Marginaaliin vetäytynyt yhteisö ei hyväksy yleistä (weberläis-hobbeslaista) tulkintaa valtion oikeudesta väkivallan monopoliin. He haluavat aloittaa kaiken alusta ja olla niin taloudellisesti kuin oikeudellisesti riippumattomia. Etiikka on rakennettava uudelleen. Projekti sujuukin pitkään hyvin kunnes paljastuu jotain hankalaa. Yksi yhteisön jäsenistä on käyttänyt pikkulasta seksuaalisesti hyväkseen.
Syntyy yhteisöä jakava tilanne. Pitäisikö syyllistä jotenkin rangaista ja kellä siihen olisi oikeus? Ja miten suhtautua uhriin, joka jossain vaiheessa tulee ehkä vaatimaan selvitystä asiastaan? Seksuaalirikoksen määrittelystä kiistellään. Myös vapaan tahdon, syyllisyyden ja koston oikeutuksen suhteita käydään lukuisin keskusteluin läpi. Väittelyssä uhri välillä unohtuu ideologisten argumenttien sinkoillessa varsinkin kun hän ei vielä osaa itse ottaa kantaa omaan tilanteeseensa.* Päädytään kiivaan väittelyn jälkeen hyväksikäyttäjän yhteisöstä karkottamiseen. On syntynyt ensimmäinen rikollinen ja hänen uhrinsa ja yhteisön historia alkaa peruuttamattomasti muotoutui heidän kauttaan. Varsinkin ongelmasta jäljelle jäävä uhri muokkaa yhteisön diskurssia voimakkaasti.
Ajan myötä rikos jotenkin alkaa implikoitua yhteisön dynamiikassa ja vuorovaikutuksessa. Jäsenien reaktiivisuutta herkällä otteella kuvaavat kohtaukset seuraavat toisiaan. Syystä tai toisesta rikoksesta on lopulta pakko puhua ymmärryksessään kypsyvälle ja nuoruuteensa kasvavalle uhrille tai sitten uhri alkaa ymmärtämään kohtaloaan yhteisöä havainnoimalla ja tuntemuksiaan näihin havaintoihin yhdistelemällä ja lopulta ryhtyy selvittämään asiaa itsenäisesti. Ehkä uhri kasvaa totuuteensa. (Jos uhrin pyrkimykset jossain vaiheessa paljastuvat muulle yhteisölle, häntä ehkä yritetään saada vakuuttuneeksi siitä, että karkottaminen on ollut riittävä toimenpide ja että koston periaatteesta kumpuava sovittamisen vaatimus ei kuulu eikä voi kuulua yhteisön "viettienergiaan". Tai sitten uhri lähtee siis matkalleen salaa.)
Joka tapauksessa uhri haluaa nähdä hyväksikäyttäjänsä olinpaikan ja tilanteen ja ehkä tavatakin hänet. Se on vähin mitä hän itsepintaisesti joko yhteisöltään vaatii tai sitten sisimmässään salaa tahtoo. Kerronta fokusoituu yhä enemmän uhrin kokemukseen, hänen moniääniseen hiljaisuuteensa. Lopulta hän tekee valintansa ja päättää etsiä hyväksikäyttäjänsä. Uhri jättää yhteisönsä ja lähtee matkalleen. Hän kulkee yksinäistä tietä täynnä vihan, pelon, syyllisyyden ja koston sekavaa kudosta. (Ja juuri kostoenergiastaan hän kantaa eniten syyllisyyttä.)
Kertomus etenee uhrin etsiessä "ensimmäistä rikollista" ja lopulta tämä löytyy.
Mahdollisuuksia jatkaa kertomusta on monia. Onko hyväksikäyttäjä jatkanut viettinsä toteuttamista? Tunteeko hän syyllisyyttä? Kuinka hyvää elämää hän nyt elää? Mitä salaisuuksia pitää sisällään? Onko hän perheellinen ja millaisessa ammatissa? Sitten on tietenkin uhrin osa hänen löytäessään tämän kaiken: palaako hän takaisin yhteisöönsä ja jos, niin miltä yhteisö nyt tuntuu? Tunteeko uhri itsensä peruuttamattomasti sivulliseksi ja näin määrittelee tahtomattaan marginaalin yhteisön takaisin keskiöön? Tuhoaako juuri uhri lopulta yhteisön riippumattomuuden?
