keskiviikko 10. lokakuuta 2018

SÄRKYNYT ENKELI

Teille jotka katsoitte Ykkösen hienon brittisarjan Särkynyt enkeli.

Minusta se nuori naispoliisi joka sumutti kaasua puukon kanssa angstaavan pojan silmiin, oli oikeassa. Hän toimi oikein. Ja mikä minua erityisesti jutussa kiusasi, niin se, hänet oli kirjoitettu vähän tyhmäksi. Jokainen näki, että hän suojeli poikaa myös pojalta itseltään, mutta kuitenkaan hän ei muka huomannut sanoa sitä kertaakaan kenellekään. Mielestäni se jätettiin huomiotta käsikirjoituksen tasolla. Tuntui hirveän epäuskottavalta, että poliisi jättäisi huomioimatta pojan itsetuhoisuutta, kun häntä syytetään kaasun sumuttamisesta tämän silmiin. Miksi hän puhui vain äidin suojelemisesta? Koska silloin sumuttamisen saattoi halutessaan tulkita helpommin liioitelluksi poliisin toiminnaksi. Mutta poika piti veistä omaa kaulaansa vasten. Itseäänhän se uhkasi ensimmäisenä puukottaa ja siksi naispoliisi teki oikean ratkaisun. Pois tilanteesta poliisit eivät tietenkään voineet lähteä.

Sitten se totuuden kanssa kamppaileva miespoliisi. Siis se, jota pappi kehotti puhumaan totta. Miksi hän ei tehnyt niin?  Hänhän oli oven ulkopuolella siihen asti kun poika juoksi sokaistuneena ulos. Ovihan murrettiin vasta sumuttamisen jälkeen. Miksi hän antoi väärän todistuksen naispoliisista? Tuhosi tämän? Ja tulkitsi vielä täysin mielivaltaisesti sumuttimen käytön naisen innokkuudeksi käyttää sitä! (Loppukärjöinnissä hän vielä alentuvasti teki naisesta puolustettavan reppanan  sanomalla, että tämä toimii siksi niin ajattelemattomasti, koska mieskollegat sitä häneltä odottavat.) Tämä kaveri kertoi kuvittelemaansa, ei näkemäänsä. Ja miksi kukaan ei muka huomannut poliisien syyllisyyttä käsittelevässä tutkinnassa tarttua tähän sepitteeseen, vaikka hän itse sanoi avaavansa oven samalla kun poika juoksi ulos. Kuinka hän siis muka tiesi, ettei kukaan ollut vaarassa? Jos käsikirjoitus olisi kirjoitettu niin, että ristiriita olisi näkynyt hänessä mutta ei... kyse oli selvästi siitä, että käsikirjoittaja näki tämän totuuden kanssa kamppailevan poliisin rehellisyyden perikuvana.

Tämä kaikki on muuten hyvässä sarjassa hirveän häiritsevää ja väärällä tavalla kerronnasta etäännyttävää. Dramaturgisesti tosi ongelmallista. Se mitä näytetään, ei tue pyrkimyksiä ja jos katsoja näkee toista mitä tendenssi yrittää väittää, kokonaisuus on tahattoman ristiriitainen. Enkä tulkitse näkemääni niin, että kyseessä olisi teos, joka tietoisesti käsittelee väitetyn ja näytetyn ristiriitaa. Silloin kritiikkini tietenkin olisi aiheeton, mutta siihen ei vihjattu missään kohtaa. 

maanantai 8. lokakuuta 2018

HIILIJALANJÄLKI.NYT

Uusien vaatimusten mukaan hiilijalanjälkeni saisi olla alle tuhat kiloa. Lapsettoman ja autottoman vegaanin Oras Tynkkysen jälki oli jossain Hesarin kyselyssä muutama vuosi sitten noin 4000 kiloa.

Että sillai.

Mitä meille nyt jätetään kertomatta?



Oma jälkeni on noin 6000 kiloa, runsaat. Syön lihaa runsaat 30 kiloa vuodessa, yritän käyttää henkilöautoa säästeliäästi, minulla on aurinkosähkösopimus, olen antanut itselleni luvan lentää kolme kertaa elämässäni (yksi kerta jäljellä), käytän kierrätysmuovista tehtyjä kauppakasseja roskapusseina (kivihiilipäästöjen suhteen ne eivät ole synti, paperipussit ja kangaskassit ovat).

