NÄKEMIIN, FILOSOFIA
Jutussani Nietzsche, Lacan ja minä eräänlaisen jäähyväistekstin Nietzschelle. Samalla koko fenomenologiseen kehään ajautuva mannermainen filosofia alkoi tuntua yhdentekevältä (ja sitä sivuan jutussani Kokemus sinänsä). Sen verran halusin varmistusta, että lähetin jutun mannermaista filosofiaa vatkaavalle ammattifilosofille, maallikon kun täytyy aina pyrkiä koettelmaan ajateluaan ulkoa päin, muuten voi ajautua ns. hevopaskaan. Niitzelogiikkani näytti hänen mielestään pätevältä ja hän jakoi näkemykseni Niitzestä. Tästä pohdinasta seurasi myös "hyvästit" Heideggerin metafysiikkalle. Kommentoijani mukaan tulkitsin Niitzeä kuin Heidegger, jonka mukaan Niitzen käsitys nihilismistä pitää viedä vielä pidemmälle kuin Niitze itse vei (nähdäkseni korvasi jumalan kuoleman vain tahtofilosofiallaan). Tämän yliviennin tein siis tuossa mainitsemassani kirjoituksessa Lacanin avulla. Mutta Heideggerkin alkoi siis prosessin kuluessa tuntua olevien "takana" olevan olemisen kysymisessään turhauttavalta metayysikolta. Korvaavaa herran diskurssia tarvitsi hänkin.
Mitä tästä seuraa? Itselleni Heideggerin jälkeen ei voi olla muuta mielekästä olevan ympärillä pyörivää ajattelua ja toimintaa kuin tiede (vaikka Heidegger juuri sitä kritisoikin). Pelkällä ajattelulla ei voi edetä oikeastaan mihinkään kinnostavaan, fenomenologian kauppaamia "sisäisiä" havaintojamme täytyy testata empiirisesti, jotta niillä on totuuden kannalta merkitystä (filosofia retoriikkana, etiikkana ja metafysiikan kritiikkinä on toinen juttu, hyvinä esimerkkinä tästä Derrida ja Ville Lähde, ks. seuraava postaus).
Deweyn kirja Pyrkimys varmuuten kannattaa lukea. Se on varmuuden entiteettiin pyrkivän ajattelufilosofian kritiikki ja tieteellisen testaamisen tärkeyden kuvaus. Dewey, Lacan, Wittgenstein ja Hume jäävät jäljelle, niitä luen yhä ja koen valideiksi maailmankuvani suhteen. Kant on jo vähän siinä ja siinä. Ei mielestäni saanut mitään aikaiseksi suhteessa Humen ongelmaan, siirsi vain empiirisen umpikujan subjektiin, sisäisiksi kategorioiksi. Eli nimesi kategoriat jotta pystyisi puhumaan sisäisen ja ulkoisen rajasta ja olioista sinänsä.
Erittäin hyviä päätelmiä, Juha. Minusta Nietzschelle jää kuitenkin jokin eurooppalaisen hengenelämän poliittisen ja ideologisen analysoijan rooli. Tahto valtaan on liian monimutkainen konsepti poliittiseksi elämän ohjenuoraksi. Minusta tuntuu kuitenkin, että N ehti kuvata, mitä Euroopalle käy nyt 140-160 vuotta myöhemmin. Se kuolee. Näin näen. Me viimeiset eurooppalaiset kokoonnumme keskustelemaan Euroopan kuolemasta, se tapahtuu tässä silmiemme edessä. Luultavasti tuhlaamme kaiken muun paitsi tieteen. Siinä ainutlaatuinen eurooppalainen ajattelumme säilyy, mutta jopa humanismin ja yhteiskuntatieteiden alueella vajoamme johonkin, joka kyseenalaistaa oman perintömme.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaVoisi myös sanoa, monikulttuurinen ihannesubjekti on yksi outo versio yli-ihmisestä ja sellaisenaan antinietzscheläinen: ylihistoriallinen, ylikansallinen, ylikulttuurinen ja ylirajainen subjekti jota ei ole olemassakaan mutta johon eurooppalaisten pitäisi jostakin syystä uskoa. Tämä abstraktio on yksi eurooppalaisuuden aiempien subjektivaatioiden kuten rationaaliseen ja kriittiseen ajatteluun kykenevän subjektin tuho. Pahimmillaan näin. Oikeastaan tästä uudesta yli-ihmisestä puuttuu kaikki se terve vaisto, jota Nietzsche - kieltämättä osin sekavissa ja epärealistisissa puheissaan - subjektilta edellytti. Tälle kaikki on perimmältään samaa ja yhteiskunta syntyy yhteisten perustarpeiden tyydyttämiselle - valitettavasti tällaisesta ei synny kovin toimivia yhteiskuntia.
VastaaPoista