sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

TUNTEELLA KYLLÄSTETTY JÄRKI 3: Autistisen statuksen traaginen hehku*



YHTÄÄLTÄ

Tekstissäni Kuinka lukea Nietzscheä ajautumatta säälimättömyyteen kirjoitin suunnilleen näin:

         Koska Nietzschelle olemassaolo ja luonto olivat yhtä eikä luonto näyttänyt äkkiä katsoen hyväntahtoiselta, hän päätteli eräänlaisen ensisijaisuuden metafysiikan, jossa säälivä hyväntahtoisuus oli ideologinen ja mielivaltainen luomus ja luonnon brutaali ja säälimätön sattumanmaraisuus jotain alkuperäisempää ja ensisijaisempaa. Siksi ideologinen hyväntahtoisuus kuului olla tahtovan subjektin vastustettavissaOikeastaan yli-ihmisen ideaan saattoi rakentaa ajatuksen, jolla säälin ja hyväntahtoisuuden vastustamisesta tuli looginen väistämättömyys ja melkeinpä velvollisuus. Tähän päättelyyn Nietzsche nähdäkseni perusti filosofiansa, jossa uskonnot ja moraali olivat elämän voimaa nihiloivia oppeja kun taas niiden ylittäminen oli jonkin perustavamman toteuttamista.
          On selvää että tätä päättelyketjua seuraten ajautuu näkemykseen, jossa vallantahtoisuus ja jopa julmuus on todempaa kuin sääli ja hyväntahtoisuus. Jos näin ajattelee, kokee Nietzschen lukija liian helposti itsensä älyllisesti epärehelliseksi, ellei vie "rajattomuuttaan" hyvän ja pahan tuolle puolen. Juuri tässä nähdäkseni on se fundamentaali logiikka, jonka Nietzschen filosofia voi mahdollistaa lukijasta riippuen ja jota esimerkiksi kouluampuja Pekka-Eric Auvinen ehkä koki teoissaan toteuttavansa."


Kun Jonathan Glover Ihmisyydessä sivulla 35 kirjoittaa Nietzschen ehkä olettavan "että vain ulkoinen auktoriteetti voi asettaa rajoituksia, ja sen takia uskoi rajoittamattomaan itsensä luomiseen", hän nähdäkseni myös tulkitsee Nietzscheä samoin kuin minä: jonkinlaisena (sisäisen) ensisijaisuuden metafyysikkona. Varioin itseäni: Nietzschen mielestä "mikä tahansa voi olla mahdollista tulematta hulluksi".


TOISAALTA

Henrik Rydenfeldin kirjoitus Nietzschen maailma tahtona valtaan tarjoaa toisenlaisen lähestymistavan. Siinä Nietzschen mukaan myös lajin selviytymistä edesauttavat sisäiset biologiset ja evolutiiviset ominaisuudet kuuluisi ylittää. Hyväntahtoisuus - ja tämä on nyt omaa olettamistani - lienee siksi ensimmäisinä ylitettävien joukossa, koska se luonnollistaa lauman dynamiikkaa, laumasielua, lajia. Ja koska Nietzschelle luontoaan ylittävä yksilö on filosofinen perusyksikkö, on johdonmukaista korostaa jotain, mikä häiritsee laiskaa ja laumasieluista hyväntahtoisuutta. Näin (yli-)ihminen on siis myös biologisuuttaan - eli sisäistä "vihollistaan"  - ylittävä (eikä vain toteuttava) olento. Tässä  uskonnot voi nähdä biologisen hyväntahtoisuuden ideologisointeina (eikä vain ulkoisina auktoriteetteina), joilla ihmiset saadaan unohtumaan biologisesti annettuun olemukseensa. Se mikä tähän asti on tukenut lajimme selviytymistä voi olla latistava ja yli-ihmisyyttä rajoittava ominaisuutemme, johon Nietzschen mielestä ei pidä unohtua. 