Ja yli 5000 kiloa liikaa silti!

Itse olen jo lapseni valitettavasti tehnyt, mutta tyttäriäni kannustan lapsettomuuteen.

Nytkin kun kirjoitan tätä, A-studiossa puhutaan mitä pitää tehdä ja miten nopeasti. Toimittaja voisi vaientaa jorinan kysymällä tuon tynkkyskysymyksen. Olisi hykerryttävää kuulla, mitä asiantuntijat vastaisivat. Tai ei sillä olisi metkitystä, koska niiden olisi kuitenkin pakko valehdella. Ei kukaan voi tosissaan sanoa, että pääsemme tuhanteen kiloon henkilöltä. Saatikka alle.

No nyt ne muistuttaa, että meillä on kiire. Mutta mihin? Siihen Tynkkysen neljääntuhanteen kiloonko? Eihän sen pitänyt riittää mihinkään.

Mihin meidän siis on varauduttava? Ainakin jääkarhuille on jätettävä hyvästit.


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

LYHYESTI KOTIMAISISTA ELOKUVISTA

Kääntöpiste, Armomurhaaja, Hevi reissu ja Tyhjiö katsottu. Hevi reissu nauratti minua enemmän kuin pitkään aikaan mikään komedia. Kuivaa huumoria. Hahmot toimivat. Loppu vähän notkuu mutta nyt se ei haitannut. Haalea nelonen. Tyhjiö oli noin kolmen tai kolmen ja puolen tähden juttu. Hannu-Pekka Björkman oli loistava, pelasti elokuvaa. Hänen ja ja Tommi Korpelan hahmojen tilanteesta olisi saanut hienon taiteilijadraaman. Naisen osa näyttelijänä on tärkeä aihe, mutta sekin jäi nyt vähän pintaan. Kahden hyvän elokuvan aihe hukattu yhteen keskinkertaiseen. Armomurhaaja oli lajityypin suhteen ristiriitainen kokemus. Realistisempi ote olisi ollut toimivampi. Nyt meni vähän totiseksi todellisuuskarikatyyrin tekemiseksi. Hahmot etääntyivät yhdentekeviksi. Kolme ja puoli, ehkä. Kääntöpiste oli hyvä yritys. Tekisi mieli antaa jopa neljä... Siis tekisi mieli. Mutta Hevi reissu siis paras.

maanantai 24. syyskuuta 2018

VESSAHÄTÄ

Keskustan Sirkka-Liisa Anttila ja Vihreiden transaktivisti Riikka Aapalahti keskustelivat Sannikassa ja Ukkolassa tytöttelystä ja pojittelusta kouluissa. Tulin siihen tulokseen, että Aapalahti oli oikeassa. Puhutellaan nimillä, niin translapset eivät tunne sivullisuutta. Poikiin ja tyttöihin jakaminen on enemmän joukko-oppia kuin identiteettikysymys.

Vessakysymyksessa Aapalahti kuitenkin tuli vauhtisokeaksi. Kun Anttila oli sitä mieltä, että sukupuolineutraalien vessojen rinnalla perinteisten olisi säilyttävä, Aapalahti sanoi Anttilalle oikeastaan aika ilkeään ja kaikkitietävään sävyyn, että "onko teillä kotona sukupuolineutraalit vessat, meillä on". Eikö hän muka aidosti ymmärtänyt eroa perheenjäsenten ja koululaisten välillä?  En voi uskoa sitä. Kyse oli ajan hengen vaatimasta poliittisesta retoriikasta. Voin hyvin ajatella että sellaisia lapsia on, jotka vierastavat vessahädässään toista sukupuolta. Eikö turvallisuudentunne kuulu kaikille sukupuoliin katsomatta? Miksi kolmen vessan ajatus on niin mahdoton? Onko se myönnytys väärälle aatteelle?

