Kunhan alkuun vain pääsee, olemisen kysymisestä tulee tahdosta riippumatonta ja unohdukseen palautumatonta toimintaa. Tämän kuvaamisessa Hyry oli ylittämätön. Tai on. Huolen, pyhyyden ja arvokkuuden fenomenologi on poissa.
Minäkin huomasin tänään tämän uutisen. Lähti lakki päästä loppupäiväksi. Kesällä pitää lukea Hyryä ja ajatella. Hyry piirsi esiin tietynlaisen olemisen, jota ei ole missään muualla kirjallisuudessa ja joka kuitenkin on itselleni erittäin samastuttava ja tärkeä. Eroista huolimatta.
Minulle Hyry on jäänyt tuntemattomaksi, mutta nyt googlailtuani olen hyvin kiinostunut hänen lapsuudenkuvauksistaan. Niissä otteissa mitä olen löytänyt, kuten esim. Alakoulu-romaanin alku "Söin aamulla pöydän luona jauhopuuroa ja ryypin maitoa", välittyy nostalginen tunnelma entisajan rauhallisesta elämänmenosta, vähän samanlainen kuin Olli Jalosen Poikakirjassa, joka on yksi hioutuneisuudellaan minua säväyttäneistä kirjoista.
Lue Maailman laita. Hieno pienoisromaani olioiden tavasta koota olemassaolo käsillemme ja siitä huolesta mitä täälläolon satunnaisuus meissä aiheuttaa. Tärkeä juttu siinä on myös meren ja maankamaran suhde olemassaolon kokemukseen; se, miltä ne TUNTUVAT entiteetteinä. Tämä Vanhus ja meren sijasta... (joka on ehkä maailmankirjallisuuden yliarvostetuin teos).
Kurssi on myös hieno ja kyllä Finlandian voittanut Uuni on hyvä kans. Uunin rakentaminen maailmasuhteena...
Aitta on jääny mulle vähän etäiseksi, mutta pitää lukee uudelleen. Aitan siirrossa liikuvat olemisen koordnaatit samalla. Lue mitä Heidegger kirjoittaa taideteoksen totuudesta tapahtumisena ja temppelin tavasta koota olemistamme kohoamisessaan. Hyryn aitta on minulle arkinen versio tästä.
Hyry on universaalisti uniikki. Ehdottomasti (vaikka Eskelinen ja Lehtola sen haukkuki pystyyn:o).
Hyry on suuri fenomenologi ilman filosofian sanastoa ja retoriikkaa. Sen teosten implisiittinen kuvaama pyhyys ja elämän avokkuus on aina kolahtanut minuun. Arvokkuus ja pyhyys tarkoituksena sinänsä. Kaunista! Täälläolo olemisen kysymisenä...
Kumma ettei kukaan ole tehnyt näistä elokuvaa. Mollberg ois voinu...
Maailman laita on hieno, mutta mun suosikkeja romaaneista ovat Kurssi, Aitta ja Uuni. Aitta kolahti näistä parhaiten. Kirjoitin siitä pitkän esseen julkaisuun Kiviaholinna, Suomalainen romaani (Avain, 2013).
Sitten on hienoja novelleja roppakaupalla 1960-luvulta.
Tuli mieleen vielä Kertomus ja siitä novelli Mustan ojan vesi. Hyryn tuotannossa on jokin itsepintainen nostalgiajuonne, joka ei liity vain tiettyyn vuosikymmeneen tms vaan itse ajan kuluun ja sen kokemiseen. Aitassa se miten aikaa ja historiaa säilytetään esim. rakennusten ja esineiden ja työvälineiden kautta ja niitä nimeämällä. Taustalla on tietysti kertojan ahdistus ja havainto oman olemisen rajallisuudesta, joka ilmenee esim. siten että hän tajuaa, ettei välttämättä tule enää uutta kevättä jolloin hän voisi taata kaikkea olemassa olevaa havaitsemalla sen. Jännä on, että vaikka Hyry oli lestadiolainen, varsinkin Aitta kuvaa nimenomaan yksilön olemisen liki musertavan kokemisen. Toki yhteisö ja sen normit luovat taustaa (askeettisuus, työnteko), mutta nimenomaan hyvin voimakas ja ristiriitainenkin kokemus olemisesta ja sen lakkaamisesta on kaiken ytimessä.
