keskiviikko 20. joulukuuta 2017

WHITMANIN VALOSTA JA ÄÄNESTÄ

Kirjoittaessaan Lukemisen ylistyksessä Walt Whitmanin Laulusta itsetäni Harold Bloom harhautuu metafysiikan hetteikköön. Hän väittää Whitmanin tuntevan todellisen minänsä hämmästyttävän hyvin ja ihmettelee, miten harvoilla on sellaista tietoa itsestään. Mutta mitä tietoa tässä kenelläkään on? Whitman vain keksii itseään taitavasti. Ja mistä ihmeestä Bloom tuntee todellisen Whitmanin? Mitä hän vertaa mihin? Whitmanissa kyse ei ole tietämisestä tai itsensä tuntemisesta vaan eläytymisen taidosta.

Ajatellessaan olemassaoloaan ihminen liian helposti kieltää kokemuksensa ja havaintonsa ajatellessaan heti sen syytä. Silloinhan mikään oleva ei tietenkään riitä. Ihminen ikään kuin katsoo havaitusta vain takaisin itseensä eikä näe satunnaisuutensa kauneutta. Uskon että tätä väärää katsetta Whitman yrittää  laulaa pois. Hän yrittää kesyttää syyn. Whitman on amerikkalainen zen-buddhisti tai sairaudestaan parantunut Nietzsche. Hänen runoutensa on valon ja äänen puristetta. Blaken tiikeri ilman sen tekijän ihmettelyä. Whitmania on luettava elämää tunnistaen, ei syytä kysyen.

No niin. Annan Whitmanin taas olla ja pistän Sammakon julkaisemat Valitut runot hyllyyn. Kirjassa on kaunis kansi. Kuva runoilijasta. Jätän sen näkyviin.



10 kommenttia:

  1. Juha,

    pidän kovasti Whitmanin runoista. Hän on yksi niistä suurista amerikkalaisista kävelijä- ja ulkoilmatyypeistä, jotka sykähdyttävät minua aidosti - samalla viivalla Thoreaun (Walden jne) kanssa. Ja enpä sano, etteikö Ted K:n eli Unabomberin elämä Montanassa mökissään olisi aivan mahtavaa ja jopa hänen manifestinsa ilman niitä postipommeja.

    Whitman ylistää tulevaisuuden Amerikkaa, sen rohkeita miehiä ja naisia, runoilijoita ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla oma itsensä. Minusta Whitman edustaa elämäniloa, ja se ei ole mitään huonoa filosofiaa. Whitmanhan sanoi, ettei meidän pidä tarttua liian isoihin asioihin, väitellä Jumalan olemassaolosta jne. vaan elää ja antaa elämän huumata. Tämä on ainakin osa hänen runollista ajatteluaan. Minusta hän sulatti sen myös osaksi säkeitään, joten siinä mielessä hän oli juuri sitä mitä runoilijan pitääkin olla: hän luo kokonaisuuksia, joissa ajatusta ei voi erottaa sen ilmaisumuodosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Grass, ruoho, maa, paikallisuus, paikallaan. jope

      Poista
  2. Arvostan Whitmania. Luin hänen runojaan opiskeluaikana. Voi olla, että suomennokset eivät ole niin hyviä, mutta ainakin alkuperäiskielellään hän on loistava.
    Se mikä säilyy on yleensä hyvää. Huonommat unohtuvat.

    Amerikkalaisista pidän myös Robert Frostista, jota ainkin on käännettu huonosti. Tiedän monta hänen runoaan, joissa merkitys ja sävy on muuttunut suomennoksessa täysin.

    Juha, sinulla on jännä tapa kieltäää jonkin yleisesti tunnetun arvo ja pistää meidät puolustamaan.
    Kyseenalaistminen on hyvä asia ja filosofian perusjuttuja, mutta ei ihan kaikea ole syytä kyseenalaistaa. Tässä muistuu mieleeni se, miten kielsit kielitaidon arvon maailmankuvan laajentajana.

    Käytät hyvin yleistä yleistystä optimistista laiskanpulskeana ja hyväuskoisiena, siis lähes tyhmänä. Itse esimerkiksi olen optimisti, mutta ahkera, laiha ja älykäs.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Käytät hyvin yleistä yleistystä optimistista laiskanpulskeana ja hyväuskoisiena, siis lähes tyhmänä."

