On jotenkin selkeyttävää ja vapauttavaakin ajatella, että on osa itseä laajempaa koordinaattia; että ajattelee ja toimii siinä. Että ei ole kokemustaan määrittelevä piste valkoisella paperilla vaan pikemminkin ruutupaperi, jonka suorien jokaisessa leikkauspisteessä ilmenee samanaikaisesti. Näillä kielikuvilla ymmärtää oman suhteellisuutensa jotenkin paremmin.
Reaalisin kieli tuossa kokonaisuudessa on epävarmuuden tunne. Huoli ja ahdistus. Tai ärtymys. Varsinkin kun kuulee ehdottomia väitteitä tai periaatteita maailman tilasta.
Millaiset väitteet ja periaatteet sitten minua erityisesti ärsyttävät? No vierasta hegemoniaa väistämättä vahvistava kulttuuri- ja arvorelativismi tai vaikkapa hokema sodan mielettömyydestä esimerkiksi, tai väite, että väkivalta ei ratkaise mitään. Ne tuntuvat siirtävän edustajansa ja lausujansa ajan ja paikan häiritsevistä koordinaateista ideoiden vapaaseen valtakuntaan. Siellä he sitten etsivät koordinaatistosta mahdotonta ja rauhaannuttavaa nollakohtaa, uutta alkua itselleen.
Mitä tällä nyt haen? Sitä että huolimattomasti ajateltuina ja puhuttuina ajatuksemme ovat auttamatta eräänlaisia metakoordinaatteja, jotka eivät voi olla välittömästi luulemallamme tavalla tosia ja eettisiä, koska niissä emme kohtaa toista ihmistä (ja itseämme) kuolevaisena ja kärsivänä olentona vaan ideaalisena objektina. Ajatusvirheemme on siis siinä, että uskomme metakoordinaattien asettuvan täydellisesti "reaalisten" paikoille ja mikä kummallisinta, koemme kummankin olevan samassa paikassa (totta) yhtä aikaa. Siis sekä ideaalisen objektin että kuolevaisen olennon. Kun kumpikaan ei kuitenkaan välttämättä ole. Juuri tämän ajatusvirheemme takia kaikki tuntuu olevan itsellemme mahdollista. Tai ainakin tunnemme liian helposti vakuuttuneisuuden tunnetta.
Kirjoitin tämän koska minusta tuntuu, että tätä on tärkeää ajatella itsemme ja muiden vuoksi.
Päivitin tämän vanhan jutun selkeämmäksi Sartren Muuria taas lukiessani. Upea kirja.
VastaaPoista"Millaiset väitteet ja periaatteet sitten minua, erityisesti ärsyttävät? No vierasta hegemoniaa väistämättä vahvistava kulttuuri- ja arvorelativismi tai vaikkapa hokema sodan mielettömyydestä esimerkiksi, tai väite, että väkivalta ei ratkaise mitään. Ne tuntuvat siirtävän edustajansa ja lausujansa ajan ja paikan häiritsevistä koordinaateista ideoiden vapaaseen valtakuntaan. Siellä he sitten etsivät koordinaatistosta mahdotonta ja rauhaannuttavaa nollakohtaa, uutta alkua itselleen. Mitä tällä nyt haen? Sitä että huolimattomasti ajateltuina ja puhuttuina ajatuksemme ovat auttamatta eräänlaisia metakoordinaatteja, jotka eivät voi olla välittömästi luulemallamme tavalla tosia ja eettisiä, koska niissä emme kohtaa toista ihmistä (ja itseämme) kuolevaisena ja kärsivänä olentona vaan ideaalisena objektina. "
VastaaPoistaNo hitto, Juha. Nyt olet vedossa taas. Puet tällä kertaa sanoiksi mm. sen tunteen, joka minua vaivaa: tuon metakoordinaatiston (jonka peliväline on mm. kaksoisstandardisuus) jossa (muka) kuuntelemme toisiamme, mutta kuulostelemmekin ja varmistelemme oikeammin toistemme eettisesti yleisesti hyväksyttyä ilmaisua, jotta voisimme tunnistaa toisemme ja huokailla oikeamielisyyttämme yhdessä, ja itse asiassa silittää itseämme.
(paska ja sekava lause, mutta kyllä se siellä on)
En tiedä tunnistatko tätä mutta juuri tuo ideoiden vapaavaltakunta, jossa kaikkea voi pyöritellä tekee ihmisistä eräänlaisia etiikan robotteja, jotka ohjelmoivat toinen toisiaan puhumaan ja kirjoittamaan entistä oikeammin, "vastuullisemmin" ja puhtaammin.
Se vie ihmisyyden. Ja kuolevaisuuden.
Olen seurannut pari päivää tilannetta Afganistanissa ja eräässä toisessa blogissa kirjoittanut siitä hieman. Sisälläni kiehuu, monista syistä. Ei vähiten jenkkihourulan pakotempun, joka tuottaa ruumiskasoja. En todellakaan yhtyisi tällä hetkellä tuohon etuoikeutettuun pehmeään ajatelmaan "että väkivalta ei koskaan ratkaise mitään."
Vastaavia on vaikka kuinka paljon.
Sanoisin lopuksi että äärimmäisyyksiin asti ponnisteltu "vastuullinen ajattelu" voi tappaa ihmisen ja miksei yhteisänkin aidon vastuun kantamisen.
Ihan ensiks: korjasin tuon pilkkuvirheen tuosta eka virkkeestä!
PoistaOlet ymmärtänyt tuon tekstini ytimen. Just noin.
Ajattelin että toi ruutupaperikoordonaattimetafora aukaisee mieltä; havainnollistaa reflektion välttämättömyyttä... tai paremminkin: väistämättömyyttä.