Näin kirjoittaa Nietzscheä lainaten Gilles Deleuze teoksessaan Nietzsche ja filosofia (s. 114).
Siis aktiivisen tietoisuuden ensisijaisuus reaktiiviseen; luovan ja tuhoavan ensisijaisuus säilyttävään ja toistavaan; aktiivisen tahdon ensisijaisuus reaktiiviseen
Minusta tämä Nietzschen asettama reaktiivisuuden ja aktiivisuuden dualismi on (aktiivisuuden) ensisijaisuuden metafysiikkaa, johon sitten hänellä äärimmäiset tekonsa perustelevat yleensä vetoavat, kun eivät rohkene tunnustaa kosmista pettymystään: kun ei reaktiivisuuteemme vastaavaa Jumalaa niin ei myöskään hyvyyttä eikä tarkoitusta, olkaamme siis julman aktiivisia.
Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.
Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.
Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)
Mutta eikö tämä yhä ole reaktiivisuutta herran puutteeseen? Ja nyt täytyy mennä Lacaniin (ks. linkit). Eikö voi ajatella, että Nietzschen filosofia, tässä aktiivisuus ja myöntymiseen itseensä kohdistuva myöntyminen, ole itsessään mahdotonta yritystä todentaa herratonta diskurssia ja jakamatonta subjektia? Mahdotonta siksi, että lacanilainen subjekti on "tuomittu" vieraantumisessaan - ja nyt venytän Lacania Nietzscheen - reaktiivisuuteen. Nietzschelle obekti a on idea myöntöään myöntävästä aktiivisesta subjektista. Sitä hän kiertää halun kohteena ja syynä. Löytääkseen uuden jumalan kuolleeksi julistamansa paikalle. Nietzschellä on kaksoissidos herraiseen diskurssiin. Periaatteessa Nietzsche ei eroa tarkoituksettomuutta julistavasta Saarnaajasta (joka kieltämättä on parasta mitä Raamatusta olen tähän mennessä löytänyt). Kumpikin "tarjoaa" kaaokselle vaihtoehtoaan. Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan aina jotakin tarkoitusta.
Lacanin valossa Nietzschen aktiivisuuden ensisijaisuus suhteessa reaktiivisuuteen on hänen mieltä pakottava (lacanilainen) fantasmansa. Ja sillä on mahdotonta perustella tai kieltää sen enempää mitään reaktiivista kuin aktiivistakaan; hyvää tai pahaa, heikkoutta tai vahvuutta. Kumpikaan ei ole ensisijaista, ne ovat "vain" symbolista (lacanilaista) rekisteriä. Ilmoitus Jumalan kuolemasta tuleekin aina väärään aikaan. Ilman herran diskurssia kun ei koskaan tulla toimeen. Nietzsche kiertää lacanilaista kehää.
Hyvä esimerkki kosmisesta pettymyksestä ja sen hysterisoituneesta sublimoimisesta filosofialla on tv-sarja Syntisen kolmannen kauden Nietzschensä kanssa epävakaasti kamppaileva James Burns. Hän hakee hysterian tilassa täydellistä kohdetta kaaoksen ja tyhjyyden tilalle. Mutta koska subjekti on mahdollinen vain vieraantuneena, siis jakaantuneena, myös Burnsin projekti on mahdoton: yksikään symbolisesta rekisteristä "lainattu" idea ei voi toimia. Symbolisesta on päästävä eroon. Siksi kuolema tai jokin muu äärimmäisyys tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Itsetuho, väkivalta tai muu symbolisen rekisterin tuhoaminen: vain siten voi tuntea häivyttävänsä symbolisen rekisterin ja fantasmoida olevansa herra herran paikalla. Kissan on kuoltava taiteilijan vuoksi, kuten olen toisaalla tullut maininneeksi.* (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, älä lue tätä paljastavaa alaviitettä.)
Onko Nietzsche vaarallinen filosofi? Sitäkin. Minusta juuri tuo tulkitsemani lacanilainen rakenne Nietzschessä tekee vaikutuksen varsinkin epävakaisiin ja äärimmäisiin persoonallisuuksiin. Kun halun sietämätön liike on saatava loppumaan eikä mikään liian suhteellinen ja yhteisesti jaettu rekisteri voi sitä tehdä, nietzscheläinen amoraalisuuden sävelasteikko vetoaa ihmiseen. Se tarjoaa mahdollisuuden eläytyä autististiseen statukseen, toisin sanoen: illuusion puhtaasta aktiivisuusdesta; "aidosta" itsensä toteuttamisesta. Mikä tietenkin on pelkkä kuvitelma, lacanilainen fantasma. Siksi Nietzsche on sekä kiehtova että vaarallinen filosofi. Eikä jälkimmäistä vain siksi, että häntä tulkittaisiin väärin.**
Mutta kyllä Nietzsche hysterisoi minutkin. Niin pakonomaisesti hänen häilyvyyteensä suhtaudun. Lukeeko lopulta hullu minussa hullua Nietzscheä? Hän on minulle filosofeista lacanilaisin, koska häntä lukiessa objekti a ei teoretisoidu vaan vie minut suoraan asioiden ytimeen. Nietzschen patologinen ja patologisoiva ääni puhuttelee suoraan. Se hämmentää ja ärsyttää. Miten lukija sitten reagoi tähän hysterisoitumiseensa, riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa. Itselleni Nietzsche on ollut vapauttavaa luettavaa. Hänet on vain lopuksi potkaistava altaan niin kuin ne Wittgensteinin tikkaat. Ja rakastettava sen jälkeen elämää yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, absoluuttisen satunnaisena "lahjana". Kun kysyt, paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen, kysymyksessä on jo vastaus.