Eli vielä tiivistäen: Kumpi yhteiskunnalliseen marginaaliin pois vallan keskiöstä vetäytyneelle yhteisölle on pahempi pala purtavaksi, kumpi palauttaa yhteisön takaisin vallan keskiöön? Ensimmänen rikollinen vai hänen uhrinsa? Kun edelliselle vielä voi antaa anteeksi jonkin aatteen voimasta, jälkimmäisen heti samalla hylkää hänen yksinäisyyteensä. Sen saman aatteen seurauksena.
-
*Tämä kiistely tietenkin todentuu netissä, johon tv-sarjasta on linkki. Jos kyseessä on näytelmä, ongelma suunnataan yleisöön, joka mahdollisesti provosoituu erimielisyyteen ja todentaa näin käsikirjoituksen (olkinukkemaista) kärjistystä.
Se osaako uhri aluksi kunnolla puhua, vaikuttaa tunnelmaan. Vielä puhumattoman lapsen efektoima reaalinen elementaarisuus saa kielen potentiaalin tuntumaan yhteisöä uhkaavalta; lapsi on ikään kuin hallitsemattomaan lohkeamista odottava tyhjä paikka. Jätän yksityiskohdan auki.
Militanteilla anarkisteillahan on tuosta kuviosta perinteisesti ollut paljon pohdintaa, koska heillä ei ole mitään supernaturalia etiikkaa (kuten esim. amisheilla)josta johtaa omalla saarellaan mitään.
VastaaPoistaLuomasi aihekuvio vahvistaa mielestäni vain sen, että aina ei yksityisestä voi johtaa mitään yleistä eikä päinvastoin yleisestä mitään yksityistä. Siis aina. Läheskään aina.
Maailmassa, joka toimii periaatteessa samalla tavalla kaikkialla, on paljon kysymys myös yksittäisten tapausten labyrinteistä. Tulkinnat menevät ristiin ja johtavat eri suuntiin. Ajatus laillisuudesta on kuitenkin juuri siksi hyvin tärkeä, kun miettii ihmistä, sitä mihin jokainen meistä tietyissä olosuhteissa olisi valmis. Olen puhunut paljon tabujen puolesta. Tuo aihekuvio puoltaakin juuri niitä ja niistä kiinni pitämistä. Parempi ankea puritaanisuus kuin ihmisen hedonistinen tai (muu) anarkia.
Tuosta vetäytymiskuviosta periaatteessa kuitenkin pidän. Aina se vaan houkuttaa. Sen verran intiaania ja amishia veressä.
Muuten! Normaalistihan vetäytymiseen ajatellaan kuuluvaksi metsä, talo siellä, omavaraisuus jne. mutta viime aikoina olen ajatellut että on olemassa myös toisenlaista vetäytymistä, hyväosaisten vetäytymistä.
Kun hyvintoimeentuleva ihminen, joka saa pääasiassa itse määritellä asumisensa ja työskentelynsä olosuhteista vetäytyy kohtaamasta maailman todellisuuksia esim. ideologioihin/yleiseen hyvään meininkiin, oloon, henkilökohtaiseen kasvuun/positiiviseen maailman sellaisenaan ottamiseen, on hän mielestäni tosiasiallisesti maailmasta vetäytynyt, vaikka eläisi hyvin sosiaalista elämää keskellä suurkaupungin hulinaa mukana kaikissa sen virroissa ja elämyksissä.
