keskiviikko 3. toukokuuta 2017

MUODON KOHOTTAVUUDESTA JA LIIKUTTAVUUDESTA

Katsoin taas Kuninkaan puheen

Vautsi että tämä elokuva ansaitsi parhaan elokuvan Oscarinsa. Ja Tom Hooper parhaan ohjaajan Oscarinsa. Ja kaikki muutkin meni mun puolesta oikein. 

Ammattitaitoa ihailen yhtä paljon kuin taidetta siinä määrin kuin niitä voi erottaa. Elokuva on tunteikas mutta ei läiky missään ylitse kuitenkaan. Ihan sentimentaalisen rajoilla kyllä toki käy. Ja minua itkettää aina sen taitavuus, sen varmuus ja elementaarinen voima ja tunnelma. Liikutun siitä kyyneliin. Muodon ja sisällön tasapaino on siinä kohottavaa ja tylsäksi luulemani aihe on juuri hallitulla otteella puhallettu täyteen pyhää henkeä. Tämän vuosituhannen suuria elokuvia ehdottomasti. Joulun elokuva Capran rinnalle. Väritkin ovat jouluiset: paljon vihreää ja punaista.

Kokkolassa kuulemma taputettiin lopputekstien pyöriessä. Minäkin olisin taputtanut. Täällä Seinäjoella pyhä rauha vallitsi elokuvan päättyessä eikä kukaan heti noussut ylös poistuakseen. 

Muoto itsessään voi todellakin kohottaa ja liikuttaa ihmistä.

27 kommenttia:

  1. Tämä ei mene kuin ihan vähän sivuun Juhiksen aiheesta...

    Olen seurannut erään kunnioittamani turkulaisen (?) m-kirjaimella alkavan ihmisen blogikammarissa hienoa, sofistikoitua ja tarkkaa kaskustelua tv-sarjoista. Ja aiemminkin jo. Siellä, ja täälläkin.

    Itse olen ihan out tuosta maailmasta vaikka toki luottamiltani ihmisiltä (mm. teiltä) saamani tiedon tasolla tajuan, että elokuvataide- ja käsikirjoittaminen, tai kirjoittaminen ylipäätään, saattaa olla 2000-luvulla parhaimmillaan juuri tv-sarjataiteen alueella.
    No, luonnostani nihkeästi lähes kaikkeen digiteknoon suhtautuvana ihmisenä mulla ei ole noita netflixejä ja vioja lainkaan. En edes tiedä saako niitä kuvaputkitelkkuun. Itse asiassa en ole katsonut koskaan enkä edes yhden yhtä kokonaista leffaa edes tietokoneelta.
    Ei mikään periaate eikä otsaryppy mutta niin vain on mennyt, on ollut muuta tekemistä, en ole vain tuntenut tarvetta. Freak-hahmo olen siis ilmeisesti tälläkin elämänalueella.
    Todenäköisesti minä olen menettänyt paljon, mutta maailmassa on samalla niin paljon kaikkea.
    Tytöllä netflix on ja se sieltä nuortensarjoja katselee. Leffoja tulee telkusta jokapäivä, en tallenna enkä suunnittele katsomisiani lainkaan. Mua on siis vaikea :) digitalisoida, vaikka sitä kansalaisvelvollisuutena lähes pidetäänkin. Töissä joutuu olemaan mukana niissä jutuissa jonkin verran, mutta se on eri asia.

    Mutta nyt se pointti. Koska tässä iässä ei enää tarvi älyposeerata, uskallan tunnustaa että olen minäkin nyt katson tv-sarjan alusta loppuun, nimittäin telkussa pyörineen brittiläisen naislääkintä"miehen" Afganistan-kokemuksista kertoneen sarjan Our Girl. Ja se oli hieno. Olisin rakastanut siihen naiseen ellei se olisi ollut niin nuori. Olin myyty sarjan edessä olohuoneemme persialaisjäljitelmä-matolla.
    Mutta ei tämä jää tähän. Olen katsonut myös kaksi jaksoa telkun.... Victoria-sarjasta. Ja... - pidin, jopa siitä !
    Saa nauraa.