Olinkin unohtanut tuon Kertomuksen. En ole sitä ollenkaan lukenut! Sehän oli Finlandia-ehdokkaana kans muistaakseni.
Tuo nostalgia on hyvä huomio. Ontologinen nostalgia...
Jotenkin Uunissa tematisoituu aineen ja olemisen suhde. Uuni itsessään, sen rakentuminen, tiilien partikkelimainen rakentumine ja niiden konkreettinen käsilläolo... siinä on jotain hienoa.
Selasin Aittaa ja nyt muistan mikä siinä häiritsi. Jotenkin te tematisoi ja kontemploi liian läpinäkyvästi mun makuun, filosofinen ääni kuului liikaa. Jotenkin... Hyryn hienous on siinä, että sen fenomenologia on implisiittistä, lausumatonta ja rakenteessa ja ikään kuin asemassa ilmenevää. Mitä enemmän sitä, sitä paree Hyry on. Oleellisempaa on se, missä ihminen on ja missä hän puhuu kuin se mitä hän puhuu.
Itse luin Aittaa ajatuksella, että siinä puhuu vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Kun mies on hyvin lähellä Hyryä, siitä tulee puhetta olemisesta. Se mikä minua jotenkin lohdutti, oli ahdistuksen käsittely. Juuri eksistentiaalinen ahdistus saa aikaan romaanissa suurimman osan puhujan liikkeistä. Katsoisin, että Aitta tematisoi ehkä syvimmin nimenomaan eksistentiaaliset kysymykset (fenomenologian ohella) Hyryn tuotannossa: ahdistus, mielettömyyden kokemus ja sitten tämä nostalgia ja vaivihkainen uskonnollinen lohdutus, joka ei kuitenkaan ratkaise sitä, että yksilö kammoaa elämänsä loppumista ja historiallisen ajan puitteiden muuttumista tunnistamattomiksi. Uskonnollinenkin taso on läsnä suoraan vain parilla todella hienovaraisella viitteellä, mutta silti koko kirjoitus on ikään kuin elämän mielen / mielettömyyden kysymyksiä vasten. Ehkä se mikä itseäni hieman ärsytti oli puhujan jämähtäminen tiettyyn aikaan, oppositio nykyaikaa kohtaan, mutta kun itse on hieman samanlainen, joskin toisesta näkökulmasta ja toisenlaisella elämänkokemuksella, senkin ymmärsi.
Itse perkasin siinä Kiviaholinnan artikkelissani romaanin kerrontaa ja kertojaa tällaisen dennetilaisen tietoisuuden monivedosmallin avulla (siinä minä ja hän vaihtelevat vaikka ovat samaviitteisiä).
Muuten, Kertomuksen (1986) viimeinen novelli Mustan ojan vesi on kuin Aitta pienoiskoossa. Samat teemat, eri muoto. Ei niin kärjekkään filosofisesti ilmaistuna, vaan hienovaraisemmin. Ikään kuin kolmetoista vuotta nuoremman kertojan suulla. Aikatasot on kirjoitettu hyvin limittäisesti siten, että aina ei ihan ota selvää muusta kuin siitä, että kokemuksen keskuksena on kertojan tietoisuus, joka seilaa samantapaisesta kokemuksesta toiseen. Jännä kuvaus ajan kokemisesta myös. Hieman samanlaista huojuntaa aikatasojen suhteen kuin Aitassa (ja muualla) kerronnan persoonamuodon suhteen.
Kiitos kiintoisista pointeista. Käyn lainaamassa tuon Kertomuksen (ja katon netistä sun kirjaa kans josko ois palautettu).
Itelläni oli ton profiilini lapsuuskuvan aikoihin jotenkin hyryläisiä kokemuksia kun menimme perheen kanssa Jyväskylään sukuloimaan. Perhe oli jännitteinen ja talo oli siis maalaistalo ja karjan kanssa. Minun kaupunkilaispoikani mieli ahdistui näistä matkoista. Kysyin aina äidiltä että montako päivää me ollaan ja sain summittaisen vastauksen aina. Jotenkin se maalaiselämän tunnelma ja haju ja jännittert ahdisti. Koin ikään kuin jättäneeni itseni sinne kaupunkiin. Tulee mieleeni Silta liikkuu. Ja synnynnäisen munuaisvian takia vietin valtavasti aikaa myös Lastenklinikalla Helsingissä eli siinäki mielessä tuo romaani on läheinen. Jotenkin täälläolon vinous on siitä tuttua...