Toisin kuin minun ja (ehkä) Gloverin Nietzsche, Rydenfeldin kirjoituksen Nietzsche on enemmän biologisen olion dekonstruoija kuin ensisijaisuuden metafyysikko. Hyväntahtoisuus on samaa luonnollisuutta mutta juuri siksi se on ylitettävä. Edes biologia ei saa olla yli-ihmiselle kohtalo. 

TAI EHKÄ SITTENKIN


Mutta eikö myös Rydenfeldinkin kuvaama Nietzsche syyllisty ensisijaisuuden metafysiikkaan, kun erottaa tuota annettua biologista laumaisuutta olemustaan luovasta ja ylittävästä tahdosta (mitä se ikinä sitten tarkoittaakin)? Tekemällä siis edelleen eroa ensi- ja toissijaisen välillä. Eli luonnon ja yli-ihmisyyden. Ja miksi hyväntahtoisuuden on yhä hävittävä tässä metafysiikassa? Siksikö, että Nietzsche vain nyt sattuu olemaan persoona, joka tuntee ja haluaa niin?

Toisin sanoen: Onko ihmisen, edes Nietzschen, mahdollista olla puhtaasti aktiivinen ilman reaktiivista jakoa ensi- ja toissijaiseen? En usko. Kyllä Nietzschekin turvautuu moraalin kritiikissään liian puhtaaseen järkeen kyetäkseen vaikkapa sitten kuvittelemaan kaiken hulluuntumatta mahdolliseksi, eli tahdon, voiman ja julmuuden hyväntahtousuutta ensisijaisemmaksi. Järjen kriitikkona hänkin lankeaa huomaamattaan järjen lumoon kyetäkseen kovuuteensa. Mutta jos kertomus piiskatun hevosen puolustamisesta ja hänen luhistumisestaan sillä hetkellä perustuu yhtään todellisuuteen, on selvää, että ei edes Nietzschelle mikä tahansa eettinen rekisteri ollut hulluuntumatta mahdollista.

JA  VIELÄ LOPUKSI

Nietzschen vaarallisuudesta syytetään helposti lukijan mielivaltaa ja mielenterveyttä. (Niinhän minäkin tässä oikeastaan teen.) Nietzsche on kuin uskonnollinen johtaja, jonka ristiriidat halutaan selittää pois, ulkoistaa seurakuntaan. Mutta kovin helposti yhteyden hyväntahtoisuuden ja alhaisen joukkosieluisuuden välillä Nietzschen filosofiassa voi kyllä nähdä. Liiankin helposti. Ja koska olemme sosiaalisia eläimiä, kaikki oletettu ristiriita tuon laumaisen ominaisuutemme kanssa (oli se ulkoisesti tai sisäisesti ehdollistunutta) saa subjektiivista totuuttaan etsivän äärimmäisen luonteen tuntemaan itsensä traagiseksi yksilöksi, lopulta jopa kohtalokkaalla tavalla. Yhteisöstä tulee haaste joka on ylitettävä. Nietzschen metafysiikkaan hurahtavan on helppoa mestariinsa tukeutuen perustella itselleen eriytyvä, ikään kuin autistinen status, joka saa hänet tuntemaan itsensä vahvaksi ja todeksi vasta, kun yhteisö toiseutena on ylitetty ja pahimmassa tapauksessa myös tuhottu. Austistisen statuksen hehku voi käydä liian vastustamattomaksi. Eli mieluummin sen traagisuus kuin ei mitään. Nietzschen metafysiikan haasteeseen lankeaa petollisen helposti. 