    Ajattelin teitä lämmöllä katsoessani noita ihan mainstream-sarjoja, joiden taso on varmasti kaukana niistä sarjoista joita te katsotte noiden palvelujen välityksellä. Muistan kun 90-luvulla millään päässyt mukaan edes Twin Peaksin kylmänhaaleaan utuun, kyllästyin kuoliaaksi sarjan parissa ja lopetin kesken kohusta huolimatta. Sarjasta tulee mieleekin eräs Chris Isakin biisi, se missä se pyörii rannalla pimun kanssa, ja jonka soundissa on koko 90-luvun kylmänkaamo. Samaan syssyyn kuuluu R.E.M ja kaikki se ysärin verettömyys.

    Our girliä katsoessa koin varsinaisen katharsiksen, tajusin että vaikka kirjamakuni on hieman omituinen ja joidenkin mukaan jopa elitistinen (vaikka niin ei ole) niin olen ja saan olla näiden sarjojen kanssa ihan taviksien tavis. Ja nauttia siitä estoitta.
    Mua ja mieltäni on helppo liikuttaa ihan perusjutuilla: ei tarvita maailman lahjakkaimpia käsikirjoittajia.
    Innostun suorastaan jatkaan Tavisflixini vapauttavaa katsomista ilman kk/maksua ja ilman taiteellisia paineita.


    jope

    VastaaPoista
  2. juha

    minä näin elokuvan ensimmäisen kerran welshpool-nimisessä kaupungissa walesin ja englannin rajalla. ikivanha brittiläinen elokuvateatteri edesauttoi filmiin adaptoitumista kovasti.

    mieleenpainuvinta king's speechissa olivat erikoislaatuiset kohtaamiset kuninkaan ja tämän puheterapeutin välillä. kuningas sai puheopetusta kaverilta, jonka hoitomenetelmät olivat vähintäänkin epäsovinnaisia. näistä tapaamista elokuva sai parhaimmat jännitteensä. ja vähän tietysti beethovenin seitsemännen sinfonian toisesta osastakin, jota käytettiin nerokkaasti loppukolmanneksessa tunnelman nostattamiseen.

    en muistaakseni itkenyt kertaakaan, vaikka rakastankin hirveästi tällaisia vaikeuksien kautta voittoon -tarinoita.

    meri

    ps. jope, olet kultamurunen. en kyllä ole turkulainen, vaikka olen kirjoilla siellä. koen itseni hesalaiseksi, joka asuu väliaikaisesti saaristossa, mutta ei kuulu oikein sinnekään, koska kaipaa englantiin, jonne ei voi luultavasti enää koskaan muuttaa.... traagista, eikö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kummallista kyllä, mutta minä oikeasti liikutun tämän elokuvan muodollisesta kauneudesta, siitä, että se on niin hallittu kokonaisuus. Tähän ei eläin pysty, kuten m.a.numminen sanoi. Jos amerikkalauset olisivat tehneet tämän, en liikuttuisi. Olen siitä varma. Jotenkin liian paljon tästä katoaisi. Tuo vaikeuksien kautta voittoon olisi liikaa tyrkyllä usa-versiossa.

      Poista
  3. jope

    minusta on positiivinen juttu, että kaikki eivät hurahda sarjoihin, eikä jokaisen silmiin syty hullun kiilto, kun puhutaan vaikkapa better call saulista. kuuntelin jokin aika sitten kun simpson-entusiastit keskustelivat l. intoilivat siitä miten ko. sarja on täynnä viitteitä kirjoihin, leffoihin ja musiikkiin. ne viitteet analysoitiin ihan puhki, ja se tuntui tuovat sarjan päälle työlään arvokkuuden tomun.

    hieno sarjahan simpsonit on, mutta minullekin tekisi erittäin hyvää katsoa sitä välillä ilman noita pilkunpuolituksia.

    minulle sarjat ovat huumetta, ihan totta. parhaillaankin päällä on kolossaaliset vieroitusoireet, kun fargo loppui. olen huono jaksottamaan
    katsomistani. en voisi palata enää analogisen television aikakaudella tottumaani jakso per viikko -rytmiin. saatan uhrata yöuneni kevyesti ja itkeä aamuviidelta rachelin kuolemaa. tuollaisissa tilanteissa erityisesti sorrun aina ns. vielä yksi jakso -kierteeseen.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä. Kesälomilla katson putkeen sarjoja. Hyvää huumetta! Rakastan elämää kun katson hienoa draamaa tai luen jotain liikuttavan kaunista tai kuuntelen jotain hienoa. (Yhä menee bee gees autossa.)