Woody Allen herättää minussa ristiriitaisia tunteita, mutta Nietzschen ajattelun hän on tiivistänyt mielestäni paremmin kuin kukaan muu. Hänen mukaansa Nietzsche muistuttaa meitä siitä, että elämä on mahdotonta ilman itsepetosta. Kiinnostavaa onkin kysyä, missä Nietzsche harrasti omaa itsepetostaan. Ensisijaisuuden metafysiikka on ainakin yksi vastaus. Mielestäni Lacanilla mallintaminen leikkaa tästä metafysiikasta ison osan. Oikeastaan kaiken. Palauttaa Nietzschen maan pinnalle. Nietzsche ajatteli niin kuin ajatteli, koska ei sisimmässään muuta voinut. Koska ihminen ei muuta voi. Tyhjyys oli hänellekin liian sietämätöntä ja siksi, hänkin, jätti nihilisminsä kesken. Vaikka muuta tuntui väittävänkin.
Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.
Kiitos ja hyvästi Nietzsche.
...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.
**:Moraalin alkuperän ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."
Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille.
Nihilismin aito ylittäminen on henkilökohtaisen Nietzschensä hylkäämistä. Koko roskan jättämistä taakseen.
Kiitos ja hyvästi Nietzsche.
...
*Kun Burnsin vastavoima etsivä Harry Ambrose lopulta kieltäytyy kauhun ja raivon vallassa pelaamasta tämän nietzscheläistä peliä ja riskeeraa lapsensa hengen, hän kyllä myöskin pelaa juuri samaa peliä, mutta vastakkaiseen suuntaan. Ambrose sitoutuu vaistomaisesti reaktiivisiin arvoihin ja dekonstruoi näin Burnsin rekisterin. Reaktiivinen ja aktiivinen ovatkin samaa mutta eri näkökulmasta.
**:Moraalin alkuperän ensimmäisen tutkimuksen 13. luvussa Nietzsche kirjoittaa: "[Heikko] hminen tarvitsee uskoa epämääräiseen, valinnaiseen subjektiin, koska sitä vaatii itsensä säilyttämisen, itsensä myöntämisen vietti, jossa jokainen valhe yleensä pyhittyy. Subjekti (---) on tähän asti ollut maan päällä paras uskonkappale kenties siksi, että se on tehnyt (---) heikoille ja sorretuille mahdolliseksi tuon ylevän itsepetoksen tulkita itse heikkous vapaudeksi, sen tietty laatu ansioksi."
Heikkous itsepetoksena... Niin kuin vahvuus ei muka turvautuisi vapaan tietoisuuden mahdollistamaan itsepetokseen... Kyllä Nietzsche tässä ihan omasta syystään ojentaa kättä fasismille.
...
Syntisen kolmannen kauden jaksoja nähtävissä Areenalla ja myöhemmin Netflixissä.
...
http://www.psykoterapia-lehti.
Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta liimaamalla hakupalkkiin pääset Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia.
urn_nbn_fi_jyu-2011092811466 (3).pdf
...
http://www.psykoterapia-lehti.
Alla oleva linkki ei suoraan taida aueta, mutta liimaamalla hakupalkkiin pääset Mikko Kytölän pro graduun Subjektin teologia.
urn_nbn_fi_jyu-2011092811466 (3).pdf
Muokkasin juttua kahden viimeisen kappaleen osalta henkilökohtaisemmaksi. Samoin nimeä. Tuli tätä kirjoittaessa mieleeni, että filosofia fenomenologisena kehänä on lopultakin turhauttavaa, ellei se tarkoita jotain oman elämäntunnon ja arvojen suhteen. Niitze on minulle tarkoittanut jotain vapauttavaa mutta silloin hänet on tosiaan potkaistava alta pois kuin Wittgensteinin tikkaat. Hänen sokeutensa itseään kohtaan on luettava esiin. On oltava nihilistisempi kuin niitze itse ja se ei voi enää tarkoitraa muuta kuin elämää absoluuttisen kontingenttina "lahjana" (Meillassoux ja Nietzsche kohtaavat). Ks. Meillassoux-juttu tunnisteesta.
VastaaPoistaOhitan nyt kaiken teorian, ja olen liian henkilökohtainen, siinä ei ole netissä järkeä, mutta paskat.
VastaaPoistaMun niitseläinen piste itsessäni on sosiaalinen. Tunnistin sen murroiässä viimeistään.
Minulla oli monet asiat toisin kuin toisilla. En kokenut olevani erilainen nuori (heh), en "toinen" sillä tavalla miten se akat. selitetään, vaan kokonaan toista maata.
Sama jatkuu vieläkin.