En osaa (vielä) selittää mutta tuolla tyypillä on kontakti myös anarkismiin, vaikka pinta onkin erilainen. Jokin itsekkyys jossakin kohtaa. Piittaamattomuus väestön vaötaosan ja vähäosaisten elämästä oman onnen tai oman ideologian kustannuksella.
jope
"Kun hyvintoimeentuleva ihminen, joka saa pääasiassa itse määritellä asumisensa ja työskentelynsä olosuhteista vetäytyy kohtaamasta maailman todellisuuksia esim. ideologioihin/yleiseen hyvään meininkiin, oloon, henkilökohtaiseen kasvuun/positiiviseen maailman sellaisenaan ottamiseen, on hän mielestäni tosiasiallisesti maailmasta vetäytynyt, vaikka eläisi hyvin sosiaalista elämää keskellä suurkaupungin hulinaa mukana kaikissa sen virroissa ja elämyksissä."
PoistaJa vähin mitä hän voi tehdä on maksaa nurisematta veronsa. (P.S. minusta ökyrikkaiden sakot ovat ihan oikean kokoisia.)
Johdonmukainen anarkisti hylkää heikot vastustaessaan keskitettyä valtaa ja fasisti tavoitellessaan sitä...
Kaikissa yhteisöissä on oltava säännöt. Jos niitä ei laadita, ne alkavat jotenkin muotoutua itsestään.
VastaaPoistaKarkottaminen on vanha keino.
Joillakin alkuperäiskansoilla on kai myös sellainen käytäntö, että yhteisön moraalia vastaan rikkonut laitetaan keskelle aukiota ja jokainen ympärillä seisova yhteisön jäsen käy puhumassa hänelle jotain hyvää hänestä eli hänet rakastetaan terveeksi, jolloin hän on valmis katumaan.
Minusta uhrin lähtö etsimään rikollista ei tunnu uskottavalta. Lähtisikö hän?
Ei se minusta mahdotonta ole, mutta myönnän että dramaturgiaa siinä ylipaljon ehkä on. Mytologiaa... Jotenkin sivullisuus voisi ajaa häntä uteliaisuuteen sitä henkilöä kohtaan joka on osa hänen kohtaloaan... ja epäily siitä, mitä tämän karkottamisesta rangaistuksena on lopulta seurannut. Missä määrin syyllistä on rangaistu? Nythän se ei ole ollut rangaustus vaan ongelmien poistamista yhteisöstä.
PoistaEikös muuten Japanissa oo kans tommonen joku nuhteluragaistus nykyäänkin? Pienissä yhteisöissä tietenkin katumustakin voi valvoa helpommin ja siksi kehumiset voi hyvinkin tehota. Ja kyllähän se minunkin työni eräänlaista hyväksikehumista on. Seksuaalisissa viettymyksten vetovoima vain on kyllä usein liian voimakas.
Tuo hyväksikäyttö oli tuossa rikoksena tietysti siksi, että se ohittaa selitykset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden vaikutuksesta rikollisuuteen. Eli siihen kaikkein tasa-arvoisimmassakin yhteiskunnassa voidaan syyllustyä.
Olet siinä kyllä oikeasssa että uhri ei ole uskottava tosi ihminen vaan idea, vähän kuin eksistentialistien romaaneissa. Mutta minustakin uskottavuus on kyllä tärkeää (ks. juttu Yksityiskohtien todenmukaisuudella on joskus väliä).
"Tuo hyväksikäyttö oli tuossa rikoksena tietysti siksi, että se ohittaa selitykset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden vaikutuksesta rikollisuuteen. Eli siihen kaikkein tasa-arvoisimmassakin yhteiskunnassa voidaan syyllistyä."
VastaaPoistaTuo juuri on hyvä nähdä, tästä on puhuttu ennenkin.
Antamasi esimerkki, pahin mahdollinen rikos murhan ohella, ohittaa kaikki tekosyyt, mutta muunkin rikollisuuden selittäminen olosuhteilla on aina liian helppoa. On tietenkin yhteiskunnan rakenteiden välillisesti aiheuttamaa rikollisuutta mutta pääselittäjänä se ei toimi juuri koskaan. No, sä tiedät näistä varmasti eniten.
