tiistai 28. maaliskuuta 2017

AUTISTISTA MUSIIKKIA JA MIELEN TEORIAA


Voiko musiikkia kutsua autistiseksi? Vastauksesta riippumatta sellaiseksi Cecil Taylorin musiikkia kutsun. Tayloria kuunnellessani mietin usein mielen teoriaa tai vierassieluisuuden ongelmaa. Koenko Taylorin soittamaa musiikkia lainkaan samoin kuin hän? Kuuleeko Taylor itsensä jotenkin koherentimpana ja "luonnollisempana" kuin minä, kuin muut, kuin jopa yhtyeensä jäsenet? Kokeeko hän soittavansa "oikein" omassa mielessään? Entä luulenko vain jakavani jotakin hänen kanssaan, ymmärtäväni mitä hän "tarkoittaa"? Jotakin, jonka nimeän sitten avantgardeksi (tai autismiksi), kun en muutakaan voi: "Eihän se oikeesti kai voi soittaa näin kummasti pieleen? Täänhän täytyy olla taidetta tai sitten neurologinen häiriö?"

Tähän en tietenkään saa ikinä vastausta, koska mielemme eivät musiikissa tunnu kohtaavan, asettuvan samoihin koordinaatteihin. Cecil Tayloria kuunnellessa todella oivallan sen, mitä tarkoittaa olioiden ja asioiden kokeminen ja tunteminen toisin eri mielissä.

Tai no, jos saisin tietää, onko Taylor joskus soittanut ilman riitasointuja ja rytmillistä outoutta, tai jopa vielä ihan tonaalisesti, tietäisin että hän kuulee ja kokee jotakin samoin kuin minä ja tämä radikalismi on "vain" valittu taiteellinen metodi eikä neurologinen poikkeavuus, jota en voi koskaan jakaa. Jos joku tietää, niin valistakaa tietämätöntä.

"Kenen helvetin kanssa me oikein soitetaan ja mitä?"

Tuntuu että näin Taylorin  yhtyeen jäsenet itseltään ja toisiltaan joskus joutuvat kysymään. Jotta tietäisitte mistä puhun, kuunnelkaa vaikkapa nämä kolme levyä: Looking Ahead!, The World of Cecil Taylor ja sitten lopuksi, ruhtinaalliseksi jälkiruuaksi, ihan loistava ja jopa helposti lähestyttävä, melkeinpä jonkinlaisen synteettisen ja koherentin maiseman muodostava Conquistador! Viimeisen kohdalla uskon edes jotenkin ymmärtäväni maestron mieltä.

-

Kuva: Alice Kairan Naruleikki (-94)

lauantai 25. maaliskuuta 2017

ELOKUVAN MAHDOTTOMUUS: Sieppari ruispellossa (Filmihullu 1/17)

1
Sieppari ruispellossa* on minulle arvoituksellinen romaani: koska en tarkalleen tiedä, miten ja missä joku siinä puhuu, en tiedä, kuka hän oikeastaan on. Kuka, miten ja missä ovat Siepparissa erottamattomasti ja häiritsevästi yhtä. Sen lukeminen on kuin automaattipokerin pelaamista: jotakin on kiinnitettävä jalustaan mielekkyyden perustaksi. Juuri tästä syystä Sieppari on romaani, joka saa hahmottamaan jotain perustavaa elokuvan ontologiasta, sen kyvyttömyydestä kuvittaa valhetta eli olemattomuutta olevan sijasta. Elokuva on nimittäin vaikeuksissa aina näyttäessään henkilöhahmojensa keksimää sepitettä. Se ikään kuin näyttäessään valheen jo väittää sitä todeksi. (Kubrickin Lolita on tästä hyvä esimerkki.) Väitänkin että olemuksestaan johtuen Sieppari ruispellossa on mahdoton filmattavaksi. Elokuvana sen syvintä ydintä, tai ainakin sitä ydintä jonka siitä halutessaan voi löytää, ei voi olla olemassa koska sitä ei voi näyttää.