Tyttäreni mielestä ravintolat ovat paikkoja, joissa tarvitaan eriytetyt vessat. Naisten vessa on se paikka, jonne  mennään rauhaan kännisiltä miehiltä. Samaa olen minäkin ajatellut.

lauantai 22. syyskuuta 2018

TIMO SOINI JA VAPAAN NAISEN YKSINÄISYYS*

Mitä, tai miten, pitäisi vastata, jos minulta kysyttäisiin mielipidettä abortiin? Tähän kai jokaisen on sisimmässään vastattava.

Naisen oikeus kehoonsa ei vastauksena heti riittäisi. Missä raskauden vaiheessa naisen oikeus kehoonsa ei enää ole pätevä peruste? Eikö lopulta jokin ulkoinen sääntö kuitenkin määritä myös naisen ruumiin autonomiaa? Eikö ainakin tieteen ja lain määrittelemä sikiön kyky tuntea kipua ole useimpien hyväksymä raja? Eli onko tieteellisesti määritelty kipu se raja, jossa naisen ruumis ei enää ole absoluuttisesti hänen omansa? Tuollaisia jatkokysymyksiä kuulen kysyjän heti tekevän. Ja myönnän, että myös itseni.

Kipurajan käsittääkseni myös naiset hyväksyvät (naiset, koska heidän kehostaanhan  tässä on kysymys). Sen ei pitäisi siis aiheuttaa erimielisyyttä abortin vastustajien ja muiden välillä. Tai no. Voi tietenkin haastaa tieteen käsityksiä kuten eläinten oikeuksien kohdalla tehdään. Vaikkapa kysymällä, että mistä tietää mitä mikäkin eläin voi tuntea. (Kyllä, taisin rinnastaa sikiön ja eläimen.) Mutta kai kipuraja jonkinlainen yleinen raja on mielipiteeseen katsomatta.

Adoptio on yksi aborttia vastustavien argumentti. Eikö lasta voi antaa pois, jos nainen ei voi jostain syystä siitä huolehtia tai sitä pitää? Adoptioargumenttiin vastaisin, että jos sitoutuisin itse ottamaan lapsen itselleni, vain silloin edes teoriassa voisin keneltäkään tuota vaatia. Näinhän on jossain päin maailmaa todella tapahtunut. Mutta silloinkaan ei periaatteeni voisi tulla yleiseksi säännöksi. Olisin yksittäistapaus ja jokainen joka niin tekisi, olisi sitä myös. Ja mikä tärkeintä, yhäkään en voisi päättää naisen puolesta. Myöskään valtio adoptoijana ei olisi yksittäistapausta kummempi. Kyseessä kun olisi aina yksittäisen naisen ja valtion välinen sopimus. Siinäkin nainen päättäisi ja edelleen aivan yksin.  Haluan vielä tarkentaa, että en sinänsä vastusta abortin vastustajan adoptioargumenttia. Adoption mahdollisuus tietenkin lisää naisen mahdollisuuksia valita siinä vaikeassa tilanteessa, jossa hän on.

Minusta ainut syy, miksi tässä oikeastaan riidellään ja nainen syyllistyy, on metafyysinen. Uskonko (kipuun kykenemättömän) sikiön sielullisuuteen tai vielä parempi: hedelmöityksen hetkellä syntyvään subjektiiviseen sieluun? Onko elämä minulle pyhää itsessään? Eli mitä kullekin meistä tarkoittaa elämän arvo tai sen pyhyys? Onko siis elämä (trassendentti) absoluuttinen arvo? Ainakin tunnustan syöväni lihaa ja voin kuvitella käyttäväni väkivaltaa, jos se on välttämätöntä. Kärpäsenkin voin tappaa tuosta vain. Siksi vastaan, että ei ole.

Minun on vastattava itselleni esittämään kysymykseen seuraavasti. Koska en usko sielulliseen ihmisyksilöön enkä siten myöskään elämän absoluuttiseen arvoon ja koska en saa otetta naisen jakamattoman kehollisuuden ideasta, minun on hyväksyttävä ainoaksi perusteeksi naisen oikeus tehdä valinta. Jäännöksettömästi fyysisyyteensä palautumaton valinta. Minulle kysymys abortista on siis naisen eksistenssiä, ei vain hänen kehoaan koskeva. Toisin sanoen: naisella on oikeus omaan elämäänsä on minulle kehollisuutta parempi lause.