Ihmisen hyväksi puhuminen eri merkityksissä on varmasti paras mahdollinen periaate, mutta toki todellisuus on kohdattava sellaisenaan myös. Näihin juttuihin saa jotain otetta kun pitää mielessä mihin kaikkeen itse on pitkän matkan varrella syyllistynyt. En siltikään aina osaa ottaa sellaista "jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä" -armollisuutta esiin kun joitakin tapahtumia maailmassa ja kaduilla seuraa. Ehkä se johtuu siitä etten pidä itseänikään pohjimmiltaan hyvänä. Ihmiskuvallinen tekijä siis, vaikka onkin puheessa vain filosofiselta maistuva, määrittää aika pitkälle ajatuksiamme.
Hyvä tarkoitus ja hyvän haluaminen ei aina takaa sisälmyksiemme laatua. Mutta se on parasta mihin pystymme, eli olkoon ihminen hyvä täydellisen vajavaisenakin, hyvän kautta tulisi sittenkin nähdä itsemme ja toisemme aina kun se on mahdollista. Aina se ei ole. Sekin on totta.
jope
Kun hyvinvointi lisääntyy, rikollisuuden tilastolliset selitykset muuttuvat. Näinhän se menee. Utopia rikollisuuden poistamisesta hyvinvoinnilla on tosiaa nkin utopia. Mutta se voi vähentää kyllä rikollisuutta. Ja jokainen vähempi on parempi. Ja tietenkin oikeudenmukainen kohtelu vähentää jossain määrin uusimisriskiä.
PoistaKysymykseni oikeastaan kuuluu, onko uhri vaikeampi muuttuja utopiassa kuin rikoseen syyllistyvä? Jälkimmäisestä pääsee helposti eroon ulkoustamalla ( mikä jo on tuota monopolia väkivaltaan) mutta uhrin reaalinen orgaaninusuus säilyy eräänlaisena ontologisena vaatimuksena. Tuo tekstini on tietenkin teoreettinen mutta periaatteessa mahdollinen (Marjatta!) kärjistys.
PoistaOnko uhri vaikeampi muuttuja utopiassa (tai meidänkin todellisuudessa) kuin rikoksen tekijä?
VastaaPoistaTietenkin on. Tiedät kyllä.
Mieti miten paljon maailma on täynnä rikoksien tai esim. terroritekojen tekijöiden välittömiä selitysyrityksiä esim. niiden kuuluisien "yksittäistapauksien" tai motiivien kautta.
Muista aina kun erästä suomalaista naispolitiikkoa haastateltiin televisiossa heti WTC-iskujen jälkeen. Hänen viestinsä pääpointti oli alkaa heti siinä talojen vielä palaessa raunioina alkaa miettiä murhaajien syitä ja motiiveja.
Motiivien miettimisellä on tehtävänsä, mutta mitä se merkitsee uhrin näkökulmasta? Onko se jo välittömästi sukua anteeksianteemiselle, tarkoitus tai selitetty, tulkittu tarkoitus selittää teon valkoisemmaksi?
Ehkä tästä syntyy se "kansan" primitiivinen (oikeutettu) reaktio rikollisten "hyysäämisestä" ja "yliymmärtämisestä."
Koston ajatus voi olla vain reaktio oikeudenmukaisuuden kokemuksen puuttumiseen.
Uhrit eivät läheskään aina saa uhrin nimeä. Eivätkä kansainvälistä tukea ja järkytystä. Tästäkin olemme ennen puhuneet. Otan kansainvälisen esimerkin, se on turvallista.
Kun venäläinen matkustajakone tuhottiin terrori-iskussa Siinailla jonkin aikaa sitten ja 150 lomalta palaavaa perheenjäsentä tapettiin silmänräpäyksessä, oli kansainvälinen huomio huomiota herättävän pientä verrattuna jossakin muussa maassa tapahtuneeseen iskuun.
On uhreja joiden puolesta itketään ja uhreja joiden puolesta ei itketä. Venäläinen lapsi joka palaa isän ja äidin kanssa rantalomalta ei ole yhtä hyvä uhri kuin orlandolainen homoseksuaali. Siis ainkaaan jos vertaa palstatilaa ja kommenttien järkytystä. (Toiv. en nyt sanonut mitään mautonta kertoessani vain mitä olen silmillä nähnyt).
Meidän ihmisten tunteita, ja samalla uhri-käsityksiä määrittävät todella voimakkaasti omat mieltymyksemme. Olkaapa rehellisiä. Mitä me ohitamme olan kohautuksella? Joskus jopa: no, ehkä ne saivat mitä ansaitsivat.
Tässä julmuudessa mielestäni peräkammariin syrjäytynyt uusnatsi ja ihmisoikeus-aktivisti ovat täsmälleen yhtä pitkällä. En ole ainakaan havainnut muuta. Tietyt ihmiset, tietyt uhrit, eivät saa meiltä mitään. Jokaisella lienee tässä omansa.
Sama tapahtuu rikokostenkin tasolla. Riippuu tekijästä mikä on uhrin asema. Tähänhän monet tahot ovat kiinnittäneet huomiota. Meidän järjestelmämme on tekijää hoitamaan keskittyvä. Se on oikein hyvä. Mutta samalla uhri saattaa saada muutaman tonnin käteen vakavastakin pahoinpitelystä, raiskauksen yrityksen kohteeksi joutunut muutaman satasen, burana-reseptin, ja näkemiin.
Noin ei tietenkään ole järjestelmällisesti, mutta tuotakin tapahtuu.
Olet oikeilla jäljillä tuon uhrin kanssa. Uhrien ei kannata unelmoidakaan tasavertaisuudesta. Sitkellä rehellisellä ajattelulla pitää yrittää kuitenkin asiaa korjata.
jope
"Motiivien miettimisellä on tehtävänsä, mutta mitä se merkitsee uhrin näkökulmasta? Onko se jo välittömästi sukua anteeksianteemiselle, tarkoitus tai selitetty, tulkittu tarkoitus selittää teon valkoisemmaksi? Ehkä tästä syntyy se "kansan" primitiivinen (oikeutettu) reaktio rikollisten "hyysäämisestä" ja "yliymmärtämisestä."
PoistaKoston ajatus voi olla vain reaktio oikeudenmukaisuuden kokemuksen puuttumiseen."
Olen samoilla linjoilla.
Ja muistan kun WTC-iskut tapahtuivat, välitön reaktio oli kahtalainen: kauhistus MUTTA myös juuri tuo "tätähän USA kerjäsi" -asenne. Se tulee niin orgaanista suoraan ettei sitä voi estää. Ja venäläisiin uhreihin reagointi vaikuttaa myös tajuntamme tapetti tosi paljon. Ihan jo populaarikulttuuri saa anglosaksisen kulttuurin tuntumaan läheisemmältä. Tuo hukkumistapaus kyllä lävistää tämän tapetin itselläni. Kauhea juttu. Ja törkeää piittaamattomuutta ohjaajilta vaikka lapset olisivat halunneet peruuttaa veneilyn.
Olen joutunut tekemään itseni kanssa paljon työtä opetellakseni hallitsemaan tuota puolueellista tunnerekisteriä. Tai ainakin tiedostamaan sitä. Työssäni varsinkin. Voi olla hyvä ettemme kohtaa uhreja tässä työssä ainakaan kovin usein. Vois olla työpaikan vaihto edessä... Ajattelen niin, että edustan tässä yhteiskunnallisessa olemisen koordinaatissa rikoksentekijän todellisuutta ja rangaistuksen rakenteita. Niin kannattaa tajuntansa säätää. Kun vielä tietää ettei uhrinkaan puolelta löydä absoluuttista totuutta...