Olen edelleen jos haluan, ja useimmiten haluan, varsinainen smalltalkin ja sosiaalisen liiman tekijä. Jos on jokin sosiaalinen tilanne, pidän sitä yllä, keskustelen jne. Autan porukkaa vapautumaan, jonkilainen karjalaistyyppi.
Koen silti samaan aikaan tässä alamaistelen. Myötäilen.
Että paskat välitän samaan aikaan.
Tulee halua rikkoa se kupla jossakin vaiheessa. Tuoda esiin jotakin kiusallista, joka säpälöi syntyneen mukavan yhteisyyden kuplan.
Nykyään en tee sitä oikeastaan koskaan, ennen tein sitä useinkin.
Mitä "parempia", eettisesti kokevampia ihmisiä paikalla sitä varmemmi sen tein.
Itse opin Niitseni Strindbergin kautta. S:llä on se terveempi, reipashenkinen puolensa, ulkoilmaihmisyytensä, onneksi, sekin vetosi, ja vetoaa minuun edelleen.
Entä kristinusko sitten? Miten sen sovitan? Se onkin mysteeri. Ehkä siten että siinä minuun vetoaa sen rajumpi, sensuroimattomampi puoli.
Se jota ei ole humanismilla pläträtty.
Mutta minun niitseni elää minussa edelleen jossakin muodossa. Katsoin tuota sarjaa myös. En koe tarvetta ylittää moraalia, koen enemmänkin niin, että jotkut puhuvat paskaa, takertuvat heikkoihin maailmanselityksiin, prosessoivat maailmaa väärässä optimismissa, kun samaan aikaan kuvan voisi kirkastaa olemalla äärimmäisen rehellinen sen kanssa millainen ihminen on ja mitä maailmassa tapahtuu.
Kaiken hyväksi selittäminen voi olla kaunis pyrkimys mutta kaukana siitä vaateesta minkä Niitse heittää, mutta myös Jeesus ja vaikkapa Tukholman hourupää.
Ja siksi minun sosiaalinen niitseni herää kello 23.30 ja rikkoo kuplan vaikka siinä menee sitten juuri helposti luotu kivan ja mukavan miehen maine.
Tosin, hah, näin en toimi enää. Ikä painaa?
Oma luopumiseni "aivojen kamppailusta" (S:n termi) johtuu siitä, että olen huomannut että äärimmäisen harvoin keskustelulla tai edes faktoilla toimimisesta seuraa mitään. Ihminen on mitä se haluaa olla. Voi olla että se johtuu myös älykkyydestäni, millä ei pitkälle pötki:)
PoistaVielä. S:n mukaan raitis ihminen on kaikkein vaarallisin. Se oli häneltä siis myönteinen arvoarvostelma. Ehkä aikalaisuuden pieni ylittämiseni tuleekin sitä kautta. Enää.
Poista"...riippuu hänen kosmisen pettymyksensä asteesta ja tietenkin psyykkisestä tilasta. Ja koska todelliset vääryydet eivät palaudu kosmiseen pettymykseen eivätkä psyykkiseen tilaan, niilläkin tietenkin on osansa lukijan valinnoissa"
VastaaPoistaTuolla selitä jo paljon tuota em.
Totta kai. Maailma on käsittämättömän hieno ja maaginen paikka. Ekstaasiin on syitä vaipua tämän tästä. Ja vaivunkin.
Mutta samalla: onhan tämä silti valtava kosminen pettymys.
Avaa tuota kosmista pettymystä! Mitä se sulle tarkoottaa? Kiinnostavaa.
PoistaSe on niin iso kysymys ettei taida edes sanoja löytyä. Pettymys on henkilökohtainen, henkinen ja reealinen suhteessa siihen mitä maailma on.
PoistaSe ei ole "tälläinen on ihminen" (vrt. Primo Levi) sillä tiedän että ihmisessä on valmius mihin tahansa pahaan.
Se ei ole myöskään pettymys "millaisen maailman olemmekaan luoneet" vrt. mitä komisario Wallander aina kysyy, kun utopistinen sosialidemokratia ei olekaan vielä täydellisesti toteutunut.
Jään miettimään asiaa, kun sitä kysyit. Vastaa ehkä myöhemmin.
Henkilötasolla se on ehkä pettymystä siihen etten koe todellista yhteyttä juuri minkäänlaisiin yhteisöllisyyksiin. Etten koe kuuluvani niihin laumoihin joita tässä ajassa on tarjolla.
Jokin yhteisen kontaktin puute se on. Ei yksinäisyys vrt. Sartre vaan jotain muuta. Kuin toukka joka hakkaisi päätään vasten seinämää joka ei anna periksi.
Mutta Juha, samaan aikaan tuo mihin viittasit, elämä on lahja ja voin kokea sen kautta jotakin todella hienoa. Elämä on aina parempi kuin tyhjyys tai olemattomuus.
Sekin on lahjaa että voisin esimerkiksi tässä nyt sanoa mitä tahansa suurella voluumilla ja piittaamattomuudellq eikä mikään eikä kukaan voisi estää sitä vapauttani. Lahja niin että "minua ette saa kiinni."
Entä sinä? Sun kosminen pettymys tai ekstaasi?