Vai jääkö muuta vaihtoehtoa? Kenelle muulle antaisin luvan päättää asiasta? Sellaista metahenkeä en mistään löydä. Miehelle sitä ei voi ainakaan antaa.

Timo Soinin kanssa minulla ei olisi vastaukseni jälkeen tietenkään enää tästä aiheesta mitään puhuttavaa. Eikä hänellä minun kanssani, minkä hyvin ymmärrän. Käsitys metafysiikasta erottaa meidät peruuttamattomasti. Se on selvää, että naisen tuskaa Timo Soini lisää. Yhtenä muiden joukossa. Ja se taas tarkoittaa sitä, että naisen vain täytyy yhä enemmän sitoutua vapauteensa.

-
*Uusi versio poistamastani kirjoituksesta Soinilaisia kysymyksiä.






https://blogit.iltalehti.fi/outi-alanko-kahiluoto/2015/11/23/naisen-oikeus-paattaa-omasta-kehosta-on-perusoikeus/

perjantai 21. syyskuuta 2018

MIEHEN KIPU

Docventuresin dokumentti The Work oli hyvä. Terapia tuntui toimivan. Enin osa tyypeistä ei tietojen mukaan palannut vankilaan. Jälkikeskustelu vietiin isäsuhteisiin ja miehen tunneosaamattomuuteen, mutta oleellista minusta ei ollut se, mikä niiden miesten isäsuhde oli vaan se, miten aikuiset, miehet ja naiset, kohtelivat heitä tai toisiaan heidän lapsuudessaan. Mielestäni ei myöskään ollut oleellista, missä määrin muistot olivat täysin tosia ja missä määrin vahvistuivat  tai osittain jopa syntyivät tuossa valtavan voimakkaassa ryhmässä. Se oli oleellista, että vangit saivat kosketuksen tuntevaan ja hajoavaan minäänsä, ja mikä tärkeintä, kokivat sen kollektiivisesti, todistivat itseään muille ja itselleen uudella tavalla, peruuttamattomasti. Se muutti heitä. Se että he murtuivat toistensa kehoja vasten ja tukemana, oli oleellista. Heistä tuli itselleen voimaannuttavan erilaisia eikä heillä enää ollut paluuta entiseen itseensä, ei ainakaan yhtä välittömällä ja luonnollistuneella tavalla.  Jakautumisen kokemus oli tärkeä. Näin tämän näin.

Jälkikeskustelu ei minua niinkään koskettanut. Välillä tuntui, että tuo juontokaksikko tekemällä teki itsestään toksista ja perinteisen mieskuvan ahdistamaa, jotta sai liikuttua ja kokea eläytyvänsä ajan henkeen. Ei miehellä nyt noin huonosti mene herranjumala. Jos menee, niin kyllä jostain muusta syystä kuin siitä, että isä ei osoittanut hellyyttä tai että mies kokee itsensä olemuksellisesti vääräksi ja tunteissaan osaamattomaksi eli ON OLEMASSA jotenkin väärin. Siltä Tuuna ja Riku saivat jutun näyttämään. En ihan tiennyt, mistä he todella liikuttuivat. Jotakin pateettista ja haettua syyllisyyttä siinä oli.

No. Mies tietenkin käyttää valtaa, se on selvä, mutta niin myös nainen. Ilmiasu vain on eri. Lopputulos ehkä sama. Ei miehen erityistä kollektiivista syyllisyyttä olemuksensä vuoksi pidä tuntea. Tuunan syyllisyys oli hämmentävää. (Edellisessä tennisjaksossa hän toksiutti itseään päällepuhumisella, mutta onneksi naisvieras, tutkija, en muista tarkemmin kuka, muistutti että puhuu itsekin päälle ja kysyi, että eikö se ole enemmän persoona- kuin sukupuolikysymys.) En todellakaan tiennyt, miten noihin tunneryöppyihin olisi pitänyt suhtautua. Minä vaivaannuin. Ikään kuin joku olisi odottanut tässä aikakaudessa Tuunalta ja Rikulta tätä. Enkä oikein uskonut Tuunan alemmuuteen maskuliinisen Rikun rinnalla. Jotakin liian odotettua siinäkin oli. Jälkikäteen muotoiltua, tilanteeseen liian hyvin sopivaa. 