No joo. On selvää, että ajan henki niin sanotusti vaikuttaa siihen, miten uhreihin suhtaudutaan. Tuo Orlandon tapaus on ilmiselvä osoitus tästä. Ja Orlandosta ja uhrien ajan kuvasta sitten seuraa uhreihin suhtautumiseen? Epäilemättä jotakin samaa kuin tuossa mitä sanot motiivien ja syiden pohtimisesta: "Onko se jo välittömästi sukua anteeksiantamiselle, tarkoitus tai selitetty, tulkittu tarkoitus selittää teon valkoisemmaksi?" Siis jotenkin että näemme ajan hermolla sateenkaarivärit väistämättä vaikuttaa asenteisiimme kummallakin puolella.
Mutta joo, kaiken ytimessähän soi perimmäinen kysymys siitä, miten vapaasti teemme valintoja. Se kysymys on tuossa kaikessa implisiittisesti läsnä. Vapaa tahto.
Motiivien suhteen tuo Orlandon tyyppi on siinä mielessä kiintoisa että kun se on yksinäinen susi niin missä määrin se on uskonnollinenn terroristi. Kai jos se itse niin sanoo niin ei voi ihan kieltääkään sillä verukkeella ettei Isisi ole konkreettisesti taustalla. Ja kyllähän se yllyttäjänä toimii. Luonne kaverilla varmaan on myös omanlainen mutta juuri silloinhan aatteet ja uskonnot toimivat tehokkaana polttoaineena.
Orlandon tapauksessa julmaa ja samalla paljastavaa oli lännen median kiire alleviivata motiivi homofobiaksi. Tekijän omat sanat omasta motiivistaan ohitettiin kuten teon tausta. Monissa muissa tapauksissa tekijän tausta suorastaan nostetaan esiin (esim. äärioikeiston tekojen), mutta tässä tapauksessa se tausta (radikaali-islam) suorastaan haudattiin. Se mikä on yksinäisen suden foobinen teko kontekstissa x ei olekaan sitä kontekstissa y.
PoistaTästäkin kaksoiskoodista on puhuttu paljon, täällä.
Tämän asian tiedostaminen ei näytä mediassa etenevän. Päinvastoin. Ehkä (eliitin?) panokset on vain niin isot nyt ettei ole varaa olla läpinäkyvämpi.
Tuossa uhrin näkemisessä puhuit totta kuin mies siinä ruisleipä mainoksessa. Ja oman puolueellisuuden tiedostamisessa. Ei tässä muu auta kuin luvata itselleen kyseenalaistaa omat motiivinsa kerta toisensa jälkeen ja miettiä miksi on niin, että meillä kaikilla on tajunnassamme a- ja b-luokan uhreja. Ehkä se on vain meidän tapamme selvitä liiasta tiedosta, tiedosta että puhtaita rintamalinjoja ei 2000-luvun maailmassa ole kovinkaan monta.
Otan yhden esimerkin. Tässäkin blogissa käytiin surullisen kuuluisaa raiskauskeskustelua sattuneesta syystä viime talvena. Joissakin paikoissa esillä oli tekijoiden näkökulma enemmän, toisissa enemmän uhrien. Jopa hyvin fanaattisesti. Luin kirjoituksia joissa perheenisät- ja äidit toivoivat pikateloituksia seinää vasten ja luin kirjoituksia joissa feministeiksi itsensä ilmoittaneet kertoivat, että mitään raiskauksia ei ole tapahtunutkaan, pikkuhuorat vain valehtelevat ja muutenkin tekevät itsensä tykö kun kulkevat keskenään iltaisin kaupungilla.
On siinä uhreille näkökulmaa.
Tämän vuoksi mikään muu kuin laillisuus ei ole lääke tähän irrationalismiin. Jokainen rikollinen teko on saatettava oikeudenistuimen eteen ja tuomio on annettava uhrin, ei tekijän edun, näkökulmasta.
Nythän lain sisäinen logiikka menee usein niin, että siinä suorastaan etsitään syitä alentaa tuomiota.