VastaaPoistaMinulle Nietzschen suuruus on varmastikin siinä, että hän kuvasi ennalta tämän pöljän "hyvyyteensä" tukehtuvan Euroopan, vaikka ei ollut päivääkään elänyt siinä, vaan vasta sen esiasteessa. Joku voisi tietenkin sanoa, että Nietzsche oli yksi niistä joka estetistisessä myytinrakentamisessaan loi mahdollisen esikuvan 1900-luvun eurooppalaisille projekteille, joista toisen maailmansodan jälkiselvittelyjen myötä sitten muodostui tämä nykyinen "hyvyyden valtakunta", joka hiljalleen murhaa itsensä. Ehkä Nietzsche on jollakin tapaa Euroopan olemus. Ristiriitainen.
VastaaPoistaNatsismi ja kommunismi ovat ne kaksi järkyttävää haavaa, joiden syntyä ja kokoonkuromisia emme luultavasti eurooppalaisina pääse pakoon. Kuolemme noihin haavoihin.
PoistaJope. Voin sanoa, että kosminen pettymys on metafysiikkaa joka ei edes ajatuksena ole minulle mielekäs. Pettymykseen kun tarvitaan odote, jonka suhteen ollaan pettyneitä. Elämän tapahtumiin ja ihmisiin, asioihin jotka ovat kokonaisuuden sisällä jne. tietenkin voi olla pettynyt, mutta ei kokonaisuuteen.
VastaaPoistaEkstaasit vaihtelee. Rajaan viimeisimpään, koska henkilökohtaisimmat on hyvä pitää ittellänsä. Viimeisin oli noiden kahden vimeisimmän postauksen kirjoittaminen ja käymäni inspiroiva ja itseluottamusta antava keskustelu ja saamani kannustava palaute niistä aiheen ammattilaisen kanssa (oli pakko tarkistaa onko tekstini pätevää ja siihen tuli mahdollisuus). Se oli iloa tuottava kokemus, riemuakin. Olin kuin pikkulapsi kuuskymppisen kropassa.
Vielä niitzestä:
Mulla on tään kirjoittamiprosessin jälkeen vähän kumma olo. Vähän kuin ois menettäny mielikuvitusystävän kun niitze äkkiä tuntuu itselleni aika turhalta jutulta samoin kun filosofinen ideoiden todisteleminen ja sen pohdinta että kun niitä ei voi rationaalisesti todistaa olemassaoleviks an sich jne. (hume, dewey ja L.W. kyllä säilyttävät yhä tärkeytensä). Kun pistin niitzen Lacanin kehikkoon, otin ikäänku muutaman askelen taakse ja katsoin niitzeä koe-eläimenä eikä arvostettavana filosofina - se oli mieltä avartava hetki; siitäkin tuli halun kehää kiertävä heppu, joka muka tuhotessaan metafysiikan loi sen vain uudelleen itsensä näköiseksi. Tämä ammattilainen sanoi että tulkintani niitzestä on aika lähellä Heideggerin tulkintaa. Kävin googlettaan ja lukeen Leena Kakkorin n&n-jutun Tahto valtaan - metafysiikka nihilisminä, jossa se tutkailee hedeggerin tulkintaa niitzestä. Kyllä kommentoijani oli jotensakin oikeassa, ainakin mielleyhtymä pelitti. Heideggerin mukaan Nietzschen tahto valtaan arvottaa olemista ja siksi taas unohtaa olemisen. Tavallaan noin tuossa omassa jutussanikin ajattelen. Jako freaktiiviseen ja aktiiviseen on yhä arvottavaa metafysiikkaa.
Mutta ei heideggerkaan osaa jättää silleen vaan perustaa hänkin uuden metafysiikan, minun mielestäni ainakin: ihmettelee, miksi emme osaa kysyä olemista oikein. Ja siksi tiede ja tekninen suhde luontoon korvaa sen, ikään kuin "tahtona valtaan". Mutta, kyselen minä, jos olemista kysyttäisiin oikein, emmekö olisi pystyneet ilmaisemaan symbolisella reaalisen, siis kyenneet mahdottomaan? Ainut ei-tekninen suhde luontoon voi olla jokin mystinen symbolinen diskurssi. Muu olisi pelkkää ei-olemista ja oisko se nyt sitten jotenkin kivaa, häh? Jähmettyä reaaliseen?
Hyvästit siis myös Heideggerille.
Vesa, ehkä vielä syntyy arvojaan uudelleen määrittävä niitzen jälkeinen eurooppa. Toivon niin.
Arvojaan uudelleen määrittävä Eurooppa, joka pelastaisi itsensä ja näkisi oman perinteensä rikkauden olisi lottovoitto. En ihan näe tuota, jos jatketaan näin, mutta voi hyvin olla että ei jatketa. Niin kauan kuin Saksa on kaiken veturi ja tavoitellaan samaan aikaan liittovaltiota, ollaan kiinni traumoissa ja utopioissa, joista ei hyvää seuraa. Toisaalta ei voida palata 1800-luvun eurooppalaiseen ideaan eli nationalismiin sellaisenaan.
