...
Raid 2 (Gareth Evans; cinemascopelekalla päähän; elämys joka valtavoituu isolla kankaalla - ja oli se ekakin hyvä)
Hölmö nuori sydän (Selma Vilhunen; Kirsikka Saari; sosiaalityöntekijän konsultaatiota olisi tarvittu, mutta teoksen kauneudesta annan sen anteeksi)
Tottumiskysymys (seitsemän ohjaajan ja kirjoittajan yhteistuotanto; lakimiesepisodi teki vahvan vaikutuksen)
Call Me by Your Name (Luca Guadagnino; James Ivory; ehkä elokuvakerhoaikojen Rohmer-muistot antoivat lisäarvoa)
Rambo: Last Blood (Adrian Grunberg; S. Stallone ja Matt Cirulnick; ei elokuvana verrannollinen häikäilemättömän hienoon neloseen - enkä nyt tarkoita tiukkaa rakennetta vesittävää directors cutia; vuoden 2019 vahvin elämys)
Destroyer (Karyn Kusama; Phil Hay ja Matt Manfredi; vangitseva elokuva Kidmanin surkeasta maskista huolimatta)
Leave No Trace, Winter's Bone (Debra Granik; Granik ja Anne Rossellini; edellinen katsottu viisi kertaa ja kyllä: jokainen kohtaus on vakuuttavasti perusteltu; tuo toinen myös melkein yhtä hallittu juttu, jota sitäkin katson aina uudelleen)
Saamelaisveri (Amanda Kernell; tärkeä ja kaunis elokuva)
Puhdistuksen yö (James DeMonaco; älytön idea, mutta vangitseva toteutus)
Melankolia (Lars von Trier; mielestäni Breaking the Wavesin ohella tekijänsä vaikuttavin ja uniikein teos)
Florida Project (Sean Baker; Baker ja Chris Bergoch; katsottu neljä kertaa ja teho säilyy)
Kuninkaan puhe (Tom Hooper; David Seidler; kompakti tunteellisuutta ja älyä yhdistävä konstruointi; niin paljon kuin Spielbergiä arvostankin, uskon että hän olisi pilannut tämän)
Frances Ha, Marriage Story (Noah Baumbach; ehkä Ha on sittenkin kestävämpi kuin Marriage Story)
Lady Bird (Greta Gerwig; hieno pieni elokuva)
Mommy (Xavier Dolan; nuoren ohjaajan daideellinen kuvasuhteella kikkailu on ÄRSYTTÄVÄÄÄÄÄÄ, mutta kokonaisuus mestarillinen)
Taulukauppiaat (Juho Kuosmanen; J-P Passi, joka on myös hienon naturalistisesti kuvannut elokuvan; kokonaisuuteen nähden muotopuoli loppukaan ei onnistu pilaamaan tätä upeaa elokuvaa, jonka spontaanin kosketuksen tekijät ovat kadottaneet Hymyilevässä miehessä)
Härmä (JP Siili; vuosikymmenen yllättäjä)
To the Wonder (Terrence Malick; ärsyttävän haahuilun koukuttava taidonnäyte; abstrahoitua rakkauselokuvaa, tuleehan tässä toki Julmaa maata ikävä)
Once Upon a Time in Hollywood (Quentin Tarantino; narsistinen fresko; fiktio muokkaa todellisuutta katarttisesti)
Rover, Animal Kingdomin (David Michôd; Rover on lopulta elokuvanovelli ihmisyyden rippeistä kun twist paljastaa, miksi autoa jahdataan; nostaa vedet silmiin ja siksi pistin sen Animal Kingdomin edelle)
Nader ja Simin: ero (Asghar Farhad)
Sota apinoiden planeetasta (Matt Reeves; Reeves ja Marc Bomback; hienoa seikkailuelokuvaa pitkästä aikaa)
Lincoln (Steven Spielberg; Tony Kushner; odotin jotain pitkästyttävää mutta mestarillisesti kuljetetaan puhuvia päitä 2 ja puoli tuntia; elokuvateatterista lähti yhtä sivistävää elämystä rikkaampana)
Kuu (Duncan Jones; Nathan Parker; pieni helmi)
Only Lovers Left Alive (Jim Jarmusch; hieno elokuva nihilismistä ja varsinkin sen ylittämisestä; Jarmuschin paras Broken Flowersin ohella)
Kova kuin kivi (Coenin veljekset; Coenit ja Charles Portis; ensikatsomalla maistui Coenit tuntien yllätyksettömältä peruskerronnalta, mutta kun tajusin että siinähän sen voima onkin, tuli katsottua monta kertaa uudelleen; Blood Simple, Burn After Reading ja tämä, siinä tekijöiden parhaat)