Gloverin mielestä Nietzschen haasteesen on vastattava ja mahdollisimman käytännöllisesti: ymmärtämällä, mikä saa ihmisen moraali-identiteetin heikentymään niin, että joukkotuhoamiset ja kiduttamiset tulevat mahdollisiksi ja sitten toimimalla kukin omalta osaltaan niin, ettei tuollaista koskaan enää tapahtuisi. Gloverin vastaus on siis hyvin käytännöllinen ja vähemmän teoreettinen. Julmuutta kokeneiden todistukset ovat hänelle tärkeämpiä kuin yksikään vakuuttava teoria puoleen tai toiseen. (Tätä Noam Chomsky ei tajunnut vähätellessään Pol Potin uhrien todistuksia propagandaksi ja vaikenemalla totuuden lopulta paljastuttua kaikessa karmeudessaan.) Amoralismia ja kovuutta julistanut Nietzsche puolustamassa piiskattua hevosta uskoakseni riittää Gloverille. Se mitä filosofille tapahtuu, voi joskus olla paljastavampaa kuin se, mitä hän ajattelee

-

*Toisaalla haluttiin tarkennusta otsikon tarkoitukeeen. Ei kai siihen kenenkään muun ole velvollisuutta vastata kuin minun. 

Autistinen status syntyi miettiessäni kouluampujia aikoinaan, Auvista lähinnä. Heihin niitze aina tuntuu vetoavan, ruokkivan ikään kuin traagista hehkua yksinäisyyden sisällä, halun olla olemassa yksin koko maailmaa vasten. Autistinen status on jotain, mihin yleistetty toinen, tässä tapauksessa ihmisyyden rekisteri, ei pysty vastaamaan. Mutta koska ihminen haluaa olla olemassa mielekkäästi, hän toteuttaa itseään ylevöitetyllä väkivallalla. Kyse on eräänlaisesta tragedian kaavasta. Itse tulkitsen tragedian siten, että siinä äärimmäiselle merkitystyhjiölle "kirjoitetaan" mieli. Kyse on maailmankatsomuksellisesta autismista. Sitä on autistisen statuksen traaginen hehku.

Ks. myös jutut Autistinen status, Ensisijaisuuden metafysiikasta ja Objektien ikuinen paluu: arvelua hyvyydestä. Tämän kirjoituksen toinen versio on Autistisen statuksen traaginen hehku eli onko Nietzsche vaarallinen filosofi? 

22 kommenttia:

  1. Nämä on sulta hyvin mielenkiintoisia päivityksiä aina lukea, mutta koska olen kuin luokalle jäänyt vähänkin syvemmässä filosofiassa niin en uskalla = osaa sanoa juuri mitään. Sen vain sanon että jos kerta Glover sanoi noin (viimeinen kappale), niin siinähän on taas yksi kaksoisstandardien tunnistaja (kts. edell. ketjun Chomsky kommenttini).

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lueppa Francis Wheenin Kuinka humpuuki valloitti maailman. Siinä just tosta älymystön vaikenemisesta ja chomskysta enemmänkin.

      Poista
    2. Kas, pitää tutustua, ja yksi vastaava, ei välttämättä yhtä tasokas, mutta oman maan asioita riittävän hyvin läpikäyvä on Taistolaisuuden musta kirja. Moni tosin suhtautuu negasti siihen kirjoittajan vuoksi. Siis taas tämä timokoivusalo-ilmiö: väärä mies.

      Tietenkin pitäisi myös omia mustia aukkoja uskaltaa katsella eikä vain törkkiä muita jotka yritti. Ja ajatella että ne jotka haluavat vaikuttaa, ottavat myös riskin olla totaalisen väärässä.
      Oma, kuitenkin sivustakatseleminen, on tietenkin aina aika riskitöntä.
      Mutta rehellisesti on kyllä myönnettävä, että onneksi sitä on ollut poliittisesti käytännössä täydellinen ei-aktiivi. Voi olla niinkin naivia mun kohdalla, että 17-vuotiaana luettu Matkalla ujutti sellaisen outsider-viruksen sisääni, että selvisin omasta hetken orastaneesta (vas.) innosta kuin säikähdyksellä. Sitä halus olla romanttisesti just se joka lähtee vaan pois omille teilleen.
      No, nyt aikuisena sitä pitäisi osata kyllä valita selvästi puolensa ja yhteisen hyvän puolelta niin kuin on todettu.

      jope

      Poista
    3. Jope. Muokkasin juttua. Ei pitäis koskaan julukasta ekaa versiota. Aukeeko paremmin? Jos ei, sekään ei haittaa.

