirjoittamisen on jatkuttava. Samasta syystä kuin Juhankin: ollakseni tyytyväinen, jopa onnellinen. Sen takia oli hyvä että netti ilmestyi maailmaan. Tutustuin siihen Newsnettien ja sähköpostin muodossa Tampereen yliopistossa 1990-luvun alussa. Tein gradua yliopiston Virtain kulttuurintutkimusasemalla.
Paitsi että kirjoittaessaan tuntee olevansa elossa niin tiedän että julkisessa kirjoittamisessa on kyse kommunikaatiosta. Ei ole väliä enää sillä missä asuu. Maaseutukaupunki on yhtä hyvä kuin isompikin paikka, koska paikalla ei ole enää niin suurta henkeä kuin oli ennen. Genius Loci. Muistan Vaasan työväenopiston luennon (semiotiikkaa) ja puhui tämän kaupungin hengestä. Luennoitsijan piti olla Henri Broms, mutta hän oli estynyt saapumasta. Hänen kirjansa Alkukuvien jäljillä: Kulttuurin semiotiikkaa (Wsoy 1985) on hieno yleisesitys aiheesta.
Ei siitä selvää tullut, siis Vaasan hengestä. Nyttemmin yliopistokin täällä on ruvennut aktiivisesti välttelemään minkäänlaisen henkisen keskuksen luomista ja lopetti viimeksi kaikki kielitieteet, sillä lailla. Henri Broms, jos olisi elossa, ei saisi enää edes luennoitsijan tilapäisvirkaa tästä kaupungista.
Mutta sen sijaan eri blogeilla on oma henkensä aivan selvästi. Ja linkkejä saa mihin tahansa maailmassa.
"Mutta sen sijaan eri blogeilla on oma henkensä aivan selvästi. Ja linkkejä saa mihin tahansa maailmassa."
PoistaJust. Ja siksi blogistit ovat myös vastuussa paljosta. Ajan hengestä. Kuuntelemisesta, puhumisesta ja ajattelemisesta. Inspiroitumisen hengestä.
Ja lisättäköön taas tähän, että jälleen kuvan ottajana kollega viereisestä huoneesta eli Niina Salonpää.