"Kaikki esteettinen havaitseminen on intohimoista havaitsemista."
John Dewey
1
Sinänsä tasokkaan trilogian keskelle unohdettu Nicolas Winding Refnin Pusher II on eräänlainen antropologinen* tutkielma rikollisesta alakulttuurista, sen orgaanisista liikkeistä. Mieleeni nousee aina tätä katsoessani, voiko näin uskottavaa ja hermoherkkää kulttuurin kuvausta tehdä ilman kyseiseen kulttuuriin kuuluvan asiantuntijan antamaa konsultaatiota tai omaa kokemusta? Voiko tätä oppia elokuvaa opiskellessa? Voiko näin uskottavaan reflektiiviseen leikkiin kyetä pelkän taiteen taitamisella? Edes Mads Mikkelsenin ja muun näyttelijäkunnan suvereenilla avustuksella.
2
Se, mikä tässä on elokuvan välineeseen ja taiteeseen kuuluvaa tekijän taitoa ja oivaltamista, on mielestäni kamerasilmän käyttäminen inhimillisten reaktioiden ja kulttuuristen sääntöjen kuvaajana hämmästyttävän luontevalla tavalla. Toisin sanoen se, miten tämä elokuva on saatu näyttämän toden impulsseilta puhtaasta fiktiostaan huolimatta. Minusta tuntuu, että tässä fiktion ja dokumentin rajalla ei ole enää edes merkitystä. Ja jos elokuvataiteesta puhutaan, dokumentissa saisimme jopa jotain vähemmän kun menettäisimme ohjaaja Refnin ja näyttelijöiden kyvyn luoda illuusiota ihmisen reaktioista ja käyttäytymisestä. Ja sitähän me fiktiossa juuri ihailemme, illuusiota todesta ja tuon illuusion luomaa runollista tilaa, eräänlaista intuitiivista ontologista eroa todellisuuden ja sen ajattelemisen välillä. Deweyn sanoin: intohimoista havaitsemista, sitä me kaipaamme taiteelta. Sitä on fiktio kauneimmillaan. Että taideteos hengittää fiktiivisellä ihollaan jotain itseään voimallisempaa. Tällä tavoin Pusher II on vahvasti teoreettinen, elokuvan ontologiaa käsittelevä teos, joka kaiken muun ohella kysyy, mikä on fiktion lisäarvo dokumenttiin verrattuna. Runoilevan kollektiivin intohimoinen äänikö?**
3
Refnin elokuvassa etualalla ei ole tarina vaan ihmisen käyttäytyminen siinä todellisuudessa, jossa hän elää ja on olemassa. Tätä elokuvaa on katsottava kuin kuuntelisi kummallista musiikkia. Tietenkin päähenkilön tilanteen voi halutessaan nähdä shakespearilaisena draamana elämisestä prinssin heikkoutta halveksivan ja vaimoja murhaavan hullun kuningasisän varjossa. (Ja minähän haluan kuten kohta tulette näkemään; ketä nyt edes hitunen Shakespearea ei koristaisi!) Mutta kyse ei silti ole tarinasta, jonka voisi jossain kohdassa odottaa lähtevän vetävästi käyntiin ja vievän matkaajansa alun ja keskikohdan kautta vihoviimeiseen loppuun. Tällaista tarinaa odottaessa katsoja väistämättä lähtee väärään suuntaan. Mutta omanlaisensa tarinan tämäkin olemisen summaus lopulta muodostaa. Sellaisen, joka jatkuu kuvien taakse joko orastavaan valoon tai yhä syvempään pimeyteen.
4
Valoon tai pimeyteen tässä sittenkin on jatkettava vaikka kirjoituksen pitikin loppua kauniisti tuohon edelliseen osaan. Ystäväni kanssa käydyt loputtomat keskustelut tästä elokuvasta inspiroivat jatkamaan. On nimittäin vielä ihan välttämättä kysyttävä, oliko halveksutulla ja kieltämättä hieman heikkolahjaiselta tuntuvalla osattomalla - ja tästä edes en nyt sitten malta olla käyttämättä niitä kuninkaallisia termejä - prinssillä (jonka takaraivoon kirjoitettu kunnioituksen vaatimuskin saattaa olla vain Refnin metaelokuvallista julmaa ironiaa) muita vaihtoehtoja kuin tappaa pelätty kuningasisänsä? Ottaen huomioon hänen henkisen ja kognitiivisen tasonsa: ehkei. Häntä ei millään osaa kuvitella vaikkapa poistuvaksi tanskanmaasta isänsä ulottuvilta ja luomassa jossain kaukomaassa omaa itsenäistä elämää ennen jotain ratkaisevaa muutosta. Impulsiivinen väkivallanteko tuntui ainoalta ulospääsyltä tästä hullun kuninkaan hovista. Ja vielä: Isän hulluus ja julmuus taisi olla hyljeksityn prinssin pelastus. Hän kun mitä ilmeisimmin teki palveluksen koko pelokkaalle hoviväelle.
5
Entä miten prinssimme itsensä käy? Aivan ensiksi hänen on elokuvan viimeisten (400 kepposta kumartavien?) otosten päättyessä mentävä viranomaisten luo ja tunnustettava tekonsa sekä luovutettava näille hänen omakseen väitetty huumehoureiselta äidiltä sieppaamansa lapsi. Ja miksi uskon hänen tekevän juuri näin? Siksi, että hänen suhteensa lapseen on koko elokuvan ajan ollut liian lämmin ja inhimillinen, jotta hän tekisi mitään muuta. Hänen herkistynyt käyttäytymisensä lapsen kanssa on muutospuhetta*** jonka voin ainakin uskoa ennustavan hyvää. Minulle Pusher II jatkuu näkymättömään mutta ehkä sittenkin enemmän valoisaan horisonttiin.
___
*Antropologia, eli ihmistutkimus, on ihmislajille ominaisia piirteitä ja ihmisen kulttuuria tutkivan tieteen yleisnimi.
**Moderni elokuva, tai osa siitä, on jo 50-luvusta lähtien pyrkinyt tahallaan tai tahattomasti dokumentin imitointiin (Kubrickin Killer's kiss tulee nyt ensimmäisenä mieleen). Sille todempaa voi ajatella olevan fiktion ja dokumentin raja kuin kumpikaan puhtaana ilmiönä. Siis se, että juuri illuusio vapauttaa meidät kokemaan ja tuntemaan faktisia kuvia enemmän. Sanoisin, että tällä tavoin taide elävänä itseilmaisuna, runoilijan äänenä, on elokuvalle (ja taiteelle yleensä) jopa tärkeämpää kuin dokumenttielokuvan totuus.
***Rikosseuraamustyössäni käytän paljon motivoivan haastattelun metodeita ja sen yhteydessä puhutaan mm. muutospuheesta. Se tarkoittaa sellaista ihmisen käyttäytymistä ja puhetta, josta voi olettaa sisäistä mutta vasta orastavaa halua muuttaa käyttäytymistään ja jota sitten kaikella ammatillisella osaamisellani yritän kannatella ja vahvistaa jos mahdollista; kyse ei siis niinkään ole jo muutetun käyttäytymisen kuvailusta jota sitäkin tietysti kuuntelen positiivisella ja aktiivisella korvalla
P.S. Katso myös blogistin 10+1 parasta elokuvaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti