Tuo hupaisa tyyli puhua vähän mitä sattuu... elokuvan taidepuhe... Toisaalta hupaisaa, toisaalta raivostuttavaa, pseudoälykästä, tarkoituksella? Mitä enemmän tätä katsoo ja käsikirjoitusta lukee, sitä enemmän tämä alkaa tuntua komedialta, vuoden -68 Pariisin tapahtumien "vapauttaman" luokan parodialta. No, lopussa sävyt tummenevat. Mitä nämä ihmiset tietävät vapautumisesta? Alexandre (Jean-Pierre Léaud) on samalla raivostuttava ja koominen hahmo. Hän kuvaa yhtä elokuvan henkilön puhetapaa sellaiseksi, jota huonon elokuvan kohdalla kutsuttaisiin "tekijän sanoiksi", vaikka juuri itse kuulostaa siltä. (Tuntuu että Kaurismäet ovat kopioineet hänen hahmonsa Valehtelijaansa.) Toisaalta Eustache sanoo tehneensä elokuvan sydänsuruistaan. Elokuvassa näyttelee hänet jättänyt exä ja se oli yksi ehto tehdä koko juttu. Henkilökohtaista ja yleistä zeitgeistia arkkityyppisin kuvin kerrottuna... Upea, jotenkin maaginen elokuva.
(Lisää siitä tuossa tunnisteessa.)
Pistin tämän elokuvan parhaiden listalleni. Pakkohan se on. Psyko, Andrei Rublev ja tämä kolmen kärki. Loput satunnaisessa järjestyksessä. Nyt ei kymmenen parasta enää riitä. On vain täydentyvä lista elämäni elokuvista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti