HÄIRITSEMISEN VAATIMUKSESTA

Kun katson Yle TV Ykkösen Ulkolinjaa katolisen kirkon pedofiliaskandaalista, odotan katolisilta painetta paavia kohtaan. (Niin kuin monet, tuntemanikin, ovat tehneetkin.) Tiukkoja viestejä ja vaatimuksia. Tämä vertautuu ihmetykseeni niitä länsimaisia muslimeja ja varsinkin feministejä kohtaan, jotka eivät pidä HÄIRITSEVÄÄ meteliä naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemasta omassa kulttuurissaan. Sillä se on niin, että sitä mikä ei häiritse, ei ole olemassa. 

Jos uskoisin jumalaan, odottaisin häneltä tietenkin samaa. Haluaisin nähdä Jumalani, jota jokin on tässä ja nyt häirinnyt, jokin, jota mikään transsendentti agentti ei voi lunastaa. Odottaisin että kaikki maailman pyhät johtajat äkkiä ilmestyisivät samaan aikaan kaikkialla rukoustorneihinsa ja temppeleihinsä hämmentyneinä ja kauhuissaan, jumalan vihan järisyttäminä, ja ilmoittaisivat ilmestyksestä, jossa heitä on muistutettu vastuustaan. Kieltäisin Jumalani julkisesti niin kauan kuin tämä tapahtuisi. Helvetinkin uhalla. Mikään muu ei riittäisi. Mitkään hokemat pahan vapaasta valitsemisesta, vapaasta tahdosta, eivät itselleni kelpaisi, koska vapaa tahto ei kuulu uhrin diskurssiin. Vapaaseen tahtoon vetominen on aina voittajien ja alistajien kieltä. Jeesus lunasti pahantekijöitä jotka valitsivat pahan, ei uhreja. Kehtaisiko edes Jumala tai Allah itse vedota vapaaseen tahtoon raiskatun edessä?
...

P.S. Miksi taiteelta vaaditaan häiritsevyyttä? Siksikö että halutaan taiteiljan uhrautuvan muiden puolesta? Lunastavan jotakin? Taide on ulottuvuus, jossa häiritsevä ilmenee aina sopivan esteettisellä tasolla. Taide on tavallaan jo olemukseltaan vilpillistä, koska vapauttaa yksilön häirinnän vaatimuksesta. Se auttaa yleisöä vaikenemaan.

VIIHDYTTÄVÄ KESÄKIRJA: Alistuminen

Pitkäksi alustukseksi ote Tuomas Enbusken Iltalehden kolumnista 15.6.:

"Tällä viikolla Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka piti lukea useaan kertaan. Sen verran vastenmielinen se oli. Suomen suurin lehti suhtautui pöyristyttävän kritiikittä shariaan.

Jutun mukaan länsimaissa pitää antaa lisää tilaa ja tukea muslimien noudattamalle sharia-laille. Haastattelussa oli islamilaisen oikeuden professori Asifa Quraishi-Landes. Quraishi-Landes valkopesi shariaa, eikä Hesarin toimittaja esittänyt kriittisiä jatkokysymyksiä. Professori puhui Britanniassa käytössä olevista sharia-tuomioistuimista. Otsikoihin nousee kuulemma vain tapauksia, joissa vaimo, jota on kohdeltu huonosti, ei saa avioeroa. Tällaisia tapauksia on hänen mukaansa vain vähän.

(...)

Hesarin hehkuttama Asifa Quraishi-Landes edustaa tiukkaa poliittista islamismia, mutta sitä jutussa ei mainita. Onneksi Hesarin Lontoon kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä on kirjoittanut varoitusjuttuja sharia-laista. Hän ymmärtää kuinka vaarallisesta asiasta on kyse. Ehkä se johtuu siitä, että hän on juristi."