2
Siepparin kertojaminän eli Caulfieldin mukaan  häntä "pidetään jonain äidinkielen nerona". Taitavana kirjoittajana Caulfield myös kertoo kirjoittavansa luokkatoveriensa aineita. Jos hyväksyn ja kiinnitän nämä "pokerin" yksityiskohdat, teen hänestä epäluotettavan tyylittelijän, joka osaa ehkä salata itsensä kirjoittamalla tietoisesti poikamaisen uhmakkaalla tai lapsekkaan vakuuttelevalla ja toistelevalla tavalla. Tuntuukin kuin Caulfield imitoisi tyylissään Huckleberry Finniä. Myöskin hän kolmannen luvun alussa kertoo olevansa lähes pakonomainen valehtelija. Miksi hän siis olisi minulle rehellisempi? (Mikähän tämä Hollywoodissa vaikuttava velikin oikein on?) Miksi lukemani teksti olisi enemmän tosi kuin nuo hänen muut kirjoittamansa tekstit? Miksi tähän poikamaiseen tyyliin olisi juuri tässä luotettava? Kun Caulfield kertoo käyttäytyvänsä ikäisekseen epätyypillisesti, en enää tiedä, mikä tässä on ikäistään ja mikä epätyypillistä.

3
Onko sitten olemassa aitoa Caulfieldia? Ehkä hänet voi silloin ajatella todeksi, kun hän paljastaa osaamattomuutensa muiden ja oman toimintansa arvioijana. Ehkä hänen roolinsa tuolloin hetkeksi katoaa ja tosi Caulfield paljastuu.

Kertoessaan sivulla 149 kämppäkaverinsa Dick Slaglen halvoista matkalaukuista Caulfieldin voi katsoa tekevän vääriä ja kypsymättömiä arvioita Slaglen reaktioista. Kun Caulfield alentuvasti piilottaa omat kalliimmat laukkunsa ettei Slaglen tarvitsisi hävetä omiaan joita ei (Caulfieldin mielestä) kehtaa pitää esillä, Slagle nostaa Caulfieldin laukut takaisin näkyville. Caulfield tulkitsee asian siten, että Slagle haluaa muiden olettavan ainoat näkyvillä olevat ja kalliimmat laukut omikseen. Mutta yhtä hyvin Slaglen toiminnan voi tulkita niin, että hän närkästyy Caulfieldin alentuvasta eleestä. Tulkinnassani Caulfield ei siis kykene reflektoimaan omaa käyttäytymistään eikä aina ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita sen suhteen. Hän luulee antavansa lukijalle kuvan itseään kypsymättömämmästä Slaglesta, vaikka asia voi yhtä hyvin olla juuri päinvastoin. Että juuri hän itse paljastaa kypsymättömyytensä. Jopa eräänlaisen autisminsa.

Ja tietenkin että kykenen kertomaan Slaglesta ja Caulfieldista tuossa kohtauksessa psykologisesta näkökulmasta, olen joutunut kiinnittämään tässä siepparinpokerissa sen oletuksen, että Caulfieldin kuvaama Slagle on olemassa ja Caulfield hänestä "väärää todistusta" antaessaan edes jollain tavoin tosi. Toisin sanoen oletan Caulfieldin todeksi henkilöksi, itsensä toisen yläpuolelle kohottavaksi narsistiseksi tai autistiseksi persoonaksi, joka paljastaa minulle huomaamattaan ymmärtämättömän ja oudon itsensä. Ehkä Caulfield ei sittenkään imitoi älykkäästi Huckia vaan outoudessaan ei edes huomaa olevansa kuin Huck. Tai sitten hän narsistina vain falskisti poseeraa ja sepittää Twainiin turvautuen eikä edes ymmärrä paljastuvansa. Mene ja tiedä.