Huom! Tällä en tarkoita että tekijää pitäisi rangaista teon yli. Sen yhteisön pitää vain osata laatia lait jotka vastaavat oikeudenmukaisuutta reaalimaailmassa enemmän kuin lakitieteellisessä oikeusfilosofiassa. Uhrin etu ei voi olla tekijän etua heikommalla tasolla. Uhrihan on teon kohteena menettänyt jotenkin. Pahimmissa tapauksissa asioita joita ei enää elämän aikana voi ehjätä.
jope
Joku muukin (ajattelee tai on ajatellut samantapaisesti):
VastaaPoista”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, joka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä”
Ja joku muukin jatkaa: ”Siinä missä sankarillinen politiikka uskoo ihmisen hyvyyteen ja kehityskelpoisuuteen, konservatiivinen politiikka myöntää ihmisen raadollisuuden ja alkukantaisuuden.”
Osuivat silmiin netissä eräässä yhteydessä, ja löytyyhän tuo kirja omastakin hyllystä. Ajatusten siteeraaminen on musta tylsää, niin kuin emme osaisi itse ajatella, mutta poikkeus vahvistaa nyt säännön. Lainaukset T Melenderiltä.
Huom! en kirjoittanut tätä puolustaakseni jotakin "konservatiivista" politiikkaa, vaan kommenttina siihen että ihminen ei ole mikään hyvis lähtökohtaisesti, aina ja kaikissa tilanteissa. Ikään kuin automaatti: "on miten on, mutta uskon sittenkin hyvään ihmisessä."
jope
Just julkasen uuden jutun aiheesta ja erityisesti sun inspiroimana...
Poista(mikä ton melenderin kirjan nimi nyt oli?)
Mussa konservatiivisuus ja sankarillinen humanistisuus käy ristiin ja minusta tätä ristiriitaa on syytä pitää esillä ainakin tässä blogissa.
Taitaa olla Kuka nauttii eniten.
PoistaTuo ristiriita on sinänsä mielenkiintoinen että nimenomaan humanismin hyvästä perinteestähän se mitä nyt pidämme (klassisena) konservatiivisuutena, on lähtöisin.
Humanismin kantaisien arvomaailma olisi meidän näkökulmastamme todella arvokonservatiivinen, jos sitä niin katsoisimme. Ja minähän katson.
Siksi usein sijoitankin tuon sanan "klassinen" kommentteihini.
"Minun" konsevatiivisuuteni, kristillisyyteni ja humanismini (olen sitä tietenkin myös) menevät monelta osin päällekkäin kun niitä tarkastelee ei-modernissa peilissä, klassisessa.
Jopa liberalismi siinä alkuperäisessä!! muodossa sopii sinne hyvin. Kaikesta noista muodostuu klassinen konservatiivisuus: realistinen käsitys ihmisestä ja sen heikkouksien vastalääkkeestä, rajoitteista, tabuista ja traditioista jotka palvelevat ihmistä ja ihmiskuntaa, mutta samalla usko edistykseen ja rohkea joustavuus uusien elämänlaatua parantavien innovaatioiden suhteen.
Eli länsimainen elämisenmalli.
Ja taas: ei tämä nykyinen hedonistis-globalistinen hulluus, vaan jaktuva pyrkimys nousta "taivaaseen."
Faustisuus tulee siihen sitten rinnalle varjonma tuollaisella drivella, mutta sen kanssa on elettävä dynaamisessa dialogissa, niskan päällä, jotta päästään eteenpäin eikä juututa.
Sulle ei, mutta yllättävän monelle saa olla aina uudelleen ja uudelleen selittämässä että konservatiivuus ei ole yhtä kuin oikeistolaisuus.
Se mikä on nyt oikeistolaisuutta on tässä ajassa nimenomaan vallankumouksellista, radikaali-liberalismia sekä arvojen että rahan suhteen. Oikeistolainen on yhtä kaukana konservatiivista konservatiivin näkökulmasta kuin vasemmistolainen. Eikä niin eri laidallakaan.
Noiden kaikkien mainuttujen käsitteiden käyttötarkoitus on muuttunut politiikan ja ideologioiden hajottua niin ettei yleensä keskustelusta tule mitään.
jope