Katsoin Areenalta kiinnostavan Dylan-dokumentin The Other Side of the Mirror.
Oma suhteeni Dylaniin on vaihteleva. Hienoja lauluja ja sitten myös tylsiä. Erityisesti Blowin' in the Wind on itselleni tuota jälkimmäistä. Niin säveliltään kuin sanomaltaankin. Ja usein Dylanin sävelet tuntuvat olevan vain olemassa sanoituksia varten. Ikään kuin laiskasti. Ja kun sävelet ovat aina olleet minulle tärkeämpiä, siis useimmiten, siinä sitä sitten ollaan.
Kun noita sanoituksia seurasin, tuli tunne, että ainakin alkuaikojen Dylan oli seuraajilleen eräänlainen Kristus-hahmo. Kaikkien kurtcobainien äiti ja isä. Lupaus uhrautumisen, vastarinnan ja tyhjyyden merkityksellisyydestä.
Ajan myötä Dylanin saattoi sitten kokea häiritsevän sala-
sarkastisena seuraajiaan kohtaan. Näin hänet tulkitsen. Jos seuraajat vain niin hänet uskalsivat kokea. Ylevää tyhjyyttä ei enää voinutkaan kokea messiaan avulla. (Ne jotka vihastuivat Dylanin sähkökitaraa, paljastivat itsensä.)
Kun Cobain löi keikallaan päreiksi kitaransa, näen hänessä samaa sarkasmia: tätähän te laumasielut odotitte, eikö vain?
Mutta onko Dylan tosissaan kun väittää, ettei koskaan ollut pasifistinen? En usko. Samaa sarkasmia hän tuossakin lausahduksessaan viljelee.
Itse Dylan-fani (ja ehkä enemmänkin) 70-luvun lopusta saakka, oikeastaan pikkupojasta. Muutamia yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta akustinen puhdas folk-kausi, joka ei kestänyt kuin vuodet 1962-1964 ei sytytä minuakaan. Sitten BD hyvästeli ensimmäisen yleisönsä, itärannikon oikeamieliset, ja siitä alkoi musa joka on parasta ja välttämättömintä Dylania mulle.
VastaaPoistaBlonde on Blonden Dylan on täysin vastustamaton soundiltaan. Levyn nimeksi pitikin tulla Mercury Sound.
Siitä eteenpäin epätasainen tuotanto mutta parhaimmillaan täysin kahlitsematonta musaa. Joo, musaa. Ajattelen sanoituksista aivan eri tavalla kuin sinä tässä.
En ole koskaan ymmärtänyt niitä jotka kuuntelevat sen sanoja ensin. Niissä on uskomattomia näppäryyksiä kyllä, mutta Bobin monet eri lauluäänet ja useimmiten varsin impressionistisella tekniikalla tehdyt taltioinnit ovat sitä parasta Bobia. Tyyppiesimerkki 70-luvun Idiot Wind. Pistäpä pauhaamaan. Sanat ja äänimyrsky keskenään synkrassa. Itse se sitä mieltä että levyllä oleva versio on vain yksi versio biiseistä. Livenä muuttaa sävellyksiä ja sanoituksia joskus tunnistamattomaksi saakka.
Myös Dylanin arvaamattomuus ihmisenä on ollut kiintoisaa.
Etsi joskus Dylanin ohjaama leffa "Renaldo ja Clara." Kulttikamaa mutta myös teos, jossa taiteen ja kertomisen perussäännöt eivät rajoita mitään. Silti ei mitenkään tekotaiteellinen.
Olen kuunnellut taas Dylania sieltä täältä. En saa oikein otetta musiikillisesti. Ikään kuin se ei itsekään välittäis musiikista, vain sanoista, niinku musiikki ois vain estradi sanoille. Blood on the Tracks lupaa paljon, mutta useat laulut ovat musiikillisesti tyhjentäneet itsensä noin minuutin kohdalla. Tangled up and Blue alkaa loistavasti mutta puuduttaa mut nopeesti. Olen pahoillani.
VastaaPoistaDylan itse on puhunut omasta työstään juuri päinvastoin. Monet mestariteosten sanat on vetäisty muutamissa minuuteissa muutamaa hetken ennen äänitystä. Itse kuulun koulukuntaan joka kuuntelee Dylanin intonaatiota enemmän kuin sanoja, yksittäisten sanojen (ei "sanoitusten") korvilleni sopivaa lausumista ja tietenkin itse soittoa, soundia. Sähköisissä levyissä musa on tietenkin usein monipuolisempaa. Mutta joo, ei se mitään progea ole tehnyt. Itselleni tärkeää on noin 20 prosenttia sen tuotannosta. Mutta tuokin otos on paljon biisejä joita jaksan kuunnella vuosikymmeniäkin.
PoistaNoloa ja ei-toivottua oli tietenkin Dylanin americanan kumartelu antamalla sille kirjallisuuden Nobel. Se oli nolo uutinen, meni ihan väärälle miehelle ja ihan väärästä asiasta.
Kaksi kaveria jotka saavat myös kunnioitukseni ja korvani auki aika samoista syistä ovat tietenkin Elvis ja Morrison. Mutta eivät todellakaan Presley eikä Jim.