"Esteettiset reaktiot ovat arvostelmia. Otamme kantaa taideteoksiin. Emme vain "pidä" niistä. Pidämme niistä, kuten Kant sanoi, "yleisellä äänellä". Toisin sanoen odotamme toisten pitävän niistä, ja jos he eivät pidä, oletamme, että erimielisyydestämme voidaan sanoa paljon. Kuten filosofi Alexander Nehamas ehdottaa: esteettiset arvostelmat ovat keskustelujen alku eivätkä niiden loppu. Taide koetaan argumentin, kritiikin ja vakuuttamisen ympäristössä. (---) Esteettiset reaktiot (---) ovat osallistumisen tapoja."
Näin taiteen teoreetikko ja filosofi Alva Noë kirjassaan Omituisia työkaluja. Ja samaa hän sanoo filosofiasta. Itse lisään vielä tämän: tätä kaikkea olemme myös toisillemme, ystävät hyvät. Tavallaan taide (ja filosofia) noin perusteltuna kuin Noë sen perustelee, menettää erityisyytensä. Siitä tulee "samaa".
Voisiko sanoa, että taiteen (ja filosofian) perustavin ydin on juuri muistuttaa meitä tästä? Rohkaista huomaamaan kaikki muu.
(Tämän mausteeksi suosittelen Areenan musiikkidokumenttia Pianisti Lucas Debargue.)
" Kuten filosofi Alexander Nehamas ehdottaa: esteettiset arvostelmat ovat keskustelujen alku eivätkä niiden loppu. Taide koetaan argumentin, kritiikin ja vakuuttamisen ympäristössä. (---) Esteettiset reaktiot (---) ovat osallistumisen tapoja."
VastaaPoistaTaidedialogissa tuo on hyvä ihanne, ja pitäisi olla noin muissakin asioissa. Mutta yleensähän keskustelu on nimenomaan se loppu, valitettavasti. Ihmiset on tavattoman jyrkkiä.
Itse lähestyn teoksia (viime aikoina mm. upeita ja uskomattomia Arenan leffoja, Pitsinnyplääjä, Whiplash..) kokonaan miettimättä onko se "hyvä" tai "huono." Tai turha tai tärkeä...
Todella varmasti oma mieli nykyään viestittää pidänkö teoksesta itse ihan oikeasti, onko teos ikäänkuin mua varten, tarvitsenko minä sitä myös jatkossa.
Toki kuin vanhasta muistista on jäljellä perusestetiikan juttuja joilla teoksia on perinteisesti yritetty arvottaa. Mutta se on todella vähän tärkeää nykyään. Jos teos alkaa elää sisuksissani ja haluan sitä lisää, katsoa lukea esim. uudelleen, tiedän että teos on aloittanut minussa keskustelun, jota on kyllä joskus kiva jatkaa jonkun toisenkin kanssa.
Lisäksi olen työstänyt kovasti aiemmin asiaa pidänkö jostakin ilmaistakseni itsestäni tällä pitämisellä jotakin. Melkein kaikkien perussyntihän se oli nuorempana, varsinkin meidän jotka emme ns. luo mitään omaa. Tietynlainen lempiteos-katalogi voikin olla myös yritys rakentaa itselle jotakin statusta. Niin kuin tiettyjä nimiä korostamalla hippu niiden kultaa tarttuisi vastaanottajajallekin. Väitän että olen sen hommelin jo saanut kokonaan karistettua. Voisikin olla todella vapauttavaa luetella musiikin, kirjallisuuden ja leffan mestariteoksia, myös postmodernistisen vaiheen, jotka eivät merkitse mulle mitään.
Mutta se olisi myös tyhmää, koska niiden arvo voi olla toiselle mittaamaton ja kyseessä olisi vain yhden ihmisen mielivaltainen (sananmukaisesti) purkaus.
Joskus toinen kokemiskerta voi tuottaa jotakin. Nyt luennassa de Lillon Valkoinen kohina. Eka lukukerta: hohhoijaa. Nyt kirja vetää ja omakohtaisuutta löytyy koko ajan. Näen myös rakenteen joka toimii. Koska se vastaa jossakin määrin omaani.
Jos jätit Juha filosofian, älä jätä estetiikkaa. Siitäkään ei saa rakennettua järjestelmää joka varmasti toimii, mutta estetiikan pohdinnat voivat olla parhaimmillaan hyvinkin käytännöllisiä ainakin silloin kun parhaat teokset eivät jätä rauhaan ja ne jatkavat häiritsemistään niiden kokemisen jälkeenkin.