Miksi muuten tyttöjen traumaattista suhdetta vanhempiinsa ei runkata tuolla tavoin, tehdä siitä dramaattista syytä kaikkeen, hikoilla siitä hunajaa muiden nähden, ikään kuin ansioiduta sillä?
Oma suhteeni isääni oli ristiriitainen. Välillä vihasin sitä, syljin ja haukuin kun se humalassa sätti äitiä, veli otti fyysisetikin yhteen, välillä taas ihailin sen älykkyyttä. Kun se kansakoulun tuskin loppuun käyneenä rintamamiehenä ja itseoppineena keksijänä todisti keksinnöllään voittaneensa lujuuslaskentaväittelyn proffan kanssa (joka myöhemmin myönsi laskuvirheensä), olin siitä helvetin ylpeä. Emme koskaan halanneet isäni kanssa emmekä sanoneet toisillemme arvostavia sanoja, en ainakaan muista. Mutta jos väittäisin sen katkeroittaneen tai typistäneen minua tunteissani, valehtelisin, hakisin ikään kuin pateettisesti myötötuntoa niiltä, jotka sen oikean tunneosaamisen nyt määrittelevät. Käytös kuului isäni ja paljolti sen ajan miesten persoonaan. Kyllä, isäni oli kännissä vittumainen mies, selvänä mukavakin, vähän totinen mutta keskusteleva. Enempää en odottanut eikä mitään siksi jäänyt saamatta. Isäni äkkipikaisuuden tunnistan itsessänikin ja siitä ovat läheisenikin kyllä osansa joskus saaneet. Enkä ymmärrä tätä itkemättömyyden vatkaamista myöskään. Mies liikuttuu, kun on sen aika. 

lauantai 15. syyskuuta 2018

KIRJE MARJA SANNIKALLE (JA SANNA UKKOLALLE)

Hei taas!


Teillä alkoi Ukkolan kanssa ainakin näin aluksi kiinnostusta herättävä ohjelma. Pyysitte ideoita...

Jatkan samaa, jota jo aloitin aiemmin (osittäin huonolla menestyksellä...). 

SAMAN PUOLEN/PUOLUEEN edustajat pistetään kinaamaan jostain matemaattIsesta ongelmasta, no tiedät, mitä ongelmaa ajattelen. Sitä väestökysymystä. 

Keskustelijatkin olisivat mulla valmiina: Heidi Hautala ei näe ongelmaa, Soininvaara näkee. Ja mikä kiinnostavinta, saman "aatteen" puolella. Nyt nämä kaksi väittelemään studioon! Blogissani kirjeessä Soininvaaralle sen idean hänelle jo esitin (en saanut vastausta). Se olisi identiteettipolitiikan dekonstruktiota. Jos puolet jaetaan puoluepoliittisesti tai muuten aatteellisesti valmiiksi TAI studiossa puhuu yksi ihminen (kuten siinä jutussa joka tehtiin ehkä sitten minun toivomukseni johdosta), aiheen ja identiteettien dekonstruktiota ei tapahdu. 

Miksi dekonstruktio sitten on tärkeää? Siksi, että vain se edes vähän synnyttää luovaa levottomuutta passivoivan ja juuri sitä identiteettipolitiikkaa vahvistavan levollisuuden sijaan. (Ja tarkoitan identiteettipolitiikalla siis myös yksittäisen kansalaisen mielenmaisemaa.)

Minusta kyllä tuntuu, että tähän keskusteluun ei kukaan uskalla suistua (jätän tuon kirjoitusvirheen silleen!!!), mutta sekin olisi yhden keskusteluohjelman paikka: "Identiteettipolitiikkaa: Ehdotimme tätä mutta kukaan ei suostunut."

Ja sitten ehdottomasti kylmät tieteentekijät arvioimaan miten keskustelijat pärjäsivät... JA KOKO OHJELMA-AIKA TÄLLE AIHEELLE!

Tämä kirje on tietenkin myös Sannalle tarkoitettu.

T. Juha