PoistaRikkauden ja arvon, voisi sanoa. Eurooppalainen tietoisuuden syntymä on ainutlaatuinen ja pitkä prosessi. Ei sellaista ole tapahtunut jossain muualla juuri tällä tavalla.
PoistaValistusta ja humanismin perinnettä voi virheistään arvostella (ja reflektio tietenkin kuuluu valituksen ytimeen ihan ärsyttävyyteenkin asti) mutta kyllä ne minun identiteettini rakentavat. Ympäristön globaali tulevaisuus on suurin uhka meille, se ehkä tulee haastamaan humanismimme rajuimmin. Puolemme joudumme valitsemaan, mistä pakolaiskriisi jo antoi esimakua.
PoistaNiitze mielestäni tuota antiikin humanismin ydintä ole heilauttanut vaikka filosofien akateeminen yhteisö niin esittääkin. Näen niin, että niitzet ja heideggerit pyörivät sisäisessä ideamaailmassaan ja valistuksen ja humanismin perinne jättää tuon metafyysisen kehän silleen (kristinusko parhaimmillaan on yhdistänyt platonistisen metafysiikan ja humanismin ehkä paremmin kuin mikään muu tuntemani idea... vaikka niitze olikin omaa mieltänsä tästä... ja tässä otan mielelläni valistusta vastaan).
Siis tuosta toisen kappaleen eka lauseesta puuttu ei-sana kuten tietenkin huomasittekin.
PoistaEnpä tiedä. Yleiseen (konkreettiseen, polittiiseen) sovelletteva ja muuntuva tietoisuus ei voi oikeastaa olla muuta kuin eri asentoja individualismin ja yhteisöllisyyden välilä ja niitä kaikkia on jo kokeiltu monta kertaa. Ja niin, että yhteisöllisyyden ideaaleissa on tullut suurimpia epäonnistumisia, kommunismi ja natsismi.
VastaaPoistaUusi filosofia tai uusi arvofilosofia jäisi kuitenkin pienen piirin sananselityspeliksi.
Yksilöllisyys taitaa sittenkin olla se, mikä on ollut kestävämpää. Ihmisen itse omaksi piirikseen laskema arvo. Ihmisiä ei ehkä millään saa kokemaan samaa niiden kanssa, joiden motiivit he tuntevat vieraiksi.
Siinähän se oma valinta, vapaus juuri toteutuukin: minä en ole sitä mitä sinä olet t a i minä en ole sitä mitä te olette.
Ehkä olemme esimerkiksi "kahtiajakautumisesta" liikaa huolissamme jne.
Tosiasiallisesti sellaista ei ole edes menossa, vaan jakoja moniin moniin ryhmiin. Myös yhden ihmisen kokoisiin ryhmiin.
Kompromissit ja yhteistyö erilaisten ryhmien välillä on ihan riittävä väliaikainen liima.
Yhteinen arvomaailma jos tarkemmin ajattelee olisikin hirveä
kammotus.
Siksi se ottaa pannuukin kun sitä ajetaan ja tarjoilaan kuin ainoaa mahdollisuutta.
Mitä tämä em. on sitten filosofian kielelle, en osaa sanoa.
Hyvästeistä filosofille tulee muistuu mieleen nuoruus kun nuoret ihmiset tietenkin ensin innostuneita Sartresta. Merkityksen keksiminen ja se muu abc-opisto. Tuntui heti liian pehmeältä. Vähän kuin Juha tuossa kuvasit nyt kovasti vaahtosin silloin (ja oikein!), että ei tässä mitään metaa tai merkityksiä tarvita, tai kuvitteellisia merkityskeksimisiä, hana vaan elämässä pohjaan ja täyttä vauhtia eteenpäin. Luonnossa, varsinkin touko-kesäkuussa tuntui (jo silloinkin) olevan tuhannesti enemmän vetoa kuin pariisilaisfilosofilattessa.
Nuorallakävelyähän tämä on. Minun prinsiippini esitin tuossa Meillassoux-tekstissäni. (Tuo myn yllä oleva kommentti muuten sopii tähänkin kun kirjoitin sitä samaan aikaan ku jope sinä.)
PoistaKuuntelin kuulokkeilla pitkästä aikaa Boulezin Réponsia (en tiedä tuleeko tuohon taivutukseen heittomerkki). EKSTAASIA!!!!!!!!!!!!!!!!!
PoistaValistuksen lapsi oli hänkin...
PoistaNietzsche itse palasi antiikkiin, piti antiikin polista parempana kuin modernia aikansa demokratiaa (taisi jopa inhota sitä).
VastaaPoistaJumalista hän sanoi, että ne pysyvät vahvoina ja vallassa niin kauan kuin ovat heimojumalia, kun heistä tulee universaaleja, he heikkenevät.
Nietzsche oli tavallaan oikeassa. Ei hän kyllä ollut myöskään "nationalisti".
Näillä pohdinnoilla ei ole mitään merkitystä tilanteemme kanssa. Asiat menevät niin kuin ihmiset päättävät, ja joitakin asioita äänestytetään kansalla. Veikkaan, että menee perseelleen pahasti melkein kaikki mikä voi mennä.
Minusta luonto ja kesä mökillä on miljoonasti arvokkaampi ja ekstaattisempi kuin mikään käsitteellinen kelailu, vaikka arvostan sellaistakin.