Olen ajatellut että tuosta jyväskylän matkasta saisi hyvän tv-elokuvan tai novellin... Ei musiikkia vaan pelkästään todellisuuden ääniä ja hidasta olemista. Elokuva alkaisi mustasta kuvasta ja aukeaisi auton sisätiloihin jossa perhe matkustaa. Hiekkatie kuuluu renkaiden alka ja sitten pojan ääni: "Montako päivää me ollaan siellä äiti?" (Tämän keksi työkaveri kun kerroin tätä juttua...)
Kuulostaapa hienolta pikku elokuvalta tai novellilta! Jo tuosta kuvauksesta pääsee tunnelmaan.
On muuten mukava kuulla, että Seinäjoellakin kirjani on lainassa. Näköjään uutuuden viehätystä on vielä täällä pääkaupunkiseudullakin, Helmet-kirjastoissa suurin osa lainassa. Mä olen ehtinyt antaa pois / kaupata kaikki omat kappaleeni paitsi yhden, jota pidän siltä varalta, että pitää lukea jossakin.
Yhdyn edellisiin puhujiin, vaikka tuon sukupolven tekijöistä Rintala onkin mulle se merkittävin. Hyry ja Rintalahan olivat myös henkilökohtaisesti läheisiä ystäviä. Olin pienellä reissulla, luin uutisen. Tosin eniten mietitytti lukea nettilehdistä iloisia (?) (pikku?)uutisia "Normandian maihinoususta" Suomen rannikolle ja seurata miten se vaikuttaa jengistä ( ja myös mediasta) yhtä normaalilta ja luonnollilselta kuin päivän sää. Meidän maa on nykyään outo ja jollakin tapaa vieras. Täällä solahtaa läpi mikä vaan. Hyry olisi ehkä viisaan lestadiolaisen historian käsityksellä ohittanut jenkkiläisen ratsuväen rantaan karauttamisen maailmana jonka suuntaa ei voi muuttaa, Rintala ei olisi ohittanut.
Pitää ottaa Rintala paremmin haltuun, on jäänyt mulla sellaisten pistokokeiden varaan, Hyryn ja Meren katveeseen. Tutkimusta olen kyllä lukenut. Selvästi terävämpi ja aktiivisempi suhde yhteiskuntaan ja historiaan kuin puhtaammin modernistis-lestadiolais-eksistentialistisella fenomenologi-Hyryllä.
Kyllä näin. Lopputuotannossaan Rintalakin sitten kääntyi sisään päin enemmän, vaikkakaan ei samalla tavalla minimilastisesti kuin Hyry. Kirjoitti toisesta maailmansodasta filosofisesta näkökulmasta, Tsvetajevasta, Ahmatovasta, Celanista, Boenhoefferista, Faustus-käsitteestä jne. Mulle tuo kaikki oli suurta herkkua. Ikään kuin olisi itse lukenut kaiken em. tuon viisaan esilukijan kautta. Rintalan 80-90 -lukujen kirjojen ansiosta olen ollut myös hyvin allerginen kaikille Venäjä-typistyksille, jotka nykyään ovat taas kovassa käytössä. Tarkoitan lähinnä venäläisen sivityksen ja kulttuurin ohittamista tuosta vain ja läntisen asettamista kaiken mitaksi. (Globalisminhan tulee olla nimenomaan Made in West/EU. Onneksi Rintala ei nähnyt tätä kaiken tasapäistämistä westiksi.)
Hannu Mäkelän Otavan ajassa oli muuten hauskoja kuvauksia sekä Rintalasta että Hyrystä. Hyry oli tosiaan tekstiensä oloinen mies myös arjessa.
Minäkin huomasin tänään tämän uutisen. Lähti lakki päästä loppupäiväksi. Kesällä pitää lukea Hyryä ja ajatella. Hyry piirsi esiin tietynlaisen olemisen, jota ei ole missään muualla kirjallisuudessa ja joka kuitenkin on itselleni erittäin samastuttava ja tärkeä. Eroista huolimatta.