Jollain tavoin "olemassa oleva" itseään ymmärtämätön ja siksi minän subjektiivisesta äänestä objektiksi "lankeava" eli itsensä paljastava Caulfield tässä syntyy, mutta yhäkin epäluotettava, koska lukiessani vain kuulen hänen puhuvan näkemättä hänen käyttäytymistään ajassa ja paikassa. Oikeastaan en edes tiedä, millaiseen ja minkä ikäiseen persoonaan samastun lukiessani Siepparia. Asemani on outo. Jotain on tässä siepparipokerissa siis aina kiinnitettävä mielivaltaisesti kyetäkseen ajattelemaan merkityksiä ja olevan olemista eli sitä, kuka puhuu, miten ja missä. Näin Siepparin teksti dekonstruoituu kuvauskelvottomaksi tai jos se silti kuvataan, menetetään olettamani romaanin ontologinen ydin.**

4
Sieppari on siis hyvä esimerkki romaanista, joka ei taivu elokuvaksi muuta kuin väkivalloin yksityiskohtia kiinnittäen. Caulfieldin mahdollista valhetta tai ainakin liioittelua todeksi elokuvaamalla karsiutuu pois se, mikä minusta tekee Siepparista kiehtovan. Romaanin ainut elokuvattavissa oleva totuus olisi ehkä epäluotettavasti puhuva Caulfieldin pää. Kaikki enempi kuvasto on jo väittämistä todeksi. Tai ei. Puhuvaksi pääksikin jo olisi valittu (nuori mies)näyttelijä, joka vastaa ohjaajan ja roolittajan käsitystä kertojan persoonallisuudesta. Ohjauksessa tulisi myös selväksi se havainnoitavan persoonan kannalta perustava seikka, millä intonaatiolla ja eleisyydellä kertoja puhuu. Kuvittaminen siis väittää välttämättä jotakin todeksi. Nythän Caulfieldia siis ei voi sisimmässän kunnolla edes kuvitella, koska ei ole varmuutta, kuka puhuu ja miten ja missä lopulta puhutaan.

5
Millainen elokuva voidaan tehdä sellaisesta hahmosta, joka jättää mielikuvituksemme pitkälti neuvottomaksi?  Siinäpä kysymys. Viekö katoava Caulfield mukanaan kaiken näkyvän, imee itseensä kuvattavan valon? Salinger ei ainakaan halunnut romaaniaan elokuvattavan. En tiedä syytä, mutta ehkä hän juuri ymmärsi projektin mahdottomuuden. Toisaalta: tässä olisi huikea haaste kokeilevalle ja uskaliaalle tekijälle. Matka "kohti ääretöntä ja sen yli".

_

*Englanniksi en ole romaania lukenut, vain Arto Schroderuksen uuden suomennoksen. Saarikoskea olen selaillut sieltä täältä. Sen verran uskallan sanoa vanhasta, että siinä kääntäjä mielestäni uskoo kertojaan ja tämän muotoilemaan tyyliin ja innostuu siitä liikaa; suomennos on todeksi uskotun kertojan kanssa fiilistelyä ja tyylillä poseerausta kun taas uusi suomennos mielestäni säilyttää etäisyyden.





**Ehkä lähimpänä "aitoa" Caulfieldia ovat myös dialogit, jossa hän kuvaa toisen ihmisen turhautunutta suhtautumista itseensä. Ehkä hän kuvaa aidointa itseään juuri muiden kautta? Siis siinä määrin kuin mitään Caulfieldia on olemassa. Mutta ehkä tätä Caulfieldia ainakin on vaikeinta epäillä epätodeksi. Ks. sivut 198-204, dialogi Lucen kanssa.

ALTTARITAULU



















                       





torstai 23. maaliskuuta 2017

KÄTTÄ ALASTOMAMMAT JALAT

                                         



Elokuvissa valkoisen lakanan alta näkyvät kuolleen jalat ja varpaassa ehkä roikkuu nimilappu. Jalat edustavat kuollutta. Jos elokuvassa lakanan alta näkyy käsi, odottaa sen liikkuvan, jotakin tapahtuvan. Kättä pukee heti mieli. Siksi se ei ole niin alaston, että näyttäisi kuolleelta.



DIRECTOR'S CUT





Kuolleen liikkumattomuus on peiliäkin tarkempaa.