Joo, se nyt on ainakin yksi "kriteeri."
jope
(Kohinan estetiikka toimii koska sen sisältö on kirjan hahmon, ja se taas mun elämänvaiheen kanssa yhtä nyt. Ei ollut 10-15 vuotta sitten. Tuli siis taas kerran tajutuksi että täällä kuollaan. Eikä voi mennä enää kovin pitkään, babyfacekin alkaa vanhentua. Kohinan tekstipinta kuvaa juuri sitä pinnnallisuutta, myös omaani, joka piilottaa fundamenteista radikaaleimman. Kaikki alkaa näyttää naurettavalta sitä vasten. En siis tiedä missä teos loppuu ja mistä alkaa käytännöllinen filosofia. Postmodernia päälinjaa en tästä teoksesta löydä, vaikka se sellaisena usein nähdään, löydän sen sijaan viestin, mitä tuollaisessa kirjassa ei muka pitäisi olla. Sama efekti kun lukee Houellebecqia - mikä moralisti, hyvällä tavalla, se onkaan! )
PoistaNäitkö Pitsinnyplääjän? Itse edellisen kerran kasarilla. Nyt tekisi mieli näyttää kaikille nuorille ja herkille, että katsokaapa tätä ennen kuin haavoituttu. Ja se minimaalinen ylöspano, mahtavaa.
Taide on ilman muuta tarpeellista. Se tuo uutta kulmaa siihen, mitä kutsumme arjeksi ja jokapäiväisyydeksi. On mukava tykkäillä kaikenlaisesta taiteesta, paremmasta ja huonommasta, ja varsinkin sellaisesta missä em. hyvät ja huonot ovat sekaisin niin että kriteerit muuttuvat häiritsevästi.
VastaaPoistaMinusta tuo Jopen tapa ottaa vastaan taidetta on ehkä se mikä eniten itseänikin tällä hetkellä kiinnostaa, toki minua kiinnostaa myös muoto aika tavalla, koska harva sitä kuitenkaan hirveän syvällisesti miettii. Jos taide ja sen arvostus taas palautuu jo vastaanottokokemuksessa johonkin yleisideologiseen tarkasteluun, niin sellainen lähestymistapa ei kiinnosta juuri ollenkaan paitsi tietenkin ongelmallisuutensa vuoksi.
Myönnän myös sen, että nykyaikana sosiaalinen ilmapiiri vaikuttaa voimakkaasti siihen, mitä ylipäätään sanoo julkisesti lukevansa / katsovansa / kuuntelevansa. Näin etenkin silloin jos tahtoo, että ihmiset vielä keskustelevat.
PoistaTämä liittyy yleisesti keskusteluun sananvapaudesta eli siitä mistä on korrektia puhua ja miten. Toki ihmiset voivat omissa kuplissaan puhua mitä haluavat.
Tai siis liittyy jopa keskusteluun sananvapaudesta... Ihmisethän yleisesti ottaen esittävät olevansa sofistikoituneempia ja fiksumpia kuin mitä ovat ja siksi esittelevät myös lukemisiaan sen pohjalta.
PoistaToki silloin kun muoto ja se minkä itse käsitän sisällöksi on yhtä, on taide parhaimmillaan. Mutta pelkillä teknisillä tempuilla ei minua osteta. Toki ei silloinkaan jos teos on pelkkää sisältöä.
PoistaKirjallisuudessa tietenkin kieli millä pelataan on tärkein. Ei leffa voi olla kunnossa, jos sen kuvavirta ei toimi. Sama kirjallisuuden kanssa sanan suhteen.
Jos teos pyrkii hätkähdyttämään esim. aiheellaan ja se on se vain se juttu - tai jos se pyrkii olemaan aikalais-pedagoginen (tää mihin Vesa viittasi), niin se on turn off.
Hyvä aihe on hyvä aihe, mutta onhan se saatava toimimaan estetiikan muodossa.
jope
Hyvä muoto opettaa lukemaan itseään eli se ei ole jokin asia sinänsä vaan tapa jolla teos toteuttaa asiansa.
PoistaKiitos, noin juurihan sen täytyy olla, koska hyvä muoto (tai muodot) niin luonnollisesti syöttävät koko teoksen vastaanottajalleen. Tekijän ammattitaito näkyy juuri siinä.
PoistaToki muodon rikkominen ja hajottaminen on ammattitaitoa myös. Ja sekin voi olla sinänsä koukuttavaa. Mutta se on paljon vaikeampaa.