VastaaPoistaHyry on minusta aidosti uniikki maailmankirjallusuudessa. Lueskelen Uunia uudelleen.
PoistaKirjastosta oli lainattu sun kirjas. Mutta ennemmin tai myöhemmin...
Minulle Hyry on jäänyt tuntemattomaksi, mutta nyt googlailtuani olen hyvin kiinostunut hänen lapsuudenkuvauksistaan.
VastaaPoistaNiissä otteissa mitä olen löytänyt, kuten esim. Alakoulu-romaanin alku "Söin aamulla pöydän luona jauhopuuroa ja ryypin maitoa", välittyy nostalginen tunnelma entisajan rauhallisesta elämänmenosta, vähän samanlainen kuin Olli Jalosen Poikakirjassa, joka on yksi hioutuneisuudellaan minua säväyttäneistä kirjoista.
PoistaLue Maailman laita. Hieno pienoisromaani olioiden tavasta koota olemassaolo käsillemme ja siitä huolesta mitä täälläolon satunnaisuus meissä aiheuttaa. Tärkeä juttu siinä on myös meren ja maankamaran suhde olemassaolon kokemukseen; se, miltä ne TUNTUVAT entiteetteinä. Tämä Vanhus ja meren sijasta... (joka on ehkä maailmankirjallisuuden yliarvostetuin teos).
Kurssi on myös hieno ja kyllä Finlandian voittanut Uuni on hyvä kans. Uunin rakentaminen maailmasuhteena...
Aitta on jääny mulle vähän etäiseksi, mutta pitää lukee uudelleen. Aitan siirrossa liikuvat olemisen koordnaatit samalla. Lue mitä Heidegger kirjoittaa taideteoksen totuudesta tapahtumisena ja temppelin tavasta koota olemistamme kohoamisessaan. Hyryn aitta on minulle arkinen versio tästä.
Hyry on universaalisti uniikki. Ehdottomasti (vaikka Eskelinen ja Lehtola sen haukkuki pystyyn:o).
Hyry on suuri fenomenologi ilman filosofian sanastoa ja retoriikkaa. Sen teosten implisiittinen kuvaama pyhyys ja elämän avokkuus on aina kolahtanut minuun. Arvokkuus ja pyhyys tarkoituksena sinänsä. Kaunista! Täälläolo olemisen kysymisenä...
Kumma ettei kukaan ole tehnyt näistä elokuvaa. Mollberg ois voinu...
Maailman laita on hieno, mutta mun suosikkeja romaaneista ovat Kurssi, Aitta ja Uuni. Aitta kolahti näistä parhaiten. Kirjoitin siitä pitkän esseen julkaisuun Kiviaholinna, Suomalainen romaani (Avain, 2013).
VastaaPoistaSitten on hienoja novelleja roppakaupalla 1960-luvulta.
Aitta pitää ottaa käsittelyyn uutestaan niinku Turhapuro sanois.
PoistaJa joo... Silta liikkuu on hieno.
Tuli mieleen vielä Kertomus ja siitä novelli Mustan ojan vesi. Hyryn tuotannossa on jokin itsepintainen nostalgiajuonne, joka ei liity vain tiettyyn vuosikymmeneen tms vaan itse ajan kuluun ja sen kokemiseen. Aitassa se miten aikaa ja historiaa säilytetään esim. rakennusten ja esineiden ja työvälineiden kautta ja niitä nimeämällä. Taustalla on tietysti kertojan ahdistus ja havainto oman olemisen rajallisuudesta, joka ilmenee esim. siten että hän tajuaa, ettei välttämättä tule enää uutta kevättä jolloin hän voisi taata kaikkea olemassa olevaa havaitsemalla sen. Jännä on, että vaikka Hyry oli lestadiolainen, varsinkin Aitta kuvaa nimenomaan yksilön olemisen liki musertavan kokemisen. Toki yhteisö ja sen normit luovat taustaa (askeettisuus, työnteko), mutta nimenomaan hyvin voimakas ja ristiriitainenkin kokemus olemisesta ja sen lakkaamisesta on kaiken ytimessä.
VastaaPoistaOlinkin unohtanut tuon Kertomuksen. En ole sitä ollenkaan lukenut! Sehän oli Finlandia-ehdokkaana kans muistaakseni.
