Valokuvattu elävä ihminen ei tietenkään ole liikkumaton. Se on selvää. Mielikuvitukseni liikuttaa häntä, muistelee. Tässä kuvassa isoäitiäni Kristiina Parviaista joskus 70-luvun lopulla. Millainen hän oli silloin. Miten puhui ja liikkui. Muistelen myös samalla sitä ympäristöä, jossa hän tuon kuvan ottamisen aikana eli ja oli. Kuva vangitsee aina myös ajan ja paikan, ei vain sitä ihmistä, jota oli tarkoitus kuvata. Tuo kuva on otettu parvekkeella Kokkolan Kirkkolehdon kodissamme, jossa mummoni asui kanssamme vuosia. Hän kuoli 96-vuotiaana. Kun sitten katselin häntä Kokkolan ruumishuoneella, se oli jotakin sellaista, mitä en ennen ollut kokenut. Ruumiin liikkumattomuus tuntui totaaliselta, mielikuvitustani kuolettavalta. Elävien käyttämät sanat eivät löytäneet kohdettaan. "Nyt hän on saanut rauhan ja syvän levon." Tyhjiä lohduttavia sanoja. Kuvittelukaan ei viitannut mihinkään. Ero "itseensä" luhistuneen hahmon ja isoäidistäni luomieni muistikuvien välillä oli sovittamaton. En löytänyt kaltaisuuden mieltä. Muistan että tunne oli huimaava. Ei siis kielikuvana vaan minua huimasi ihan konkreettisesti. Ikään kuin reaalinen olisi koskettanut minua. Tajusin, että toimiva eli mielekkäisiin kohteisiin viittava kieli pitää meidät koossa. Samalla tunsin kuitenkin eläväni vahvemmin kuin koskaan. Olemassaolo tuntui tulevan hetkeksi kokonaan minuun. Toisaalta tunsin kateutta kuollutta kohtaan. "Hän" oli ratkaissut omalta kohdaltaan kuoleman haasteen. Mielikuvitustani minun oli siis mahdotonta kokonaan tukahduttaa.
...
Kuva: Hilkka Eklund
Näistä ajatuksistasi tuli heti mieleen Michael Houellebecqin kirja Serotoniini, jonka aloitin eilen. Yhtäläisyyksiä ajatuksissa. Siis kuolemapohdinnoissa.
VastaaPoistaItse kirja groteski (vaikkapa seksisuhteiden kuvauksissa, taas), mutta myös arkinen, rennosti ja osin huumorillakin kirjoitettu ja kaiken sen "rajun" takana paljon moraalia tyhjyyttä vasten (kuten ennenkin) ja myös yllättäen metafyysiikka.
Tsekkaapa, just suomennettu.
Kirjoituksesi toi mieleen myös oman ainoan hetken kuolleen ihmisen kanssa kahden kesken. Hän oli äitini. On noissa tilanteissa jotakin pysäyttävää. Myös itsen kannalta juuri kuten kuvasit.
Kuva on hieno.
Ja eivätkä kai mitkään sanat kuvaa koskaan oikein sen enempää elämää kuin kuolemaa. Kuten ei näissä yhteyksissä usein sanottu, että eletäään nyt, elämä tapahtuu tänään. Hyvä ajatus mutta en tiedä mitä se tarkoittaa varmasti käytännössä. Ei hetkeen voi tarttua. Se on oma kokemus.
Tuosta hetkeen tarttumisesta olen samaa mieltä. Olen kirjoittanut siitä, miten ikään kuin nostalgisoiva rekisteri saa hetken tuntumaan aidolta. Sen ajatteleminen, että olisipa tämä hetki pysyvää. Sitä tarkoitan hetken nostalgisoimisella.
PoistaHilkan ottama kuva on hyvä. Minulla on semmoinen muistikuva, että hän otti silloin tällöin kuvia, joita sitten painettiin ylioppilaslehti Aviisiin. Ja että hän tiesi miten kuvaan tulee raami. Tuossa kuvassa arkinen, takana on keittiö ja käyttöesineitä. Niin piti ollakin, isoäidit olivat tottuneet tekemään työtä. Eikä tämänkään näyttänyt kovin dementtiseltä. Olisi seuraavaksi ruvennut kyselemään mitä Hilkka tekee nykyään. Ja ehkä ajatellut että onko sillä työn arvoa.
VastaaPoistaEnpäs olekaan varma keittiöstä. Ehkä kuva on otettu parvekkeelta, jossa tulee enemmän valoa.
Kuvilla on tarina ja varsinkin tämmöisissä tulee mieleen se kuva mikä meillä on isoäideistä.
Parvekkeelta joo. Ja kuule Hilkka kuoli syöpään 2013. Tuossa muistokirjoitus.
Poistahttp://www.teatteritanssi.fi/5269-in-memoriam-%E2%80%93-kriitikko-hilkka-eklund/
Muistin että kerroit.
VastaaPoistaJa taisin kertoa sulle, että tykkäsin Hilkasta kovasti. Ei taidettu olla samalla vuosikurssilla, mutta samojen asioiden ympärillä pyörittiin.
Näin myös sen Teemu Mäen suuren valokuvan hänestä.Hilkka taisi laulaa niissä kuvissa jotain virttä.
Meistä moni oli kiinnostunut monista taiteen ja kulttuurin alueista. Teatteri on silloin hyvä yhdistävä tekijä.
Olipa hyvä nekrologi! Tuossa sanottiin juuri, millä tavalla Hilkka suhtautui ihmisiin, iloisesti ja mutkattomasti.
VastaaPoistaNiinhän meitä kriitikoita heitettiin urakalla ulos silloin 1990-luvulla. Semmoine kuva on tullut, että ihmiset olivat tottuneet lukemaan arvosteluja. Usein suuntasivat niiden mukaan.
Rahastahan siinä ihmisten poispotkimisessa ei ollut kyse. Enemmänkin siitä että yritettiin kiivaasti vääntää kulttuuriteoista jonkinlaista tavaraa, jonka voi syödä helposti. Niin kuin makkaranpätkiä, ehkä, jotain semmoista mitä voi mitata eksaktisti.
Sitä asennetta on kyllä vaikea ymmärtää.