Lihavointi on omani. Kokonaan jutun voi lukea täältä: https://blogit.iltalehti.fi/tuomas-enbuske/2018/06/15/naisia-ja-homoja-saa-kivittaa-jos-tekee-sen-kohtuudella/

Muistin Hesarin artikkelin ja Enbusken kolumnin, kun vihdoin sain aikaiseksi lukea Houellebecqin Alistumisen. Hyvä että viivyttelin enkä lukenut sitä kuumimman keskustelun aikana. Teos puhkoo reikiä mieleen. Minulle se on tämän päivän Inho (jossa nihilismiä ei haluta ylittää, koska nihilismi on tarpeellista filosofista polttoainetta) tai Kierkegaardin Kuolemansairaus (jonka hoito jää puolitiehen), tai Nietzschen Iloisen tieteen jumalan kuoleman julistus (jossa jumalan kuolemaa jäädään pettyneenä potemaan) tai, ajankohtaisimmillaan, Handmaid'sTalen rinnakkaisteos.

Ranskaa en osaa, mutta jos Lotta Toivasen suomennos vastaa alkutekstiä, Houllebecqin kyynisyydellä maustettu understatement on nautittavaa.

Millä tavoin kuolemansairauden hoito sitten jää Alistumisen kertojaäänen kohdalla puolitiehen? Toisin sanoen: miksi hän valitsee henkisesti niin laiskalla tavalla uuden islamilaisen hegemonian ja lähes nauttii sen väistämättömyydestä? Koska hän alun perinkin haluaa uskoa metafyysisiin vastauksiin. Kun sellaisia jumalan kuoleman jälkeen ei omassa kulttuurissa ole näkyvissä, on vapauttavaa eläytyä tympeäksi käyneen seksuaalisen vapautumisen jälkeen johonkin uuteen ja vieraaseen. Toiseus puhaltaa uutta henkeä merkityksettömyyteen. On petollisen virkistävää kohdata toiseus avoimin mielin.

Mikä lopulta sitten on Alistumisessa kertojan, mikä kirjailijan mieltä? Kumman metafyysisestä pettymyksestä, kyynisyydestä ja laiskuudesta on kyse? Kun sivulla 201 kertoja junamatkallaan arvelee kahden tuskin murrosiän ohittaneen tytön olevan heidän kanssaan matkustavan arabimiehen vaimoja (eikä siis tyttäriä!), pitääkö ajattelun asenteellisuudesta ja kyynisyydestä syyttää Houellebecqia vai kertojaa? Jotenkin nautin tästä mahdollisesta fiktioon kätkeytymisestä ja hämäämisestä. (Muissa yhteyksissä H on toki paljastanut mielipiteitään ihan suoraan.) 

Se että Houellebecq rinnastaa arvottomuuden ja seksin, on minusta typerää. Päähenkilön esineellistävä suhde naisiin on seurausta hänen persoonastaan. Myöskään hänen rivoutensa ei todista kulttuurin rappeutumisesta yhtään mitään (voi kunpa tietäisitte...). Kaiken ytimessä on hänen katkera piittaamattomuutensa ihmisyydestä. Mikäli hän aidosti olisi kiinnostunut siitä, suhde naisiin ja eksoottiseen hegemoniaan olisi toisenlainen. Hän edes yrittäisi tehdä aitoja valintoja. Mutta päähenkilö on niin vastenmielinen ihminen, etten osaa häneltä tuon enempää odottaakaan.

Alistuminen olisi ehdottomasti parempi kirja, pieni klassikko, jos Houellebecq liioittelisi vähemmän. Virkistävä teos kuitenkin. 

Missä määrin sitten olemme itse kukin päähenkilön kaltaisia ideoihimme pettyneitä, tyhjästä henkisyydestä korviketta etsiviä ja ihmisyyden loukkaamattomuutta väheksyviä platonisteja? Sitäpä sietää kysyä.