PoistaFilosofian ja tai filosfian kautta olen tullut yllättävän vähän puhutelluksi teidän laillanne.
VastaaPoistaSanoisin että filosofinen tieto, kysely ja aiheet olen kohdannut enemmänkin taideteoksien kautta välillisesti, mutta samalla tietenkin jotenkin niiden kautta lihaksi tulleena.
Nietzche tässä juuri tyypillinen. Ei voi lukea katsoa kuunnella ettei kohtaa häntä jotakin kautta.
Vain Kierkegaard (eniten) ja jossakin määrin jossakin Schopenhauer ja Heidegger (sikäli kun jälkimmäistä yhtään ymmärrän) ovat tönäisseet minua.
Tiedätte varmaan typeristä typerimmän ajatuksen, että joku on "itsessään oma taideteoksensa" jne.
Tuonne päin jotenkin ajattelen myös filosofiaa siten, että moni on filosofia itsessään, omassa kehossaan niin että tämä kantaa itsessään filosofiaansa omassa ruumissaan.
Lähelle tulee sitä ajatusta (vanha eikä mielestäni romanttinen), että
valtavia runoilijoita kulkee tuolla maailmassa ulkona niin etteivät he koko elämänsä aikana koskaan tiedä sitä olevansa tai olleensa.
Sama varmaan filosofian ja taiteen kanssa.
Enkä tällä tarkoita että on joku sellainen keittiö- tai baarifilosofi tai taiteilija, vaan samaa kuin tuon runoilijuuden kanssa.
Kun sellaisen tuolla on joskus tavannut niin kyllä sen huomaa. Mielestäni olen.
Toki esim. julkaisemattomuus ei ole siitä mikään tae.
Voi joku julkaissutkin taiteilija olla sellainen vaikkei itse sitä tiedäkään!
"Mielestäni olen" tarkoittaa että mielestäni olen sellaisia tavannut ohimennen.
PoistaKoska kaikki on ainetta, filosofiassa täytyy olla mukana myös sitä, aineen painoa, keho, että se puhuttelee minua.
Zizek on tuollainen kehollinen filosofia, tykkään katsella hänen esiintymisiään, enkä osaa ajatella hänen filosofiaansa ilman hänen eleitään ja nukkavierua olemustaan. Luettuna ei ollenkaan niin vetoavaa.
PoistaSiis filosofi. Kännykkä korjailee...
PoistaTiedättekö mikä olisi todella kiinnostavaa, filosofian human interest-tasolla? Tässä Juha sulle podittavaa sikarilla ja viskillä: miksi kukaan ei ole juuri koskaan kuullut naisesta, joka olisi jotenkin isosti kiinnostunut Nietzschestä. Voi toki olla poikkeuksia, mutta naiset eivät ylipäätään puhu tai kirjoita mitään Niitsestä?
VastaaPoistaToki jossakin artikkelisssa tai muussa kirjoituksessa jotain voi olla, mutta se on aina vain maininta, huomio, viite, ei koskaan mitään omakohtaista.
Tähän ei kylläkään nyt kelpaa helpoin selitys suuremmasta empatiasta jne.
Ei natseissakaan ollut naisjohtajia juurikaan, mutta matalamman tason johtajistoa ja rivijäseniä, hyvinkin kiihkeitä oli, mutta ei tuskin kukaan on tasa-arvon nimissä valittanut sitä ettei natseissa lasikattoa saatu rikki.
Vesa, onko ollut joku naistekijä, esim. kirjallisuudessa jolla oli kiihkeä suhde Kirkegaardin ajatteluun? Toivon että löytyy.
"Voi toki olla poikkeuksia, mutta naiset eivät ylipäätään puhu tai kirjoita mitään Niitsestä?"
PoistaEi siis tuo minkäänlainen moite, ei missään tapauksessa.
En kyllä muista koskaan keskustelleeni Kierkegaardistakaan naisten kanssa. No, se varmaan on johtunut muista human interesteistäni.
PoistaNo ainakin tuo Leena Kakkorin kirjoitys johon edellä viittaan on sitten poikkeus mahdollisesta säännöstä. On muuten hyvä kirjoitus. Kakkorihan on kirjoittanut kirjan heideggeristä myös. Se kirjoittaa filosofiasta helkkarin selkeästi. Maalikkokin saa otteen. Kävin sen kanssa lyhyen meilivaihdon niitzen vaarallosuudesta vuosia sitten. Oli tullut samaan käsitykseen ajan myötä että vaara siinä piilee, toki lukijasta riippuen. (Tuonkin tekstin sille pistin. Saas nähä tuleeko kommenttia; se joka kommentoi ei siis ollu Kakkori.)
PoistaMulta tuo heitto naisista ja Niitsestä kai ihan lähtökohtaisesti typerä, mutta filosofisesti ahdistuneita, "tärähtäneitä" (vrt. nuoret miehet Nietzschensä kanssa) ei juurikaan näe eikä kuule. Hyvä asiahan se vain on.
PoistaVaarallinen filosofi. Siinä on aikamoinen mahdoton tehtävä, mutta N lienee sellainen ollut ainakin muiden tulkitsevissa päissä.