Cafe Society (Woody Allen; vaikuttava Allen pitkästä aikaa; ihan helkkarin hyvä loppu, ne kun on minulle tärkeitä)
The Descendants (Alexander Payne; Payne, Nat Faxon ja Jim Rash; kotoinen tunnelma kestää useamman katseluukerran)
Heimo (Miroslav Slaboshpitskiy; viittomakielinen sanaton elokuva; vähän samanmoinen lekakokemus kuin tuo listani ensimmäinen)
First Reformed (Paul Schrader; mielleyhtymää Bressonin Paholaiseen luultavasti ei voi välttää, mutta se ei vähennä omaperäisyyttä ja uljasta ajankohtaisuutta - ja onhan Bressoninkin elokuva, ainut Bresson josta jaksan enää innostua, täysin tätä aikaa: nämä kummatkin kun voisivat kertoa nykypäivän ympäristöahdistuksesta ja voimattomuudesta välinpitämättömyyden keskellä, tai sitten vilpittömyyden mahdottomuudesta lapsiemme edessä; tekijänsä paras elokuva; aidosti mieltä haastava ja avaava teos)
The Clovehitch Killer (Duncan Skiles; Christopher Ford; tyylikäs muunnelma "ikuisesta" aiheesta; hieno "hitchcockmusiikki")
Whiplash (Damien Cgazelle; taiturimaisesti ohjattu, loistava loppu; nuottien varastamiskohtausta en tajua, liekö ohjaajan lapsus, missä välissä niitä olisi kukaan ehtinyt siinä napata...)
Wind River (Taylor Sheridan; tiukka 50-luvun pikkulänkkärien päivitys)
Zero Dark Thirty (Susan Bigelow; Mark Boal; kylmän toteava mutta jättää vahvan jälkimaun)
Dunkirk (Christopher Nolan; vaikuttavasti "vanhanaikainen käsityöläiselokuva")
Systeeminmurskaaja (Nora Fingscheidt; lastensuojelun horror vacui hienosti kirjoitettuna ja ohjattuna; mikään ei selitä pois tyhjän kauhua, ei resurssien tai ihmisten hyvän tahdon puute; vaikea aihe voi olla nautittavaa seurattavaa kun osaava tekijä puikoissa)
Nämä sittenkin hylkäsin: Veitset esiin oli nasta mutta ei sittenkään jättänyt kyllin vahvaa jälkimakua, eteläkorealainen Burning olisi ollut täydellinen ilman latistavaa loppua; eivätkö tekijät (ja kirjailija jos novellissa sama loppu) oikeasti parempaa keksineet?
Lista voi täydentyä.
Lisähuomautuksia:
Damien Leonen Terrifier on inhottava yllättäjä ja siksi maininnan arvoinen. Brutaali halpiskauhu tekee paluun. Alun yökahvilakohtaus on hyvä ja hirviömäinen psykopaattiklovni on aidosti kauhistuttava. Vaarana on, että jo tämän mainitseminen tekee minusta misogyynin.
Dokumenteista pitää mainita vuosikymmenen haastavin ja paras Joonas Neuvosen ohjaama ja yhdessä Sadri Cetinkayan kanssa kirjoittaman Reindeerspottingin.
Hyvää uutta vuotta, Juha!
VastaaPoistaMonista syistä johtuen on elokuvien katselu jäänyt melko vähiin viime aikoina. Hienoimmat kokemukset minulle ovat antaneet Farhadin elokuvat. Paras on ehdottomasti Nader ja Simin:ero. Pidin myös sen jatko-osasta sekä Salesmanista. Kävin juuri katsomassa Kaikki tietävät, mutta se oli pettymys. Väkisin väännetty tarina, lähes saippuaoppera, epäuskottava, täynnä häiritseviä, aika-käsitteeseen liittyviä merkityksiä (päälleliimaavimpana kirkon tornin kello). Elokuvan juoni ei edennyt, se oli pitkästyttävä. Ja lopulta ratkaisu tuli töksähtäen. Tuntui, että se oli tilaustyö Cruzille ja Bardemille. Kaksi tähteä.
Kenneth Loach sen sijaan sykähdyttää edelleen. Minä, Daniel Blake jatkaa tuttua ohjaajan yhteiskunnallista realismia. Työväenluokan kuvaajana hän on pistävän tarkka, näkee yhteiskunnalliset epäkohdat (kuten työttömyys, byrokratia, vanhoillinen koulujärjestelmä, vastakohtien brittiläinen luokkayhteiskunta). Katso esim. varhainen teos (1969) Poika ja haukka. Kuosmasen Taulukauppiaista olen kanssasi samaa mieltä (vaikka taisin pitää sinua enemmän Hymyilevästä miehestä).