KUKA SAA PUHUA JA KENESTÄ: Kulttuuriykkönen 24.7., Yle Areena

Kulttuuriykkösen lähetyksessä keskusteltiin muun muassa siitä, voiko länsimainen kirjailija kirjoittaa islamilaisesta kulttuurista. Kärjistääkö ja yksinkertaistaako hän väistämättä? Ihan varmasti. Mutta kun vaaditaan kirjailijalta todenmukaista, kokemuksellista ja monipuolista yleiskuvaa kuvailemastaan kulttuurista ja sen edustamista ihmisistä, unohdetaanko silloin, että ehkä kirjailija haluaa kirjoittaa yksilön kokemuksesta vierain silmin? Että juuri tuo vieras katse olisikin hyväksyttävä ja tärkeä? Tämä tietenkin vaatii kirjoittajalta tarkkuutta ja eettisyyttä, totta kai.  Mutta niin myös uskottavan kokonaiskuvan vaatiminen tai tendenssimäisyydestä syyttäminen. Niillä kun voidaan myös huomaamatta kiertää kätevästi vaikeita kysymyksiä. Yhtä lailla yksinkertaistaa. 

Välillä kovin teoreettista ja yleistävää keskustelua konkretisoi lakimies Husein Muhammedin kommentti. Hänen mielestään ulkopuolisten on saatava puhua niistä epäkohdista, joita toisessa kulttuurissa näkevät. Hän mainitsi naisten ja  seksuaalivähemmistöjen kohtelun.

Kuka lopulta saa puhua ja kenelle? Tai tarkemmin: kantaa huolta kenestä? Ja mikä on lopulta se yhdistävä tekijä, joka antaa luvan puhua itselleen vieraasta kulttuurista ja siinä elävästä ihmisestä? Jatkan edelleen kysymyksellä: Kumpi on lähempänä sääntöjä fundamentisti lukevan muslimiyhteisön naista, trans- tai homoseksuaalia: väkivaltaisen suomalaismiehen vaimo vai muslimi ja feministi Maryan Abdulkarim?

Ihmisyys ja vapaus ovat ne yhdistävät tekijät.

HYVIN SANOTTU

"Musiikki ei tarvitse tilaa. Se syntyy tilan ehdoilla ja luo tilaa."


Kare Eskola, Välilevyjä 23.7.2018


Mielikuvituksesta voi sanoa ihan samoin.

MAHOTTOMAN HYVÄ KESKUSTELU TURKASTA YLE AREENALLA

Eli Kulttuuriykkönen 18.7.


Tätä lisää ihan kaikista jumalkuvista!!!


Itse tiivistän Turkan ongelman näin: se loi kiinnostavia ja houkuttelevia mielleyhtymiä vetoavalla tavalla, mutta yleisti niin paljon ja karkeasti, että ne halusi hylätä saman tien.

Tässä linkissä myös aiheesta: http://voima.fi/artikkeli/2018/turkan-pitka-varjo/

TÄTÄHÄN ME HALUAMME

Miksi helvetissä tähän ei ole voitu laittaa lihavaa miestä? No siksi kun maksavat asiakkaat eivät sellaista halua nähdä.

Tai kuka haluaa nähdä Titanicin, jossa pääpari on oikein rankasti ylipainoinen?

KOHTI PAREMPAA MAAILMAA

Olisiko maailma parempi paikka, jos ymmärtäisimme enemmän kokonaisuuksia? Tuo on kiinnostava kysymys, joka minulle on eräässä keskustelussa esitetty. En usko. Kokonaisuuksien ymmärtämiseen kun kuuluu myös väistämättä pahoiksi koettuja tekoja. Liian monta sellaista kohtaa kokonaisuudessa on, josta liian monet hyvyydet saavat liian paljon huonoa ja pahaa aikaan. 

Missä määrin esimerkiksi olemme ihmisyyden nimissä valmiita luopumaan kaikesta, missä menee raja? Sehän se nyt on se kysymys esimerkiksi maahanmuuttajien kohdalla. Onko jo heidän arviointinsa jossain määrin itsekästä? Pahuutta? Toisin sanoen: kuuluuko hyvän ihmisen ajatella lainkaan omaa tulevaisuuttaan ja hyvinvointiaan? Vaikka siis olisi varmakin niiden huononemisesta. (Tässähän voimme loputtomasti jäädä kiistelemään siitä, missä määrin todella menetämme mitään.) Tai sitten pasifisti, joka ei käytä väkivaltaa missään tilanteessa. Onko hän hyvä vai paha tuossa missäänsä? 