      Poista
  4. Jakso / viikko ei minullakaan toimi kunnolla. Esimerkiksi tämän Better call Saulin kohdalla - vähän kuin lukisi mukavasti rullaavasta romaanista yhden luvun joka tiistai. Ei synny sellaista kokemuksen virtaa ja immersiota, jonka saa aikaan katsomalla esimerkiksi viisi tai kuusi jaksoa putkeen. Tämänkin sarjan kohdalla olisi pitänyt odottaa kesäkuun alkuun ja lomien kunniaksi paukaista menemään sitten kerralla koko kevään anti.

    VastaaPoista


  5. mikä sarjoissa viehättää - sitä en voi olla miettimättä. tunnelmaltaan monet muistuttavat vainoharhaista valtapeliä. ihmiset pettävät toisiaan, takana on joko oman edun tavoittelu tai salaliitto. yleensä tapahtumaketjut päättyvät veriroiskeeseen tai muuhun murheeseen.

    omat lempparisarjani the wire pyrkii vakuuttamaan siitä, että ihminen on pääsääntöisesti viheliäinen mulkvisti vihollisilleen ja usein myös lähimmilleen. kärsimyksestä ei saa minkäänlaista sädekehää ympärilleen vaan se on ihan sitä mitä se on, kärsimystä.

    eskapismia, sitähän tuo sarjojen katselu aika paljon on. on jollakin tapaa lohdullista seikkailla kotisohvalla katsoen erilaisten ihmiskohtaloiden rankkuutta, kun oman elämän ei tarvitse murentua murenevan maailman mukana. tv-sarjan avulla sitä pääsee välillisesti päättämään vaikka mistä. kenestä tulee kuningas, kuka kuolee, kuka elää, tuleeko valtakuntaan sota vai rauha.

    kun poikani oli pieni, annoin tyhmyyksissäni hänen katsoa pahiksista kertovaa sarjaa, koska siinä oli niin vahva filosofinen taso mukana. myöhemmin hän kertoi miten vaikea oli selättää sarjan aiheuttamia pelkotiloja. onneksi sarjan katsominen ei sinetöinyt hänen ammatinvalintaansa: että hän olisi aikuistuttuaan ryhtynyt pahiksia jahtaavaksi palkkionmetsästäjiksi.

    sarjabuumi on kestänyt nyt niin pitkään, että tulee miettineeksi koska käsikirjoittajat rupeavat kaivelemaan laarinpohjia. toisaalta tarina ja kertomus on kuolematon. ihminen tarvitsee satunsa. se, joka valheellisesti väittää lukeneensa nietzscheä, jää huijauksesta nopeasti kiinni. mutta jos sinua vaaditaan referoimaan simpsonien yleisin juonikuvio, se sujunee vaivatta.

    on aika fantsua, että nämä sarjojen tarinat ovat eläneet useimmissa maailman kulttuureissa jo satoja vuosia. syy siihen on genren perusluonteessa. ihminen on vuosisadasta ja paikasta riippumatta kiinnostunut rakkauden, vihan, koston ja kateuden tunteiden käsittelystä. juuri sitä telkkarisarjat tekevät. match made in heaven, sanoisi ainakin sarjan käsikirjoittaja ja tuottaja.

    meri

    VastaaPoista
  6. Minä olen varmaan tosi hidas ihminen, koska en ehdi niin paljon kuin te, muut paitsi Jope. Muuten Jope, päsethän sinä Netflixiin tyttäresi tunnuksilla, jos haluat.
    Pidin Netflixia kolmisen kuukautta ja lopetin, koska huomasin, että se kymppi kuussa meni meillä hukkaan. The Crown -sarja tuli katsotuksia sekä pari kolme elokuvaa. Katson kyllä ohjelmia Yle Areenasta jonkin verran ja sarjoja aina nopeammin kuin mitä telkkarista katsottuna. Viaplay tarjosi ilmaista kuukautta, mutta ei senkään tarjonta oikein houkutellut.