      Poista
    4. Tämä mietityttää:
      " Mutta kovin helposti yhteyden hyväntahtoisuuden ja alhaisen joukkosieluisuuden välillä Nietzschen filosofiassa voi kyllä nähdä. Liiankin helposti. Ja koska olemme sosiaalisia eläimiä, kaikki oletettu ristiriita tuon laumaisen ominaisuutemme kanssa (oli se ulkoisesti tai sisäisesti ehdollistunutta) saa subjektiivista totuuttaan etsivän äärimmäisen luonteen tuntemaan itsensä traagiseksi yksilöksi, lopulta jopa kohtalokkaalla tavalla."

      Ei välttämättä sun kirjoituksen yhteydessä suoraan, mutta muuten: Mikä on yhteisö johon itse kuulun? Mitä se tarkoittaa? Mitkä ovat siinä velvollisuuteni?
      Töissä juttu on ihan selvä. Teen töitä sen yhteisön ihmisten hyväksi. Kotona ihan selvä, toimin perheeni hyväksi. Mutta muussa...?
      Mielestäni oman itsensä kuvitteleminen traagiseksi yksilöksi tai yksinäiseksi etsijäksi ei ole enää mielekästä elämän keskitietä eteenpäin kulkevana, vaikka kylläkin tieltä oikealta poikenneena.
      Tuo autistinen status, tarkoittanet jotakin sellaista subjektin valitun luonteen väistämätöntä toteutumista, ei kuulu mielestäni arjen siperiaan lainkaan. Miten hitossa mä voisin ylipäätään estää mahdollisia tulevia sotia ja joukkotuhoja?
      Mä annan nyt tahallani nimenomaan huonon esimerkki-kysymyksen ja konkretiasta filosofian ali: kannattamalla natoon liittymistä vai liittymistä vastustamalla?
      Mistä oikean suhtautumisen voisi (kukaan) tietää?

      Niitse joutuisi vastaamaan näihin kysymyksiin todellisessa.

      jope



      Poista
    5. Käy lukeen kouluampujista juttu Autistinen status. Siinä käsitteeni aukeaa.

      Poista
    6. Kouluampujat ovat konkteettinen esimerkki autistisesta statuksesta, valitun luonteen "väistämättömästä" toteutumisesta, kuten sanoit. Heihin ei saa yhtettä ja yritys yhteyteen vain voi lisätä uhmaa ja vetäytymistä "autismiin". Koen niitsen vastaavan tuohon statukseen ja jopa vahvistavan sitä.

      Yhteisöstä: yhteisömme on yhteiset ydinarvot hyväksyvä yhteisö. Siis tässä pohdintani yhteydessä...

      Hyvä kysymys tuo 'miten oikean suhtautumisen voisi tietää'. Miten estää mitään... Sitä on tietenkin järjetöntä vaatia yksilöltä. Pasifisti Glover ei ole. (Tuli keskeytys, jatkan myöhemmin...)

      Poista
    7. Nämä autistiset traagiseen uppoavat ja empatiaan kyvyttömät ovat kuitenkin pieni vähemmistö, toki vaarallisia sinänsä.
      Sotiin tarvitaan kansakuntia. Toki nekin (siis mekin) on houkuteltavissa kollektiiviseen autismiin tapahtuvan suhteen, mutta onko se enää niin helpppoa kun (yli)vahvat yhteisöllisyydet ovat murtuneet ja sirpaloituneet?