Hyvyyden ja pahuuden määritteleminen yleisellä tasolla, ideana, on mielestäni mahdotonta. Mutta koska  tunne vaatii sanomaan niistä jotain, niin yritetään näin: Uhrille paha ei koskaan ole puolinaista eikä suhteellista ja siksi voi sanoa, että nauttiessaan tuskaa tuntevan olennon kärsimyksestä sadisti on paha. Ihminen joka vapauttaa sadistin uhrin, on hyvä.

Paha meissä ei kysy. Eikä hyväkään haluaisi kysyä pahalta. Mutta relativisti en siltikään ole.

FREUD, DORA JA TRANSFERENSSI - se koira älähtää johon kalikka kalahtaa

"Dora" oli Freudin kuuluisin hysteriapotilas. 17-vuotias tyttö, jota isän ystävä oli kolme vuotta aiemmin suudellut. Doraa se oli inhottanut. Freudin (ilmeisen tarkoitushakuinen*) seksuaaliviettiin perustuva tulkinta oli, että Dora oli itsekin kokenut seksuaalista halua suutelijaa kohtaan ja siksi poti oireitaan. Oireet siis johtuivat oikeastaan itseinhosta, omien halujen torjumisesta, eivät suutelemiseen pakottamisesta. Dora poistui "ovet paukkuen" ja Freud jäi keksimään transferenssiteoriaansa: potilas siirsi terapeuttiinsa suutelijaa ja tätä haluavaa itseään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon. Eikä Freudin siis tarvinnut edes huomata omaa tarkoitushakuisuuttaan, siis sitä, miksi Dora mahdollisesti hänelle kiivastui. Kohde ehkä olikin juuri Freud itse eikä mitään transferenssia tapahtunut. Jos tuosta potilastapauksesta jotain totuutta haluaa etsiä, niin Doran reaktiosta teorioistaan yli-innostunutta ja manipuloivaa Freudia kohtaan.

Freudin sanotaan oppineen paljon Doran tapauksesta, mutta itse en ole siitä ihan varma. Mielestäni hän kehitti transferenssin teoriansa tajuamatta koskaan ymmärtämättömyyttään Doran vihaa kohtaan. Oikeastaan hän itse harrasti tuossa transferenssia jos kukaan. Ja tuntuu, että tästä tapahtumasta johtuen mekin arjessamme huomaamatta käytämme teoriaa, joka ehkä perustuu terapeutin itseymmärryksen puutteellisuudelle. 

Esimerkiksi hankalassa ihmissuhteessa nähdään milelellään huono äiti- tai isäsuhde, joka nyt sitten elää vaikkapa parisuhteessa. Tuohan on juuri Doran tilanne. Freud käänsi Doran aiheellisen suuttumuksen tätä itseään vastaan. Entä se usein mainittu homofobia? Siinäkin nähdään niin mielellään epävarmuus omasta suuntautumisesta vihan syyksi. Miksi ihmeessä? Eikö kyseessä voisi olla vain viha vihaamaansa kohtaan? Tai tulkintamme sanonnasta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Eikö sekin ole freudilais-doralaisuuden läpitunkema: "Hae syy itsestäsi, et oikeastaan suutu aiheesta." 

Tunteitaan on tutkittava, se on selvä. Ne eivät ole väitelauseita vakuuttavampia. Tuunteisiin ei voi vedota argumentteina eivätkä ne saa tarkoittaa ajattelun lopettamista. Mutta ehkä Freud on opettanut meidät nauttimaan ihan liikaakin itseanalyysistä ja -kritiikistä. Eikä se tehtävä ole ollut edes vaikea. Itsensä analysoiminen ja itsekriittisyys kun saa tuntemaan itsensä älykkääksi ja vastuulliseksi. Se luo älyllistä statusta. Mutta siinä piilee sellaisen etiikan vaara, joka ei enää löydäkään todellista kohdettaan.