Zizek sitten on hyvin kyseenalaistanut nykyisiä poliittisia unia, mutta se korkeintaan se harmittaa.
Konkretian filosofi Jordan Petersson on sitten ainakin tehnyt monesta somettajasta lähes mielipuolen, kun sen ajattelu on heitä ottanut niin paljon päähän.
Ja miten paljon kaikki mitä koemme filosofian kosketuksena on opittua. Wagnerin yhdistämme kuin robotit Niitseen. Ja eksistentialistismin tiettyihin leffoihin. Lars von Trierissä on tiettyä Schopenhauerin vaikutusta, myöhemmissä teoksissa ainakin, mutta onko sekin vain opittua näkemistä?
Itselleni kuten sanoin filosofia tulee lihaksi tulee muuta kautta. Joko ihminen joka on itsessään ja kehossaan enemmän kuin virkkeet ja sanastonsa tai sitten taideteos, joka on myös filosofinen väite itsessään.
Kyllä tuo sun kysymykses oli ihan kiinnostava ja pätevä. Kakkori mullakin tuli vain mieleen. Simone de Beauvoir muuten on kirjoittanut de sadesta kinnostavasti. Eli en ylättys jos niitzestäkin.
PoistaNaisfilosofeista Luce Irigaray on kirjoittanut muistaakseni Nietzschestä ja Kierkegaardista on kirjoittanut Heidi Liehu, ainakin väitöskirjan - luultavasti on vaikuttanut jonkin verran häneen myös myöhemmin.
PoistaTutkimani Södergran oli kova Nietzsche-fani, kunnes "hylkäsi" Nietzschen.
Heidi Liehu tietenkin. Olen lukenut sen pienen romaanin ja totta kai muistan julkisuudesta.
PoistaSödergran Nietzsche-fanina on uusi tieto, mutta ei yllätä kuitenkaan. Hänen vuosinaan N oli tietenkin myös iso nimi ja paljon kulttuuripiireissä esillä, mutta ES:n joku kiihkeys ja tuo kiinnostus N:ään ei yllätä.
PoistaOlen kirjoittanut 2015 artikkelin Södergranin viimeisestä elinaikanaan julkaisemasta kokoelmasta eli Framtidens skugga (Tulevaisuuden varjo): tässä teoksessa murtuu Nietzschen yli-ihmisajattelu Södergranin tuotannossa, muiden muassa näin.
Kirjeissä on selvät jäljet ajattelun muutoksesta: Södergran tutustui Steineriin ja alkoi sitten lukea Uutta testamenttia. Södergran oli vihannut uskontoa, mutta viimeisinä vuosinaan hän luotti enää luontoon ja Jumalaan, jonkinlaisena luonnonolentona ja lapsena olemiseen - viimeisinä aikoina Nietzsche näyttäytyi hänelle vaarallisena ja väkivaltaisena ajattelijana, vaikka dionyysiset ekstaasit kiehtoivatkin ja Södergran koki suoranaista fyysistä tuskaa odottaessaan niitä. Södergranilla on erittäin mielenkiintoinen tunnerekisteri.
Tässä on artikkelini, jos jaksat joskus lukea:
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118614/Joutsen2015-haapala.pdf?sequence=2
Tällainen löytyy netistä: "Kierkegaard and Feminism: A Paradoxical Friendship", kirjoittaja Dera Sipe, Department of Philosophy, Villanova University"
PoistaPitääpä lukea joskus. Muitakin mielenkiintoisia tekstejä oli esimerkiksi naisesta ja viettelystä Nietzschen ja Kierkegaardin teksteissä.
Kierken ja feminismin paradoksaalinen yhteys - tod. miel.kiint.
VastaaPoistaJos kovin paljon filosofian erikoisanastoa, voi olla että putoan heti kärryiltä.
Tiedän että olet tutkinut ES:ää, ja tuo sinun tekstisi tulee lukuun.
Steinerhan oli tuona aikana myös muotiajattelija. Leinohan mm. oli kiinnostunut. Okkultismi jne. kiehtoi monia tuossa ajassa.
Södergran liukui Nietzschestä "henkisempään" Steineriin ja siitä Steinerin evankeliumitulkintoihin, mutta kun alkoi lukea itse evankeliumeja, ajatteli, että Steiner kolisee kuin ruosteinen rauta. No, noinhan se on. Evankeliumi on huomattavasti ruumiillisempi kuin Steinerin siitä vetämät korkealentoiset tulkinnat.
PoistaJokin Södergranin sielunelämän rakenteessa pystyi sulattamaan melko lailla vastakkaisia aatteita.
Steinerista hörhömpää ei olekaan. Moni kuvittelee että ne koulut joitakin pehmeitä luovia kouluja, mutta taustalla oleva ihmiskuva ja maailmankuva muistuttaa noituutta monin tavoin vaikka ei, se on todettava, välttämättä oeptuksessa mitenkään erityisesti näy.
VastaaPoistaIhmisjumaluuteen, astraalimatkoihin, salaiseen Akasha-kronikkaan, kahteen Jeesus-lapseen, babylonialaiseen tähtiuskoon jne. jne. perustuva uskontosotku on aikamoinen blandis.