    Kuninkaan puhe on hyvä. Se antaa juuri saman kuvan henkilöistä, mitä siinä The Crown -sarjassa tuli esiin. Rakenne on hyvä ja katsojalle jää omaakin tulkintaa (kuten eurooppalaisissa elokuvissa yleensä verrattuna moniin usalaisiin). Eniten minua liikuttaa siinä elokuvassa kuninkaan persoona ja luottamus, joka syntyy hänen ja puheopettajan välille.

    P.S.Kirjoittelin jotain vielä tuon edellisen kirjoituksen loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saatatte luulla että liioittelen kun sanon että liikutun muodon kauneudesta. En liioittele. Muistan kun olin 80-luvulla katsomassa Psykoa ekakertaa elokuvissa, otos, jossa norman tirkistää suihkuhuoneeseen seinään tekemästään reiästä, se sivukuva normanin silmästä, oli pakahduttava, sai mut nieleskelemään, samoin otos, jossa norman popsii pähkinöitä samalla kun auto vajoaa rameeseen kameran ajaessa häneen. Tai Kitanon Violent Copin karkeat ja eleettömät otokset... tai Gomorrah-sarjan eurooppalainen valo ja tila, tai Malickin Uuden maailman muoto-oppi, Badlands... Pusher 2, mission impossible 3, neljäs Rambo, oi että. (Sen psykon katoin kolmena päivänä elokuvissa peräkkäin ja vaikutus oli sama.) Onhan niitä. Uusin elokuva joka sai mut liikuttimaan, oli Allenin viimisin. Johtui siitäkin että luulin sen olevan ja passé. Suomalaisista surmanluodit... Taulukauppiaat uusimmista. Myös JP Siilin törkeesti aliarvostettu Härmä saa aikaan mielihyvää minussa.

      Poista
    2. vastasin sulle M, jope

      Poista
  7. Fargo oli tosi hyvä! Kuin parasta proosaa olisi vetänyt - ei vain kerronnalliset jutut vaan maailma, koko setti vetosi minuun suuresti. Visuaalinen ilme oli juuri minulle, ihan unelma. Parempi kuin elokuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleni oli psykointoilijana hirveä ennakkoasenne batesin motelliin, mutta hieno on sekin. Viimieisin kausi vain kirkasti sarjan komeutta.

      Poista
    2. Miksiköhän minusta elokuva-Fargo oli parempi kuin sarja-Fargo? Näin sen ensin, sekin tietysti, mutta pidin myös niin paljon sen näyttelijöistä, surusilmä William H Macystä, kelmistä Steve Buscemista ja tietysti arkisen ihanasta Frances McDormandista.

      Arktinen maisema tapahtumien kehyksenä toimi molemmissa muodoissa hyvin.

      Juha, puhut edellä pakahduttavista otoksista. Tällaisiin minäkin usein pysähdyn. Hyvä kameratyö ja oikea rytmitys tuottavat tällaisia.

      Poista
    3. Marjatta, Fargo-elokuvassa paljon lepäsi juuri henkilöiden (näyttelijöiden) varassa, ja minusta se oli hyvä elokuva (sellainen 3½/5). Sarjassa taas ehti sattua ja tapahtua kaikenlaista - koukuttavuuden kannalta pitkä formaatti taas on parempi ja katsoja ehtii kiintyä maisemiin ja kuvattuun maailmaan. Pidän monissa sarjoissa (Fargo, Breaking Bad, BCS) siitä, että niissä voi tapahtua oikeastaan mitä vaan, että käsikirjoittajat pääsevät sopivissa kohdin irti genren kaavoista, sekoittavat luontevasti erilaisia asioita ja syntyy sellaista todentuntua. Lisäksi hahmot saavat aikaa kehittyä ja olla ikään kuin epätasaisemmin esillä. Heidän ei tarvitse loistaa valokeilassa sitä parituntista.

      Taisinpa nyt ainoastaan kuvata suhteeni elokuvan ja sarjan genreen. Suhteeni elokuvaan on luultavasti jotenkin viilentynyt, kun en ole aikoihin ehtinyt mennä leffaan kaiken kiireen keskellä. Sarjoja tulee katsottua kotisohvalta. Asetelma on kieltämättä epäreilu elokuvalle. Tosin moni sarjakin jää kesken, koska ne eivät toimi riittävän hyvin.