-
* Hyvä esimerkki tästä tarkoitushakuisuudesta on Oidipustragedian valjastaminen seksuaaliteorian perustaksi. Ikään kuin näytelmän arkaaisuus jo itsessään todistaisi viettien ensisijaisuutta sen tulkinnassa. Minusta Freudin tulkinta on täysin mielivaltainen. Jos Oidipuksesta lukee sen, mikä siitä on luettavissa occamin partaveitsen periaatteella, kyse on aistien ja tietämisen pettävyydestä. Se voisi hyvin olla skeptisistisen filosofian perusteksti. Ja mikä on kuolemaakin kauhistuttavampaa? Insesti ja varsinkin siitä syntyvä lapsi. Mikä muu olisi parempi yleisön "kauhistuttaja"? Ja siihenhän tragedioiden kirjoittajat, Sofokles muiden muassa, tietenkin pyrkivat. Koukuttavaan dramaturgiaan. Freudia uskottavampia tulkintoja Oidipuksesta ovat vaikkapa Kullervo, Boileau-Narcejacin (en tiedä, tuleeko tuohon heittomerkkiä) ja Hitchcockin Vertigo ja Park Chan-wookin Oldboy.

SICARIO 2 ELI MITEN MÄÄRITTELEN ITSELLENI NIHILISTISEN TAITEEN

Stefano Solliman ohjaamaa ja Taylor Sheridanin kirjoittamaa Sicario kakkosta pidetään nihilistsenä elokuvana. Tai ainakin monien kriitikkojen mielestä se on sellainen. Minusta se ei ollut sitä. Sen viesti oli hyvinki moralistinen. Kyllä tekin sen huomaatte jos katsomassa käytte. Minusta se jopa antoi ehkä liikaakin periksi alkuperäisestä asenteestaan pääosien suhteen. Palasi heissä sittenkin perinteisiin sankareihin. Mutta ei nyt siitä sen enempää. 3 ja puoli, neljääkin mietin. Ehkä 3 ja puoli. Katsotaan.

Minusta teos, josta on löydettävissä  kerrottua kritisoiva tai suhteellistava sävy, ei ole nihilistinen vaikka se, mitä kerrotaan, sitä olisikin. Mikä on kerrotun funktio, määrittelee nihilismin. Tai sitten tämä toinen kysymys: mitä ratkaisuja tekijä esitettyihin ongelmiin tarjoaa? Väkivaltaa vai jotain muuta? Tässä mielessä joku voi pitää neljättä Ramboa nihilstisenä teoksena. Eikä hän ole ihan väärässä. On nihilististä tarjota väkivaltaa ratkaisuksi ja kirjoittaa lähetyssaarnaajaretkikunta hyvää tarkoittaviksi suojelua tarvitseviksi hölmöiksi manipuloidakseen katsojan puuolelleen. Toisaalta: Stallone esittää kyllä ihan relevantin haasteen kaltaiselleni humanistiselle. Pasifismi sotaelokuvissa on latteaa ja tylsää. Ja tietenkin manipulointia sekin, mutta vain humanistisen länsikatsojan helposti hyväksymää. 

Eikä myöskään pidä unohtaa Peckinpahin Olkikoiria. Sekin on teos, joka lähettää häiritsevää kaksoisviestiä. (Rambo 4 ja se ovat minulle sisarteoksia, mistä enemmän kirjoituksen Väkivaltaa ja hyväksikäyttöä alaviitteessä tunnisteessa eksploitaatio.)

Toinen kestosuosikkini James Dickeyn romaani Syvä joki on sitten itselleni ehkä puhtain esimerkki läpinihilistisestä teoksesta. Siinä kun tekijän intentiohin ei voi pelastautua (niin kuin vaikkapa juuri Sicario kakkosessa helpostikin).

