torstai 1. joulukuuta 2016

DESCARTESIN DEMONI



Ei kummempaa.
Sen pilasta vain pitää ottaa kaikki irti.
Niin ettei se itse hyödy siitä.




10 kommenttia:

  1. Juha, vaikka Descartesin keksintö olikin mainio, riimittelin siitä tällaisen puujalkavitsin illan kunniaksi:


    Paha mahtava henki
    oli Cartesiuksen renki:

    puhdas oletus, hypoteesi,
    ehkä aluksi jotenkin freesi –

    ei niin hyvä kuin Jumala,
    ei niin syvä kuin humala –,

    sitten glamouri alkoi karista,
    henki muistutti vanhaa varista...

    VastaaPoista
  2. Ehkä jatkan tästä riimittelyä. Ymmärrän kyllä, että noissa kolmessa rivissäsi oli syvempikin pointti. Palataan siihen!

    VastaaPoista
  3. Descartesin summaus voisi kuulua cogito ergo sum -hengessä:


    Jos onkin pettäjä
    niin mahtava ja viekas,
    et’ aina minut pettää,
    niin kuitenkin on minä
    se jota petetään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mitä syytä minulla on olla epäilemättä käsieni olemassaoloa?"

      "Ei mitään. Mutta olemassaolon epäileminen onnistuu vain kielipelissä."

      Näin vastaa Varmuudessaan kohdassa 24 Wittgenstein skeptikolle.

      Tässä Vesa lienee myös meidän pointtimme?

      Poista
  4. Juu, kyllä, on tuo Wittgenstein velho.

    Itse en myöskään kyllä ehdi epäillä edes käsieni olemassaoloa, sillä minulla on melko selvä aistimus niistä ja tajuan kovin synkronisesti kuinka niillä operoin ja huomaan heti jos niitä särkee tai niissä on haava ja tiedän mitä silloin on tehtävä.

    Vain kielipeli voi saada minut epäilemään, että kädet jotka tunnen osaksi ruumistani, sen hahmoa, eivät ole minun käteni. Joka tapauksessa olen varma (tässä ympäristössä), että ne ovat kädet ja koska en havaitse kenenkään muun liikuttavan sormiani ajatusteni tahtiin, minulla on melkoinen luottamus siihen, että juuri käteni ja aivoni tässä liikkuvat samaan tahtiin: ajatus ja liike yhtäaikaisina, melkeinpä tavu tavulta, tällä nelisormijärjestelmällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmuuden esipuheessa von Wright antaa hyvän esimerkin kielipelistä eli tilanteesta, jossa käsiensä oikeellisuutta voi mielekkäästi epäillä ja käyttää relevantisti sanaa "tiedän". (Likimääräinen lainaus tämäkin):

      Olen onnettomuudessa (esim. räjähdys) ja käteni irtoaa. Mutta niin tapahtuu myös muutamalle muulle ihmiselle. Näen käden maassa mutta en tietenkään vois sanoa (vielä) TIETÄVÄNI että käsi on minun. Nostan sen maasta ja huomaan tutun luomen kädessä. Silloin voin mielekkäästi sanoa "TIEDÄN että tämä käsi on minun". Sanaa tiedän voi käyttää vain, jos kuulija voi ymmärtää, MITEN lausuja tietää tämän eli: miten tätä tietämistä voi epäillä. Oikeastaan sanoa "tiedän eläväni" on mielettömyyttä. Mutta sanontanahan se tarkoittaa muuta toki. Sitä miltä eleämä TUNTUU. Vähän kuin Matti Nykäsen 'elämä on laiffii'.

      W siis Varmuudessa pyörittelee sanan 'tietää' käyttöä. Tietää sanan mieletön käyttö, ikään kuin puheen täytteenä, on tehnyt sanasta tyhjän liian usein (meidän sitä edes itse huomaamatta).

      Mikä koettelu oikeuttaa minua käyttämään sanaa 'tiedän'? Siinä Varmuudesta-teoksen kaunis ydin.

      Varmuudesta on hieno ja runollinen, ymmärrystä ja sielua kauniisti avaava teos. Puhdasta episteemistä estetiikkaa. Maailman kaunis äärettömyys tulee lähemmäs sitä lukiessa. Ehdottomasti aution saaren kirja (Bukowskin Naisien ja Salingerin Siepparin ohella; näissä kaikissa kolmessa teoksessa mieli virtaa vapaasti, siksi saarelle mukaan, no joo, suomalaisista valtava Alastalon salissa, siitä voi välillä lukea otteita... ja kai siellä saarella sitten yksinään tulis uudestaan luettua kokonaankin).


      Lopuksi käsi(te)huumoria:

      Metsuri tulee myöhään pakkasiltana kotiin kun vaimo on jo tovin odottanut häntä ruokapöytään.

      "Mihin ihmeeseen oikein jäit ukko kukkumaan?"

      "No meni sahatessa vähän myöhään kun oli käet niin jäässä."

      Poista
    2. Juha, viilasin värssyäni vielä hieman ja pistin sen Versoihin, tilapäislyriikaksi muiden joukkoon.

      Jatketaan jutustelua!

      Poista