PoistaTuo nostalgia on hyvä huomio. Ontologinen nostalgia...
Jotenkin Uunissa tematisoituu aineen ja olemisen suhde. Uuni itsessään, sen rakentuminen, tiilien partikkelimainen rakentumine ja niiden konkreettinen käsilläolo... siinä on jotain hienoa.
Selasin Aittaa ja nyt muistan mikä siinä häiritsi. Jotenkin te tematisoi ja kontemploi liian läpinäkyvästi mun makuun, filosofinen ääni kuului liikaa. Jotenkin... Hyryn hienous on siinä, että sen fenomenologia on implisiittistä, lausumatonta ja rakenteessa ja ikään kuin asemassa ilmenevää. Mitä enemmän sitä, sitä paree Hyry on. Oleellisempaa on se, missä ihminen on ja missä hän puhuu kuin se mitä hän puhuu.
Itse luin Aittaa ajatuksella, että siinä puhuu vanha mies, joka tietää kuolevansa pian. Kun mies on hyvin lähellä Hyryä, siitä tulee puhetta olemisesta. Se mikä minua jotenkin lohdutti, oli ahdistuksen käsittely. Juuri eksistentiaalinen ahdistus saa aikaan romaanissa suurimman osan puhujan liikkeistä. Katsoisin, että Aitta tematisoi ehkä syvimmin nimenomaan eksistentiaaliset kysymykset (fenomenologian ohella) Hyryn tuotannossa: ahdistus, mielettömyyden kokemus ja sitten tämä nostalgia ja vaivihkainen uskonnollinen lohdutus, joka ei kuitenkaan ratkaise sitä, että yksilö kammoaa elämänsä loppumista ja historiallisen ajan puitteiden muuttumista tunnistamattomiksi. Uskonnollinenkin taso on läsnä suoraan vain parilla todella hienovaraisella viitteellä, mutta silti koko kirjoitus on ikään kuin elämän mielen / mielettömyyden kysymyksiä vasten. Ehkä se mikä itseäni hieman ärsytti oli puhujan jämähtäminen tiettyyn aikaan, oppositio nykyaikaa kohtaan, mutta kun itse on hieman samanlainen, joskin toisesta näkökulmasta ja toisenlaisella elämänkokemuksella, senkin ymmärsi.
VastaaPoistaItse perkasin siinä Kiviaholinnan artikkelissani romaanin kerrontaa ja kertojaa tällaisen dennetilaisen tietoisuuden monivedosmallin avulla (siinä minä ja hän vaihtelevat vaikka ovat samaviitteisiä).
Muuten, Kertomuksen (1986) viimeinen novelli Mustan ojan vesi on kuin Aitta pienoiskoossa. Samat teemat, eri muoto. Ei niin kärjekkään filosofisesti ilmaistuna, vaan hienovaraisemmin. Ikään kuin kolmetoista vuotta nuoremman kertojan suulla. Aikatasot on kirjoitettu hyvin limittäisesti siten, että aina ei ihan ota selvää muusta kuin siitä, että kokemuksen keskuksena on kertojan tietoisuus, joka seilaa samantapaisesta kokemuksesta toiseen. Jännä kuvaus ajan kokemisesta myös. Hieman samanlaista huojuntaa aikatasojen suhteen kuin Aitassa (ja muualla) kerronnan persoonamuodon suhteen.
VastaaPoistaKiitos kiintoisista pointeista. Käyn lainaamassa tuon Kertomuksen (ja katon netistä sun kirjaa kans josko ois palautettu).
PoistaItelläni oli ton profiilini lapsuuskuvan aikoihin jotenkin hyryläisiä kokemuksia kun menimme perheen kanssa Jyväskylään sukuloimaan. Perhe oli jännitteinen ja talo oli siis maalaistalo ja karjan kanssa. Minun kaupunkilaispoikani mieli ahdistui näistä matkoista. Kysyin aina äidiltä että montako päivää me ollaan ja sain summittaisen vastauksen aina. Jotenkin se maalaiselämän tunnelma ja haju ja jännittert ahdisti. Koin ikään kuin jättäneeni itseni sinne kaupunkiin. Tulee mieleeni Silta liikkuu. Ja synnynnäisen munuaisvian takia vietin valtavasti aikaa myös Lastenklinikalla Helsingissä eli siinäki mielessä tuo romaani on läheinen. Jotenkin täälläolon vinous on siitä tuttua...