      Olenko liian naivi uskomaan että sotiin eivät suuret massat enää rynni?
      Hyvä esimerkki on Itä-Ukrainassa. Kummallakin puolella on käsittääkseni pulaa taistelijoista. Nuorten ukrainalaisten valtaosa ei ole valmis menemään itään aseen kanssa itäisiä osia puolustamaan eikä venäläisten puolella ole mitään vapaaehtoisten armeijaa sen enempää, joitakin tuhansia fanaattisia kyllä.

      Olisipa samaa haluttomuutta taistella esim. Syyriassa. Mitä olet mieltä, onko juuri siellä menossa tuon mainitsemasi autistisen ja vielä kollektiivisen statuksen tuottama onnettomuus?

      jope

      Poista
    8. Onneks vähemmistönä nuo autistiset joo. Mutta hyviä esimerkkejä niitzen luennan pukamisessa. Tosiaan, autistinen amoraalinen status kollektiivisena... Kauheaa jälkeä tulee. Tuosta Glover kirjoittaa, tosin tuo autistinen status on mun oma ilmaisu eli ei esiinny Gloverilla tietenkään. Mutta juuri siitä hän puhuu, miten moraalinen identiteetti hajoaa, niitä rakenteita esittelee. Itse filosofoin täälläkin nihilismiä purkaen. Ja esitin tuossa Kauhuajoen jälkipainin kirjoituksssa villisti koulufilosofeja -psykologien rinnalle kouluihin. Itse saan paneutua asiakkaiden kansa asiaan jos vain yhtään aistin valmiutta ja tarvetta ihmisessä moiseen.

      Poista
    9. Ollaan pohdittu täälläkin ja olen kirjoittanut (esim. Runous haastaa relativistin)siitä, että kulttuurirelativismi vie ihmisyyden vastaiseen hegemoniseen ansaan. että alamme ymmärtää vieraan kulttuurin alistavia tapoja jotenkin omaa suvaitsevaisuuttamme todistaen, esimerkiksi sopimusavioliittojen alistavuutta vähätellään: "Eihän rakkausavioliitto ole mikään universaali juttu, eikä meilläkään aina niitä ole ollut." Tässä vain esimerkki. Tuo on ihmisyyden vastainen sammakko jonka suustaan joku päästää, koska sillä vahvistaa sitä hegemoniaa, joka kyseisessä kulttuurissa avioliitot määrittää ja rakentaa systeemin, jossa rakkausavioliitto on yksipuolinen (vaikka empiirisesti näyttäisi siltä ettei sitä lainkaan ole). Joku sielläkin tuntee saavansa itselleen sopivan naisen ja ihan "länsimaisen" yksilön (miehen)tavoin haluaa panna häntä. Jos tuossa nyt alkaa kovasti relativoimaan tilannetta, tekee huomaamattaan relativismista tuossa suhteessa alistetun velvollisuuden. (Samat relativistit ylistävät sitten vallankumouksia, joissa ihmiset vaativat juuri sitä samaa länsimaista vapautta, joka vieraskulttuurisissa avioliitossa ei ole ollenkaan muka tärkeää.) Tässä vain esimerkki, missä voimme puheessamme edustaa inhimillisyyttä ja vastustaa relativistista amoralismin tunneilmastoa. Jos tuollaista relativismia jossain kohtaan, tuon näkemykseni ehdottomasti esiin. Sen ainakin voin tehdä.

      Glover kirjoittaa myös siitä ajatuksesta, että "kuka hyvänsä voi kyetä julmuuksiin". Tämäkin voi olla osa amoralismin kulttuuria. Varsinkin jos se sanotaan ikään kuin kuittaavalla asenteella. Jos näin ajatellaan, on tärkeää tutkia sitä, miksi niin voi tapahtua, mitkä ovat niitä tekijöitä että moraali-identiteettimme voi murtua. Muuten, ja tämä on nyt minun tuulkintaani myös Gloverista, se alokaa olemaan eräänlainen selviytymishokema. (Voiko siitä kaksoiskoodista muuten tulla myös sellainen, ellei sitä avaa enemmän? Kun puhutaan vaikkapa usan "sekaantumisesta" entisen jugoslavian tilanteeseen, voidaan aina vedota usan omiin synteihin (juuri Chomsky on tästä raivostuttava esimerkki, siinä tyyppi joka juttuihin en jaksa uskoa. Lue se humpuukikirja...)