      Jope, Tarkovski seikkailee mun Ötzi-kirjassa ainakin parissa kolmessa kohdassa.

      Poista
  8. Pakahduttavista otoksista sellainen henkilökohtainen anekdootti, että mua usein huvittaa kun Tarkovskin nimeä ja leffoja käytetään usein hieman pilkallisena synonyyminä vaikealla ja (yli)taiteelliselle elokuvalle ja varsinkin kuvakerronnalle. "Ei se kyllä mikään tarkovski ole, onneksi." Jne. Siis se klisee.
    Näin siis ihan leffafriikkienkin joukossa, joilla usein ja yhä enemmän ja enemmän leffapuhe pyörii angloamerikkalaisen tai "eurooppalaisen" leffan ympärillä.
    Mulle pakahduttavimpia kuvia on nimenomaan AT:n hitaissa mihinkään kiirehtimättömissä kuvissa, joissa minä näen juuri tuota pohjoista myös paljon. Ja sen lisäksi muuta. Vesilammikoissa ja kulkukoirissa, jotka saattaa vaikuttaa hieman päälle liimatuilta, ei mulle ole mitään vierasta taiteellisuutta.
    Peili, Nostalgia, Stalkerkin.
    Paljon heinää ja viljaa tuulessa jne. Maaseutua. Se rytmi (vaikka mun oma rytmi on nopea), hitaus niissä kuvissa on mulle mitä parasta elokuvaa.
    Vähän henkilöitä, vähän juonta, tuuli vain puhaltelee. Imiset seisoo, kävelee. Kaikki on tässä.
    Ihmiset katsovat kunnolla omassa tarinassaan jotakin, mikä ei aina näy. Kaikki se saa minua miettimään niiden ihmisten elämää jotka olen tuntenut.
    Uudet eurooppalaiset kamarielokuvat saattavat olla myös hitaita, mutta mulle ne ei puhu samalla tavalla.
    Sanoisin jopa näin: niistä puuttuu näkymätön tuuli joka taivuttaa viljaa pelloilla ja joka puhaltaa miten haluaa.
    Mulla on tietenkin myös metafyysinen suhde Tarkovskin virtaaviin kuviin, tuuleen, mutta sitä ei mielestäni tarvitse synnyttää ja hakea. Kuvat niissä leffoissa on vain niin ladattuja yksinkertaisuudessaan ja alastomuudessaan, että se on kuin kirkasta vettä joisi. Tai kun venäläisistäja AT:sta puhutaan niin aikuisten, maitoa

    jope

    (Marjatta, tottahan mä pääsisin tyttären flixin kautta katsomaan vaikka mitä, mutta en osaa katsoa tietokoneelta mitään kokonaista teosta ja maailmassa on muutenkin niin paljon. Äsken kirjastossa Jaan Krossin elämäkertaa. Huh. Ei siinä tullut jenkkilöitä ikävä. Kaikki se on ihan tässä. Ymmärrän toki hyvien sarjojen huumekäytön, heh, oikein hyvin. )

    VastaaPoista
  9. ( Juha, juuri tuo filmi ja sitä seuraavat filmit muodostavat sellaisen yhteyden että vastaavaa en hahmota missään. Venäläiset ei osaa yhteiskuntia rakentaa oli siellä järjestelmä ihan mikä tahansa, mutta taiteessa ne on lyömättömiä oli laji mikä tahansa...
    Marjatta, keskustelun häntäämme jatkoin vieläkin...kiitos kommenteista! jope)

    VastaaPoista
  10. Olen menossa tässä viikonlopulla katsomaan uuden kauhuelokuvan Get Out. Siitä oli hienosti kirjoitettu arvostelu Kouvolan Sanomissa, Hesarin arvostelussa verrattiin jopa Hanekeen. Nettijuttuja en viitsi mennä lukemaan ennen kuin jälkikäteen, koska epäilen, että monissa artikkeleissa on myös juonipaljastuksia, ja tässä juonella on väliä.

    Minusta elokuvassa pitää olla asiaa, kunnon tarina. En jaksa pelkkää muodon esittelyä, kuten en kirjoissakaan tai muissa taiteen lajeissa, esim. tanssissa.