Olen ajatellut että tuosta jyväskylän matkasta saisi hyvän tv-elokuvan tai novellin... Ei musiikkia vaan pelkästään todellisuuden ääniä ja hidasta olemista. Elokuva alkaisi mustasta kuvasta ja aukeaisi auton sisätiloihin jossa perhe matkustaa. Hiekkatie kuuluu renkaiden alka ja sitten pojan ääni: "Montako päivää me ollaan siellä äiti?" (Tämän keksi työkaveri kun kerroin tätä juttua...)
Kuulostaapa hienolta pikku elokuvalta tai novellilta! Jo tuosta kuvauksesta pääsee tunnelmaan.
PoistaOn muuten mukava kuulla, että Seinäjoellakin kirjani on lainassa. Näköjään uutuuden viehätystä on vielä täällä pääkaupunkiseudullakin, Helmet-kirjastoissa suurin osa lainassa. Mä olen ehtinyt antaa pois / kaupata kaikki omat kappaleeni paitsi yhden, jota pidän siltä varalta, että pitää lukea jossakin.
Jos joskus ilmestyt seinäjoelle lukemaan sitä tai jostain muusta syystä, pidä minut ajan tasalla.
PoistaJep, kerron. Olen Radio Helsingin haastattelussa 18.7. Sen voi kuunnella netistäkin. Huomenna mökille.
PoistaYhdyn edellisiin puhujiin, vaikka tuon sukupolven tekijöistä Rintala onkin mulle se merkittävin.
VastaaPoistaHyry ja Rintalahan olivat myös henkilökohtaisesti läheisiä ystäviä.
Olin pienellä reissulla, luin uutisen.
Tosin eniten mietitytti lukea nettilehdistä iloisia (?) (pikku?)uutisia "Normandian maihinoususta" Suomen rannikolle ja seurata miten se vaikuttaa jengistä ( ja myös mediasta) yhtä normaalilta ja luonnollilselta kuin päivän sää.
Meidän maa on nykyään outo ja jollakin tapaa vieras. Täällä solahtaa läpi mikä vaan.
Hyry olisi ehkä viisaan lestadiolaisen historian käsityksellä ohittanut jenkkiläisen ratsuväen rantaan karauttamisen maailmana jonka suuntaa ei voi muuttaa, Rintala ei olisi ohittanut.
jope
Pitää ottaa Rintala paremmin haltuun, on jäänyt mulla sellaisten pistokokeiden varaan, Hyryn ja Meren katveeseen. Tutkimusta olen kyllä lukenut. Selvästi terävämpi ja aktiivisempi suhde yhteiskuntaan ja historiaan kuin puhtaammin modernistis-lestadiolais-eksistentialistisella fenomenologi-Hyryllä.
VastaaPoistaKyllä näin. Lopputuotannossaan Rintalakin sitten kääntyi sisään päin enemmän, vaikkakaan ei samalla tavalla minimilastisesti kuin Hyry.
PoistaKirjoitti toisesta maailmansodasta
filosofisesta näkökulmasta, Tsvetajevasta, Ahmatovasta, Celanista, Boenhoefferista, Faustus-käsitteestä jne. Mulle tuo kaikki oli suurta herkkua. Ikään kuin olisi itse lukenut kaiken em. tuon viisaan esilukijan kautta. Rintalan 80-90 -lukujen kirjojen ansiosta olen ollut myös hyvin allerginen kaikille Venäjä-typistyksille, jotka nykyään ovat taas kovassa käytössä. Tarkoitan lähinnä venäläisen sivityksen ja kulttuurin ohittamista tuosta vain ja läntisen asettamista kaiken mitaksi. (Globalisminhan tulee olla nimenomaan Made in West/EU. Onneksi Rintala ei nähnyt tätä kaiken tasapäistämistä westiksi.)
Hannu Mäkelän Otavan ajassa oli muuten hauskoja kuvauksia sekä Rintalasta että Hyrystä. Hyry oli tosiaan tekstiensä oloinen mies myös arjessa.
jope