Nihilistisyys taiteessa ja viihteessä määrittyy oikeastaan paljolti maailmankuvien ristiriitana. Kiistana siitä, miten ihmisyyden kysymykset olisi ratkaistava.

No. Hostelit ovat tietenkin hyviä esimerkkejä läpinihilistisestä viihteestä.

Entä Psyko? Onko se nihilistinen populaarielokuva? Ensimmäisiä laatuaan?

LIIKUNNAN ILOA

Ostin halvan vaihteettoman pyörän että pääsee sillä töihin. 4 km. Bussit ei kesällä täällä kulje mulle sopivasti. Pyöräily on kyllä vittumaista puuhaa. Jos suojeltavaa luontoa ei olisi, ajaisin autolla.

HILKKA UKKOLA: Nadja (1973)

Tartu hetkeen on minulle huono ohje. Mieluummin ikävöin kaikkea itselleni hyvää, rakasta ja kaunista etukäteen. Ikään kuin olisin jo poissa. 

Tuollaisen ajatuksen nostaa mieleeni tämä Hilkka Ukkolan grafiikka. Se on minulle kaiken abstrakteimman ja radikaaleimman modernisminkin rinnalla yksi tärkeimpiä teoksia. Sellainen, jonka rakastan omistaa. Sen taituruus ja herkkyys koskettavat minua syvästi. Kirsun herkkyys liikuttaa. Jo poissaolevan kaipuu saa ilmaisunsa. Ei ole tärkeämpää kuin se, mikä on ja oli. Siksi sitä on unohduttava muistelemaan jo etukäteen.

Nadja tekee selväksi myös sen, että esittävä realismi, naturalismi, voi olla abstrakteinta mitä on. Japanilaisessa taiteessa tärkeää on tekniikan täydellinen hallitseminen. Siitä seuraa yksilöllinen meditaatio, zen. Nadja on sitä.

ONKO HOIVAN IKUISESTI OLTAVA LÄNSIMAISEN NAISEN BURKA? (10.3.2019 korjattu ja uudistettu versio)

1
Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on yhä inspiroivaa luettavaa. (Minun kohdallani se vanha puolitettu painos.) Miten ja miksi ajattelen naisesta ja miehestä ja sukupuolesta niin kuin ajattelen. Ja kun vielä ottaa Lotta-Leena Peltosen Beauvoir-gradun Mikä on nainen? siihen rinnalle, niin hyvä tulee.

Beauvoirin mukaanhan naiseksi tullaan, ei synnytä. Mutta minä sanoisin kyllä, että nainen on on tullut tässä maailmassa naiseksi paljolti juuri sellaiseksi, millaiseksi hän on syntynyt. Beauvoir itsekin piti tässä mahdollisessa maailmassa luontoa melkeinpä naisen vihollisena. Tässä todellisuudessa naisen ontologia on luonnosta erottamaton. 

Hoiva on aina ollut ideologisesti haastava aihe. Tuntuu että aina jonkun muun kuin hoivaavan naisen hallinnassa. Joko naisten vapautumista vaativien tai sitten naisen luonnolliseen tehtävään vetoavien. Hoiva triggeroi kuten nykyään on tapana sanoa. Sen varovainenkin arvostaminen kuulostaa herkästi naista mystifioivalta pyhittämiseltä eli ylistämällä alistamiselta. Pitää siis olla tarkkana miten, miksi ja missä naista kehuu.* Tätä hyvän ja pahan hoivan dualismia on vaikea ylittää. Boxin ulkopuolelle on vaikea päästä. 