    Minä olen enemmän elokuva- kuin sarjaihminen. Pidän elokuvateatterin ilmapiiristä, siitä odotuksesta ja pimeydestä, jossa ei ole häiriötekijöitä, vain elokuva. Lähtiessä on kiva vilkuilla, mikä vaikutus nähdyllä oli muihin katsojiin.
    Elokuvissa käynti oli minulle lapsena tavoittamaton haave ja koen sen vieläkin ylellisenä.

    Tarkovskilta palautuu parhaiten mieleen Solaris.

    VastaaPoista
  11. marjatta

    sarjoissa on oikeastaan vain yksi todella huono puoli: niihin retkahtaneella on jatkuva pula hyvästä katsottavasta. tykkään sarjoista siksi, että niitä voi katsoa kotona omassa rauhassa ja omassa tahdissa. sitäpaitsi ne ovat nousseet laadultaan köykäisempien elokuvien tasolle ja menneet ohikin mitä tulee juoneen ja näyttelijöihin. osa sarjoista on luonut itsestään suorastaan ilmiöitä.

    hienoja sarjoja on mahdotonta laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta omalle aution saaren listalleni pääsisi ainakin west wing. niinkin kuivakasta aiheesta kuin politiikka voi siis saada aikaan mehevää ja kiinnostavaa sarjaa. melkein toivoisi, että martin sheen olisi amerikan presidentti. ja mitä olisi elämä ilman jack baueria? ainakaan 2000-lukua ei olisi ilman häntä.

    briteillä on erityinen taito tehdä tummanpuhuvia, kiehtovia ja laadukkaita sarjoja aiheesta kuin aiheesta. lemppareitani ovat tummat rikossarjat, joissa tuijotetaan tuoppiin ja harrastetaan mustaa huumoria.

    leffat katson mieluummin kotisohvalla kuin elokuvateatterissa. suoratoiston ansiosta elämä on tässä suhteessa kuin silkkiä vaan. kotona kun voi nauttia elokuvista ilman häiriköiviä rapistelijoita ja valita vielä vapaasti, mitä katsoo. docpointin ja espoo cinen tarjonnan käyn kyllä katsomassa paikan päällä.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuvateatteri onparhaimmillaan kun siellä saa olla ainut katsoja. Muutaman kerran on niin ollut ja se on mahtavaa. Silloin ei ole häiriötekijöitä, sitkeästi yskivää katsojaa tai puhelinen valoja. Koti yöllä ja kuulokkeilla on rauhallisin tapa katsoa elokuvia. Kaverin videotykki on kans mahtava peli.

      Poista
    2. Minäki meen kattoon get outia.

      Poista
    3. Meillä on leffassa yleensä tosi rauhallista, vain meitä vanhempia ihmisiä, ja toisten läsnäolo unohtuu täytsin, kunvalot sammutetaan.
      Minä olen Juha mysö kokenut tuon saman, ei ihan yksin mutta kaksin katsomisen mahtavuuden elokuvateatterissa, ajatella - yksityisnäytös!
      Kotonakin meillä on iso, teräväpiirtoinen telkkari, mutta ei vedä vertoja valkokankaalle.
      Pari kertaa olen ärsyyntynyt elokuvissa jossain isommassa kaupungissa. Titanicia katsoessa vieressä oli pari tyttöä, jotka itkeä tyrskivät ja minua se elokuva ei koskettanut yhtään, kauhean korea ja myyväksi rakennettu.
      Espanjassakin elokuvakerhossa latsojat olivat hipihiljaa paikoilleen jähmettyneinä, ja pois lähtiessäkin kaikki olivat hiljaa aatoksissaan, kun leffan loppu oli niin yllättävä, Atom Egoyanin ohjaama Remember.

      Vaihdetaan sitten ensitunnelmia Get Outin jälkeen.

      Poista
    4. Sori kaikki mysöt ja latsojat, ladontavirheet. :)

      Poista
    5. Remember oli hyvä! Elokuvakerho on hyvä tilanne katsoa jep.

      Joskus juttu toimii: reservoir dogsia kun olin kattomassa niin rivillinen pitkätukkia heilutti tukkaansa ylöalas (sillä on joku nimikin sillä toiminnalla varmaan) alkutekstien musan soidessa. Mahtavaa!

      Poista