      Totta. Huono ilmaisu ja aiheuttaa tuon efektin. Mutta tyhmyyteen en tietenkään viittaa. Mutta lukiessani Whitmania tunne ikäänku naiivista luottamuksesta virittyy. ajatus syvällisestä filosofisesta itseymmärryksestä ei bloomin tavoin oikein herää minussa. Bloom menee mielstäni soralle pahasti. Mutta huono ilmaisu toi pulskea. Totta Huono ja asenteellinen metafora, klisee.

      Mutta niitzen ja whitmanin rinnastus avas mulle waltia uudella tavalla! niitze ilman sairautta.

      marajatta. olet niin oikeassa että muokkaan tuota kohtaa!

      Poista
    2. ja vielä: arvostan Whitmania valtavasi. Nautin hänestä. Tuo kirja on nykyään laukussani mukana. Haastan vain yhden tavan lähestyä häntä, johon siis itsekin erehdyin ensin (mutta siis bloom pahemmin:0)

      Poista
  3. Whitman oli mullekin kova sana aikoinaan kun luin Kerouacia ja niitä, nuorena. Lisäksi kun lukemattomissa rock-lyriikoissa WW tuli jatkuvasti vastaan, niin sitähän oli pakko tavata. Ruotsi-ikonisuosikkini Ulf Lundell on myös kova fani, ja nytkin mulla auton soittimessa sen levy, missä Whitman on esillä.
    Joitakin vuosia sitten luin suurin piirtein kaiken mitä Risto Ahdilta löytyi kirjastosta. Niissä jutuissa törmäsin jatkuvasti myös Waltiin, muistaakseni. Blake, Whitman, Ahti, samaa sukuahan ne kai on?
    En väitä tuntevani hänen runouttaan syvällisesti, edes pinnallisesti, mutta jotenkin mullekin, muistan, ulos, vihreiden puiden alle, nurmelle, rannalle, metsään, uimaan, aurinkoon, viinille (ulos), kaljalle (ulos), tanssimaan jne. jne. muistan sen rivien saaneen vetoa aikaiseksi.
    Ja kyllä mä lähdinkin.
    Ihmeellistä miten saman kokemuksen se edelleen tuottaa.

    jope

    (laitoin lapsiempaattisen hullun? puolustuspuheen ed. ketjun loppuun, käykää lukemassa, jos jaksatte.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muokkasin juttua marjatta, ansiostasi siitä tuli ryhdikkäämpi.

      Poista
  4. Juha,

    käänsin joskus Oi runous -julkaisua (2001, SKS, toim. Tuula Hökkä) varten Leaves of Grassin esipuhetta (olisiko ollut vuoden 1885 painoksesta).

    Whitmania voi verrata Nietzscheen, mutta hänessä ei ole yhtään sellaista rypistystä ja ahdistusta kuin N:ssä - ei yhtään, ajattelisin, vaikka hän opponoikin lempeästi aikansa yhteiskuntaa. Historian uudelleentulkinnan sijaan hän määrittelee tulevia amerikkalaisia bardeja - he muistuttavat hiukan N:n yli-ihmisiä, mutta Whitmanilla ei ole mitään kauheita ennakko-oletuksia. Pikemminkin hän kuvaa moraaliltaan kahlehtimattomia kulkijoita, jotka eivät jaksa sotkeutua kaikkiin lillukanvarsiin.

    Edith Södergranin kerrotaan lukeneen Whitmania ja Nietzscheä - hänen runoissaan näkyy jälkiä molemmista. Whitman on varsinkin säeteknisesti lähellä, Nietzsche taas ideoiltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis Song of Myself on nimenomaan - kuten sanoit - jatkuvaa itsen keksimistä: W jatkoi itsensä keksimistä aina kuolinvuoteelleen saakka laajentaen tätä runoelmaansa.

      Poista
    2. Juu, niitze ilman sairautta. Niitzen ja elämän välissä on vielä nihilismin dialektikka, eli sen väistämätön ylittäminen jos vain haluaa olla johdonmukainen ja antaa sen viedä "kohti ääretöntä ja sen yli". Niitze piiskaa keskeytyneen nihilismin maaliinsa, saarnaa kyllää elämälle. WW taas sanoo kyllä elämälle ilman et mitään välittävää tai ylitetävää. Havainto ja eläytyminen riittää.

      Poista