Moni onkin kyseenalaistanut kuinka demokraattisessa maassa salaisiin hierarkioihin perutuva koulujärjestelmä voi saada valtion tukea.
Kristitty ihminen kokee tuon spiritistisen steiner- ja teosofiasekoituksen maailman-ja ihmiskuvia täydelliseksi vastakohdaksi sille mitä pitää oikeana.
Luonnontieteellinen ihmiskuva ja maailmankuva ei sen sijaan ole muuta kuin oikein hyvä, ellei paras, matkakumppani maailman ymmärtämisessä.
En kuitenkaan ihmisenä halua syrjiä ketään teosofia tms.
Niissä kouluissakin varmaan paljon hyvää ja onhan niissäkin suurin osa yleisen oeptussuuunnitelman mukaista opetusta.
Omissa taiteilijasuosikeissakin taitaa olla. Mm. Tarkovskilla oli kiinnostusta juuri tuohon suuntaan.
Silti tuo steinersuunta ihmisen metafyysisessä kuvittelussa on itselle ehkä se kaikkiein vastenmielisin väkivaltaan ja rasismiin perustuvien uskontojen/uskonnollisuuden tapaan.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaTämä mun em. kommentti liittyi Juhan poistuneeseen kommenttiin, eli ei ehkä tule nyt ihan esiin konteksti. Mutta ei se tärkeää.
VastaaPoistaNoin koen ja käsitän streinerilaisuuden suhteen.
Yksityinen ihminen saa tietysti luoda maailmankuvan vaikka saunatontuista ja elää sen mukaan, uskonnonvapaus, mutta jos siihen liittyy muita ihmisiä, on aina hyvä, että taustoja tiedetään ainakin jos koko taustaa ei kerrota julkisesti kuten steinerlaisuuden suhteen varsinkin on. Kuten Juha olet allerginen Norjalle kuten tuolla hauskasti päivitit, olen itse kaikelle henkisyyden nimissä kulkevalle, newage-jutuille, teosofialle, steinerilaisuudelle jne. Toki ne ovat marginaalia, jos uskonnoista pahuutta etsii löytyy sitä rasistisista uskontojärjestelmistä ja ideologioista.
Ymmärrän kyllä, että monien mielestä kristinusko on saunatonttu-uskoa sekin, muinainen itämainen paimentolaisten narratiivi eikä muuta, mutta klassisen kristinuskon hang-around- ulkojäsenenä pysymisen koen hyvin helpoksi ilman uskonnollisuutta tai henkisyyttä joita minussa ei taida olla ollut koskaan lainkaan. Se ei ole luonnontiedettä, en tarkoita sitä, mutta se vain on....jotakin sellaista hapenkaltaista ettei sitä halua olla hengittämättäkään olemassaolon tyhjässä.
Niitzestä kirjoitin tuossa eräänlaisen jäähyväistekstin. Samalla tuntuu että koko fenomenologiseen kehään ajautuva filosofia alkoi tuntua yhdentekevältä (sitä sivuan jutussani Meillassoux'sta (en ole varma menikö heitto oikein). Niitzejutuusta kävin hyvän ja vahvisavan kirjeenvaihdon ammattifilosofin kanssa (maallikon täytyy aina pyrkiä koettelmaan ajateluaan ulkoa päin, muuten voi ajautua ns. hevonpaskaan). Niitzelogiikkani näytti keskustelun perusteella pätevältä ja keskustelukumppanini jakoi näkemykseni niitzestä. Tästä pohdinasa seurasi myös "hyvästit" Heideggerin metafysiikkalle. Palautteen mukaan tulkitsin niitzeä kuin heidegger: niitzen käsitys nihilismistä pitää viedä vielä pidemmälle kuin niitze vei (tein sen Lacanin avulla). Mutta heideggerkin on minulle olevien "takana" olevan olemisen kysymisessään äärimmäisin ja ehkä turhauttavin metayysikko.
VastaaPoistaMitä tästä seuraa? Itselleni Heideggerin jälkeen ei voi olla muuta mielekästä olevan ympärillä pyörivää "filosfiaa" kuin tiede. Pelkällä ajattelulla ei voi edetä oikeastaan mihinkään kinnostavaan (etiikka on toinen juttu). Havaintoja täytyy testata empiirisesti. (Deweyn kirja Pyrkimys varmuuten kannattaa lukea, mahtava varmuuteen pyrkivän ajattelufilosofian ja tieteellisen testaamisen välisen suhteen kriittinen kuvaus.) Dewey, Lacan, Wittgenstein ja Hume jäävät jäljelle, niitä luen yhä ja koen valideiksi maailmankuvni suhten. Kant on jo vähän siinä ja siinä...
Eli: minusta niitze on tehnyt erooppalaiselle maailmankuvalle ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Samoin Heideggerin tiedekritiikki on mielestäni tieteellisen asenteen "ulkopuolelle" jäävän mystisen olemisen kysymisen shamanistista mantraa.
Maailmankuvani on siis nykyään enemmän tieteellnen kuin filosofinen. Ja jos joku haluaa ajatella että siksi liian länsimainen ja eurooppalainen, niin sitten sitä.