Nuorena teeskentelijänä luin Beckettiä. Onnistuin parista jopa pitämään mutta Godot on ainoa jossa koen ilman teeskentelyä kokevani muodon varmuutta. Kaikki yhtä.
Valkoinen kohina ei ole kummoisesti kirjoitettu sinänsä. Angloamerikkalaiseen tapaan. Mutta teksti oli silti yhtä niiden hatarien ihmisten kanssa, yhtä keskinkertaista, pintaa, "alikirjoitettua."
Tuo on ihan mysteeriä (lukijalle) miten muodot ja rakenteet (ja rikkomiset) saadaan toimimaan, vaikka ne lukija esim. tunnistaakin.
Tässä iässä ei teos enää vaikuta pelkällä sisällöllään eikä pelkällä estetiikallaankaan. Tarvitaan enemmän, tai vähemmän.
Mitä?
En sittenkään tiedä.
(mutta katsokaa Pitsinnyplääjä, miten hieno elokuva. Toimii samassa tarkoituksessa kuin Taken ykkönen. Kyllä! Tässä vaan nuoren elämän kaappaaja on päättämätön älykköpoika.)
Kohina muuten todella pitkästä aikaa ensimmäinen jenkki/brittikirja jonka luin. Mulla ne ihan marginalisoituneet. En tiedä miksi. Enemmän tulee luettua saksalaisia, ranskalaisia, austreja ja ruotsalaisia, suomalaisia.
PoistaLuin Valkoisen kohinan muutama vuosi sitten. En päässyt jotenkin kärryille. Pitää varmasti lukea uudestaan. Sen H-becqin Serotoniinin luin. Olisiko siinä pitänyt olla joku "onnellinen" tai jotenkin ehjä henkilö - mitä siitä olisi seurannut teokselle (tämä tuli mieleen, kun tänään kuulin sattumalta katkelman Yle Puheen ohjelmaa, jossa oli Tommi Melender puhumassa ihan muista asioista)? Sinänsä S oli minusta todella hienosti kirjoitettu, muodonkin puolesta, mutta jokin siinä jäi (tarkoituksella) vähän kesken ja kehittelemättä - ehkä H jatkaa siitä lopusta johonkin myöhemmissä teoksissaan. Ja olihan se tavallaan myös hirvittävän surullinen ja tarkkanäköisen kyyninenkin kirja, jos ajatellaan tätä meidän eurooppalaisuutta. Ok, kertoja oli varmasti myös totaalimasentunut...
PoistaSerotoniini tosiaan kuin katosi lukijan käsistä siinä lopussa. Tekstillisesti monissa kohdissa aika nopeantuntuisesti kirjoitettu. Saattoi olla valittuakin. Mutta oli siinä moraliteettia taas. Enemmän kuin monissa kirjoissa joissa sekä (tärkeä) aihe että hahmot ovat kuin tilattuja tähän aikaan.
PoistaKohina on kuten tiedät minua paremmin oman aikansa p-modernin merkkiteos. Sellaisena luin sen joskus 10 vuotta sitten. Ei tuntunut missään. Nyt kuin luin sen niin että aiheena on kuolema ja sen kieltämisen muodot, ja that´s it, se resenoi.
Parasta tietenkin vaikka leffojen kanssa (joita olen alkanut uudelleen katsoa) että antaa kuvavirran tulla vaan ja kyllä se kolahtaa jos on kolahtaakseen. Mutta ei kaikkien tarvi olla mitään mestariteoksia. Eikä koko ajan arvioida onko joku hyvä vai ei.
Runouden suhteen se on tälläiselle maallikolle vielä vaikempaa erottaa. Mainitsemasi Melender kirjoittanut just kirjan nimeltä Poika joka luki Haavikkoa. Pitäisi lukea. Itse olin joskus Mies joka luki Haavikkoa. En varmastikaan erottanut parasta paskimmasta (jota se käsittääkseni kirjoitti paljon myös).
Haavikon Puut luin aikanaan mielellä että se on julkaistu samana vuonna kuin Blonde on Blonde (mun ikoni). No, tottakai sitten sitten koskettikin. On se niin taitavasti koottu.
On tämä kaikki aika sattumanvaraista kuitenkin, niin mielettömän paljon kaikkea hyvää luettavaa ja nähtävää on.
Ja pitää tässä oman "taideharrastelun" (tahallisen halveksiva ilmaus) ohella hoitaa koko elämäkin.