Winter's bone oli piristävä poikkeus amerikkalaisesta nykytarjonnasta. Olisin laittanut myös Sean Pennin "Pledge" mukaan, mutta se on jo edelliseltä vuosikymmeneltä, Durrenmatin romaanin perustuva järkyttävä rikoselokuva, jossa Nicholson onnistuu pääroolissa erinomaisesti, ei ylinäyttele.
Täytyy muuten viimeinkin katsoa Kuninkaan puhe, jonka ostin jo kauan sitten.
Jotenkin olen viime vuosina tympääntynyt elokuvatarjontaan. Samat elokuvat pyörivät kanavilla eikä kotikaupunkini ainoan teatterin tarjonta vakuuta.
Melankolia on mielestäni (Breaking the waves'in ohella) von Trierin paras elokuva.
Terve! Ja samoin.
PoistaJoitakin tuodta mun listasta vielä puuttuu, jotka siihen vielä ehkä lisäilen mutta täytyy miettiä.
Ihmettelet varmaan tuota Ramboa. Mutta se oli niin mainio kokemus että oli pakko laittaa. Ootkos sinä nähnyt Koirat eivät käytä housuja? En innostunut ollenkaan.
Tarjosin filmihulluun andrei rublevista mutta siitä oli jo juttuja ja ois vielä pitäny pidentää. Odotan että tulee tilaisuus pistää se kolumniksi Ilkkaan/Pohjalaiseen. Luitko kolumnini wellesin kanesta, että miksi ei enää kolahda? Löytyy haulla citizen kane.
Soitellaan.
En ole vielä nähnyt Koirat eivät käytä housuja. Muistan, että se sai kehuja. Onko sitten niin, että kun tarina on riittävän poikkeava ja pääosassa on Krista Kosonen (?), niin jo siitä tulee hyvät pisteet. Pitäisi tietysti nähdä elokuva, ettei mene arveluksi.
VastaaPoistaEn itsekään enää jaksa innostua Citizen Kanesta. Muoto on, mutta sisältö puuttuu. Syvätarkka kuvaus (joka näkyy esim. mainitsemassasi takkakohtauksessa) oli ainutlaatuista, kiitos Gregg Tolandin. Welles itse minua ärsyttää näyttelijänä. Pidin paljon enemmän 70-luvun V niin kuin väärennös -elokuvasta. Orson oli parhaimmillaan radiokuunnelmassa (ennen Citizen Kanea), missä hän sai koko Yhdysvallat tolaltaan: ihmiset luulivat marsilaisten hyökänneen maapallolle. Filmihullussa äskettäin joku senttari kirjoitti, että Welles oli parhaimmillaan Reedin Kolmas mies -elokuvassa (1949), missä hän esiintyi muutaman minuutin verran. Etenkin Wienin viemäriverkostossa tapahtuva kohtaus on hieno.
Toivottavasti saat Andrei Rublevin Filmihulluun. Siitä ei muistaakseni ole paljon kirjoitettu. Tarkovskista on ollut juttu, mutta siitäkin on jo aikaa.
Areenalla oleva Othello on hyvä welles. Kuulin äskettäin, että se ihmisten paniikki wellesiä kuunnellessa oiski pelkkää legendaa. Harmi oikestaan.
PoistaTuo mitä sanoit housuttomien koirien aiheesta niin voi hyvinkin olla suomessa pisteitä nostattava juttu. Minusta se vain oli keinotekoinen juttu. Päähenkilö ei jaksanut minuun napata sen ongelmat eivätliikuttaneet pätkääkään. Vaimon kuolema jai minulle yhdentekeväksi. Hukkumiskulemakin näytti kuluneelta kliseeltä. Kuin halvalta kauhutrilleriltä Loppukuva oli hyvä. Ja oona airola.
Mutta nämä nyt ovat fiiliskysymyksiä. Lopulta me pidämme omat mielipiteemme ja sillä hyvä (no, joskus on käynyt niin, että jonkun kommentti on muutanut mielipidettäni...) En ole aikoihin enää ottanut elokuvakritiikiä hirveen tosissani, kenenkään. Omianikaan juttuja ei pidä ottaa kuin oman maun ilmaisuina. Jos omat fiilikseni olen hyvin perustellut, hyvä niin. Hyvä esimerkki on siinä että viime vuoden mahtavin elokuvakokemus oli viides rambo. (Ei ironiaa.) Mul ei oo tarvetta todistella sitä sen enempää. Lähdin vain elokuvista kaverin kanssa niin vahvoin tuntein ja tyytyväisenä, että se riittää. Ei se tietenkään ollut elokuvallisesti nelosen vertainen mestariteos mutta riitti silti (toinen ja kolmashan olivat ihan sontaa). Jos saisin nyt toivoa kenen ohjaajan saisin tavata, se on stallone. (Ei taaskaan ironiaa.)
Into Housuihin toki tuli ulkomialta. Eli ihan kotimaista innostusta se ei tuohon aiheeseen ole.
Poista