Eikä sitä hirveästi yritetäkään. Aiheesta käydyissä keskusteluissa ja teoretisoinneissa se näkyy niin, että sukupuoli halutaan ymmärtää pelkästään sosiaaliseksi konstruktioksi että päästäisiin eroon häiritsevästä biologiasta. Tästä esimerkkinä vaikkapa Judith Butlerin teoriat. Tämän dualismin kanssa Beauvoirkin kamppailee pääsemättä mielestäni siitä täysin vapaaksi. Mutta hän kirjoittaa kiinnostavasti ja kiihkottomasti ja mielestäni kyllä uskaltaa nähdä puhtaita ideoita häiritsevät biologiset muuttujat. Hoivaava, luontoa ja olevaa säilyttävä naaras ja itseään ja olemista luovasti ylittävä uros. Siinä Beauvoirin mielestäni toimiva eksistentiaalinen tiivistelmä sukupuolia erottavasta (luonnon)historiasta.

2
Mitä olisi sukupuolen sosiaalinen konstruktio ilman lisääntymisen ja siihen naisen kannalta kohtalokkaasti liittyvää hoivan historiaa? Voisimmeko edes ymmärtää, mitä sukupuolisuus tarkoittaa? Puhuisimmeko siitä ollenkaan? Butler ei kiellä biologiaa mutta kylläkin sen merkityksen sukupuolien konstruktiossa. Mutta voiko Butlerin puhtaasti konstruktoitua sukupuoisuutta silloin olla olemassa? Voiko ajatella, että sosiaalinen ja biologinen ovat sukupuolien historiassa vain täysin sattumanvaraisesti kohtaavia entiteettejä? Vai liukuvatko ne jollain reaalisen tasolla erottamattomasti yhteen?  

3
Judith Butler esittää, että sukupuolieron voisi yhtä hyvin määritellä sillä, onko ihminen vasen- vai oikeakätinen. Mihin kokemukseen väite perustuu? Minä uskon, että käden (tai jalan) ja sukupuolelimien käyttöön liittyy mielikuvissamme, tunteissamme, käyttäytymisessämme ja aistimuksissamme ontologinen ero. Jokin reaalisen luoma ehto. En ymmrrä, minkälaisen käden ja sen käytön Butler kuvittelee. Puhuessaan sukupuolesta niin vahvasti mielivaltaisena sosiaalisena konstruktiona kuin puhuu Butler kuvittelee minusta todellisuuden, jota emme tässä ja nyt pysty kokemaan emmekä aistimaan. Hän sulkeistaa pois jotain kokemuksemme historiasta.

4

Katsoin YouTubesta professori Kaarina Kailon esitelmän ekofeminismistä ja lahjataloudesta. Häntä kuunnellessa ajattelin, että hoivaavan naisen ajatteleminen ilman "toxista syyllisyyttä" on sittenkin mahdollista. (Kailon video löytyy nimellä googlaamalla Wikipediasta.)

Kailon erilaisten kulttuurien tuominen sen kulttuurin ja kielen rinnalle, joissa itse elää ja ajattelee tai jotka ajattelevat minussa, oli itsessään tärkeää. Enkä tuosta tuntemuksesta halua edetä kiistelevään kriittisyyteen, niin kuin nykyään tuntuu olevan tapana. Haluan viipyillä esityksen aiheuttamissa tuntemuksissa. Maistella niitä. 

Kailon näkemyksessä hoiva ja naisen biologia eivät ole välttämättä kielteisiä ja alistavia määrittelyjä. Niitä ei tarvitse kieltää, ne taytyy vain yrittää nähdä erilaisessa yhteydessä. Tuntuu että Kailon näkemyksessä juuri äärimmäinen sosiaalinen konstruktivisti on oikeastaan patriarkaattia ja taloudellisen kasvun kulttuuria tiedostamattaan vahvistava. Kieltämällä naisen luonnon ja biologian se tukee huomaamatta maskuliinia ja taloudellista hegemoniaa, jossa luonnosta vapautuva miehinen luovuus ja henkisyys on ensisijaista ja naisen jo olevaa synnyttävä, hoivaava ja säilyttävä toissijaista. Mitä vähemmän diskursseissa ilmenee tuota toissijaista, sitä enemmän ne vahvistavat tasa-arvoa. Mitä enemmän luontoa häivytetään, sitä enemmän naista koetaan vapautettavan. Koin Kailon feminismin tätä mutkikasta sex/gender-dualismia purkavaksi, dekonstruoivaksikin. 