      Poista
    10. Ensimmäisen kappaleesi pohdinta toi mieleen sen että jos hyväksymme tavan x jossakin kultuurissa juuri noin miten kuvasit ja miten relativisti sen hyväksyy, niin emmekö me aina hyväksy sen samalla myös yleisesti yhteisessä maailmassa?
      Mistä me muuten ylipäätään osaamme aina erottaa suvaitsevaisuuden relativismista?
      Aika paljon päällekkäisiä alueita niissä on, ainakin kun yleistä keskutelua seuraa. On vaikea hahmottaa milloin puhuu suvaitsevainen ihminen (mikä on hyvä) ja milloin puuhuu piilorelativisti (itseltäänkin).

      Toisen kappaleesi ajatukset on sitten mulle olleet tuttuja jo pitkään, olen niistä kirjoitellut maneeriksi asti.
      Nuo jutut menee liian usein juuri noin ja usein vieläpä ne menevät satavarmasti tuolla logiikalla. Heikkona hetkenä sitä kuvittelee ettei se kuuluisa debatti muuta olekaan kuin omien ja muiden kaksoisstandardien paljastumista. Tulee olo kuin lapselle kun se pettyy aikuisiin: ai, eikö ne olekaan kuin... vain tuollaisia.
      (Tämä kritiikki koskee tietenkin myös itseäni.)

      Tässä tulee kuitenkin ajatella että paljastuminen on aina luonteeltaan positiivista. Omat harhaluulonsa menettänyt ihminen ei ole minusta ilman idealismiaan illuusioton ja tyhjä, vaan enemminkin kaunis ja vähän valmiimpi.

      jope

      Poista
    11. "Omat harhaluulonsa menettänyt ihminen ei ole minusta ilman idealismiaan illuusioton ja tyhjä, vaan enemminkin kaunis..."

      !!!

      Poista
    12. "Ensimmäisen kappaleesi pohdinta toi mieleen sen että jos hyväksymme tavan x jossakin kultuurissa juuri noin miten kuvasit ja miten relativisti sen hyväksyy, niin emmekö me aina hyväksy sen samalla myös yleisesti yhteisessä maailmassa?
      Mistä me muuten ylipäätään osaamme aina erottaa suvaitsevaisuuden relativismista?"

      Tuota pitää miettiä lisää.

      Poista
    13. Relativisti voi toisaalta pitäytyä omassa kyttäytymisessään, noin periaatteessa. Koska hän itse esimerkiksi on parisuhteessa rakastumisen vuoksi, riittää, että hän itse kokee niin. Vähät muista. Tämä on helppoa varsinkin kun mielipidettä ei kysy vääriltä ihmisiltä eli niiltä naisilta. Ja relativistin onneksi varmaa vastausta ei ehkä koskaan saa, heruus on niin usein sisäistettyä. En ole koskaan ymmärtänyt kummallista yksilöllisyyden rajaamista läsimaihin. Kyllä jokainen ihminen haluaa onnea ja yrittää välttää tuskaa ihan yksin ja itsekseen ihan kaikissa kulttuureissa.

      Niin. Miten siis erottaa suvaitsevaisuus relativismista? Itse yritän kysyä itseltäni, onko fokuksessa yksilö vai hegemonia kun suvitsevainen mieli herää. Juteltin tuolla joskus musliminaisen kättelemisestä. Tällaisissa tapauksissa minä en voi tehdä valintaa sillä perusteella että kulttuuri on erilainen. Päätöksen on tultava naisen puolelta. Tämä esimerkkinä.