5
Miksi se, että nuoret naaraspuoliset marakatit valitsevat hoivaleluja usein toistetuissa (ja arvattavasti tulenaroissa ja kiistellyissä) testeissä mutta urokset eivät, aheuttaa lähestulkoon idelogista paniikkia? Kyse on tietenkin siitä, että pelätään patriarkaatin vetoavan testeihin naista alistavalla tavalla. Mutta eikö pelko siitä, että testi vahvistaa hegemoniaa, voisi jossain toisenlaisessa todellisuudessa olla täysin turha? Miksi testin tulos itsessään, kategorisesti, on kiellettävä? Ikään kuin se olisi naisen kohtalo ikuisesti, kulttuurievoluutiosta huolimatta. Toisin sanoen: jos tuntemamme patriarkaatit kulttuurit ovat määritelleet synnyttävän, hoivaavan ja olevaa säilyttävän naiseuden epäluovaksi ja -itsenäiseksi toiseudeksi, onko näin oltava aina ja kaikkialla? Kailon näkemykset ovat näiden kysymysten suhteen inspiroivia.

4

Lopuksi otsikosta. Onko hoiva länsimaisen naisen burka? Vertaus on raju, mutta mielestäni ongelman tiivistävä ja sitä havahduttavasti kuvaava. Onko patriarkaatin mytologisoiman ja sosiaalista konstruktivismia edustavan feminismin demonisoiman feminiinisrn hoivaamisen puolustaminen tässä todellisuudessamme koskaan mahdollista ilman, että heti valitsee puolensa idologisessa kiistassa? Vahvistaako puolustaja väistämättä hegemoniaa, niin kuin huntujaan ja huivejaan puolustava musliminainen? Kun muslimifeministi vakuuttaa Ylen lähetyksessä Arto Nybergille burkan olevan yksilön valinta tai kun musliminainen suhtautuu sharia-lakiin periaatteessa myönteisesti tai kolmas tekee ontuvan vertauksen ihmettelemällä, miksi länsimainen tapa paljastaa vartaloaan on sallittua mutta halu peittää sitä on paheksuttua, he kaikki tukevat väistämättä hegemoniaa ja hylkäävät sen alistaman ( yksinäisyyteensä vaikenevan) yksilön. Elleivät sitten sanallista tai muulla tavoin tee läpinäkyväksi ajatustensa ristiriitaa! (Kuten iranilaiset huivipakkoa vastustavat naiset, jotka tekevät videoita ilman huivia). Kyllä, feminismi todellakin kaipaa sisäistä intersektionaalisuutta.

5

Tarvitseeko sitten sen enempää hunnun kuin hoivankaan olla ikuisesti hegemonian määrittelemää? Ei välttämättä. Tosin hunnun kohdalla uudelleen määritteleminen on kyllä helpompaa. Sen kun voi riisua julkisesti (kuten nuo YouTuben naiset). Sen jälkeen sitä on mahdollista käyttää vapaasti. Siitä on tullut henkilökohtainen asu. Mutta voiko länsimainen ihminen, mies tai nainen tai kuka tahansa siltä väliltä, ajatella neutraalia hoivaa ilman, että haastaa ensin naisen biologisena olentona? Paljonko odotamme naisen tulevan ensin joksikin muuksi jotta hän voi vapautua historiastaan? Pitääkö hänen itsekin ensin syyllistyä siitä? Ja paljonko feminismi itsessään pitää yllä tätä dialektiikkaa? Siinäpä feminismille tehtävää. Kutsuttakoon sitä sitten vaikka metafeminismiksi.

6
Olenko feministi? Uskoakseni.

-

*Ks. tunniste ulkonäkö/älykkyys