      Minulle ihminen on pohjimiltaan aina onnea, iloa, rakkautta (mitä se sitten tarkoittaakaan) ja vapautta tavoitteleva YKSILÖ, kulttuuriin, sukupuoleen, ikään ja asemaan katsomatta.

      Relativistin ja suvaitsvaisen on oltava erityisen tarkka juuri itsestään.

      Poista
    14. "... ihminen on pohjimiltaan aina onnea, iloa, rakkautta (mitä se sitten tarkoittaakaan) ja vapautta tavoitteleva YKSILÖ, kulttuuriin, sukupuoleen, ikään ja asemaan katsomatta."

      Just noin. Ajatellaan vaikka käsitettä monikulttuurisuus ja sitä miten sekin (ilmeisesti tahtomattaan?) painottaa ihmistä kulttuurinsa edustajana. Olis aika ärsyttävää, luulisin, jos olisin vaikkapa Suomeen muuttanut ja minut otettaisiin huomioon nimenomaan kulttuurini edustajana ja monikulttuurisuuteen jotain lisää tuovana juuri kulttuurini kautta.
      Olisi tietenkin myös väärin, jos kulttuuriani ei otettaisi huomioon lainkaan, mutta niin vasta sitten jos olisin yksilön valinnan kautta antanut sille merkityksen.
      On siis aina ensin kohdattava yksilö, ja vasta sitten mietittävä "kulttuuria" j o s yksilö sille merkityksen antaa.
      Mikrotasolla jos mietin niin ajattelenko useinkin itseäni nimenomaan suomalaisena? En.
      Kielen kautta ajattelen kyllä suomenkielisyyttäni ja luonnossa liikkuessa juuri tänne ominaisen luonnon kautta tätä luontoamme, mutta mitä suomalaisuus minulle merkitsee, ei ole (en tiedä pitäisikö olla)
      minulle kovinkaan usein mielessä.
      Ja sama toimii toisinkin päin, ne kerrat kun olen tekemisissä muista maanosista tulleiden tuntemieni ihmisten kanssa, niin ei me juurikaan jutella niiden kulttuureista sen enempää kuin suomalaisuudesta, elämästä jutellaan kyllä, ja lähes aina penskoista, säästä, arjesta ja sellaisista.

      Relativistin ja suvaitsevaisen on todella oltava tarkkana, sillä relativismi aina välineellistää ihmisen, kun suvaitsevaisuus ei aina edes tiedä suvaitsevansa.

      Mutta usein on niin, tiedämme tämän varmasti kaikki, että kiltti luonteemme tekee meistä käytännössä usein relativisteja vaikka emme haluaisi sellaisia olla. Annamme asioiden olla mahdollisten vaikeuksien välttämiseksi. Tunnustan! Oikea suvaitsevaisuus ei kai kuitenkaan ole nössöä luopumista hetken kivan vuoksi? Se on kai tunnustautumista omaksi itsekseen omista lähtökohdistaan ja saman mahdollisuuden tarjoamista toiselle hänen lähtökohdistaan.


      jope

      Poista
    15. Tuosta tunnustautumisesta omassa yksilöllisyydessä vielä se, että lähes aina käy niin, että sen toisen kanssa siinä keskustelussa juuri ensimmäisenä kulttuuri katoaa ympäriltä ja jää vahva kokemus että ainakaan mikään kulttuuri ei meitä erota oikeastaan lainkaan: ollaan samaa sakkia, toki omassa yksilöllisyydessämme.

      Joskus se yksilöllisyys erottaa (kemia ei toimi, hah, kaikille tuttu juttu), mutta useimmiten sekään ei erota, tulee se musta mukavin tunne, että ollaan oikeastaan samassa pulassa, mites tästä eteenpäin?

      jope

      Poista
    16. "On siis aina ensin kohdattava yksilö, ja vasta sitten mietittävä "kulttuuria" j o s yksilö sille merkityksen antaa."

      Just.



      Poista
    17. Tänään Ylen uutisissa: Hollantilainen oikeus tuominnut Hollannin (YK-joukot) osasyylliseksi serbien sotarikokseen. Luovuttivat turvaa haeneet 300 kroatimiestä serbeille varmaan kuolemaan.

      Hyvä uutinen. Tuomio saa byrokratian taakse kätkeytyvät viranomaiset heräämään todellisuuteen.

      Poista
  2. Lisäys....

    Relativismiin.

    Eilen katsoin telkusta ohjelmaan jossa kaksi suomalaista maailmanmatkaajaa, "rohkeudestaan" brändin tehneet aikalaiset, olivat vieraana ja mukana kongolaisissa mustan magian rituaalijuhlissa.
    En päivittele nyt sitä että juhlissa katkottiin kanoilta kauloja, leikattiin elävältä koiralta kurkku auki ja sen revitty vielä sykkivä sydän asetetiin irtuaalikiven päälle
    sykkimään, samaa tehtiin vuohille jne. enkä sitä että ihmiset menivät transsiin ja humaltuivat verisestä rituaalista.
    Mutta jäin vahvasti ihmettelemään sitä kuinka nämä eurooppalaiset aikalaiset kokivat maassa kuolonkouristusta sätkivissä verta roiskuvissa kanoissa "liikkuvan nyt aiemmin kuolleiden eläimien henkiä" ja heidän nyt kokevan "rakkautta ja yhteenkuuluvuutta kaiken kanssa."
    Toinen aikalainen sanoi myös tietävänsä etteivät nämä eläviltä viilletyt eläimet kärsi tästä lainkaan.
    Nuoret miehet Helsingistä olivat kuin täysin RELATIVISTISESSA AUTISMISSA mukana siinä rituaaliteurastuksessa, missään ei ollut ongelmaa tai mitään mitä oli pitänyt miettiä toisen kerran.
    Suljin tv:n.
    Tunsin saaneeni oppitunnin.
    Oppitunnin läksy oli taas sama mikä näiltä aikalaisikoneilta niin usein: tää on jope, tätä päivää, me ollaan ylivoimaisia, jos tää ei susta ole viihdyttävää niin mene ja kuivu pois.

    Ehkä he miettivät jotain ohjelmassaan noiden eläimentappo-orgioiden jälkeen. TOivon.

    Painotan nyt että tuo kokemus tuosta ohjelmasta oli tietenkin omani, mutta kun esim. kirjakaupassa taas näen nämä relativismin sankarit kirjojen ja muiden tuotteiden kansissa, tuotteisteussa relativismissaan ( ! ) en pahastu, en pahoita mieltäni, mutta tiedän että juuri tässä ajassa jylläävä relativismi on nimenomaan kaupallista relativismia ja nuo kaksi pääkaupunkilaisaikalaista edustavat sellaisia arvoja, joista haluan pysytellä kaukana.
    Se arvo (minun silmissäni) on suurin piirtein, että kaikki-on-hei-helvetin-mielenkiintoista-c´moon !

    Samalla on myönnettävä että meissä kaikissa on relativisti ja todennäköisesti juuri siellä missä emme sitä itse näe.

    jope

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Relativistinen autismi on mainio paradoksi: avaudutaan niin paljon, että siitä tulee eroa kaikkeen.

      Poista
    2. Joo, ja se on siis myös sitä että kaikki käy niin rajattomasti että se alkaa muistuttaa jo eräänlaista psykopaattsta hyväksymistä, sympatia, tai siis että eräänlainen hyväksyvä nieleminen ja kaikkeen mukautuminen on niin rajatonta
      että mikään ei enää ole oikein mitään. Kaikki on niin "tasa-arvoista" ja oukei että millään ei ole mitään todellista painoarvoa.

      jope

      Poista
    3. Jep. Tuota jotenkin hain mutta sanot sen paremmin.

      Poista