lauantai 19. tammikuuta 2019

OLEN LOPEN KYLLÄSTYNYT... (viimeinen kappale lisätty 21.1.)

...siihen jokaisen kommentin alkuun varalti lisättyyn täsmennykseen, että "seksuaalirikoksethan eivät ole Suomessa mikään uusi ilmiö".

Tuntuu että aina, ihan aina, "omieni" parissa rakennetaan typeryksen olkiukkoa. Siis sellaista ihmistä joka luulee, että seksuaalirikokset ovat tuontitavaraa. Esimerkiksi Ville Blåfield perjantain Jälkiviisaissa puolusti kehämäisesti whataboutismia sillä, että ihmisiä muistutetaan siitä, etteivät nämä rikokset ole uusi ilmiö. Keitä pitää muistuttaa? Onko joku unohtanut sen? Tuskin. Ihmiset miettivät vain sitä, eroaako tämä uusi aalto jotenkin omastamme. Ihmisiä pohdituttavat siis erot, eivät samuudet.

Tiedän tiedän! Nytkin jo joku miettii että miksi se korostaa eroja eikä  yhtäläisyyksiä. No juuri siksi, ettei itsestään selviä lähtökohtia mielestäni tarvitse jatkuvasti toistaa.

Toinen asia joka on alkanut nyppiä, on poliitikkojen syyttäminen tarkoitushakuisuudesta vaalien alla. Ei ole heidän syynsä, että Oulu (ja muut) tuli syliin ennen vaaleja. Pitäisikö heidän yhdessä päättää, että aletaan miettiä lakeja ja muita keinoja vasta vaalien jälkeen? Se kai olisi ainut ratkaisu heille asetettuun kaksoissidokseen. On myös hyvä muistaa, että kaksoissidoksen asettaja on itse osa retorista diskurssia.

torstai 17. tammikuuta 2019

PUHETTA KIRJASTOSSA

Kohtasin kirjastossa vanhan naisen joka oli juuri menettänyt 
ikäiseni pojan. Hän etsi runoja koska ei jaksanut lukea muuta. 
Kysyin kuinka hän jaksaa ja hän vastasi että huonosti, mutta 
kuitenkin niin, ettei näyttänyt siltä. Hän puhui myös miehestään,
joka ei saanut ilmaistua suruaan. 

Välillä minusta tuntui kuin olisimme puhuneet liian lujaa. 
Olimmehan kirjastossa. Ja asiakin oli henkilökohtainen (vaikka 
eihän kuolemassa ja surussa sinänsä tietenkään ole mitään 
salattavaa eikä hävettävää). 

Kun aloimme erota tahoillemme hän sanoi, että kohtaamisemme 
oli helpottanut hänen oloaan. Se tuntui hyvältä, mutta samalla 
myös siltä, kuin olisin iloinnut hänen surustaan.

Jo ennen kuin tiesin pojan kuolemasta, olin suositellut naiselle 
kokoelmaa jota ensin itse selailin. Siinä oli runoja myös kuolleista 
ihmisistä. En tiedä. Miltäköhän hänestä mahtaa tuntua niitä lukiessa?

TAVOITE VAI UNELMA?













Raindrops Keep Falling On My Head.

Haluaisin elää niin, että tuon voisi soittaa 
hautajaisissani kenenkään ärsyyntymättä. 

Nyt sitä on vielä kuunneltava melkeinpä 
itseltäänkin salaa.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

KIRJE FENIX HELSINKI ry:n UJUNI AHMEDILLE

https://www.fenixhelsinki.com/l/a/


Olisin kommentoinut linkkiin, mutta se vaati taas kerran faceosallisuutta. Lähetin kommenttini sähköpostilla kirjoittajalle ja julkaisen sen tässä.

...

Tervehdys.

Olen ammatiltani rikosseuraamustyöntekijä ja lähestyn asiaa lähinnä rikoksen uusimisen ehkäisemisen kannalta. Silloin kaikki muuttujat, niin yksityiset patologiat ja viettymykset kuin yleiset kulttuuriset ja uskonnolliset tekijät on otettava asiallisesti huomioon. Yksilöt ja kulttuurit leikkaavat toisiaan väistämättä. Työssäni ei ole olemassa (yksinkertaistavaa) dikotomiaa "yksittäinen vai kulttuurisesta taustasta johtuva yleisempi tapaus".

Tiedottaminen on kieltämättä ongelmallista noista syistä, jotka mainitsit. Häpeälliset ja törkeät ulkomaalaisten ja "heiltä näyttävien" häirinnät ja solvaukset ovat näiden tapausten jälkeen tulleet esille. Idiootimaista käytöstä, sanoisinko älyllisesti alempaa päättelyä. Juuri näistä syistähän keskustelu on ollut niin vaikeaa jo vuosia. On pelätty hallitsemattomia seurauksia. Kukaan ei oikein tiedä, mitä ja miksi sanoa. Ja miten. Kuitenkin sisimmässä on tunne, että kulttuurisilla (tai uskonnollisillakin) tekijöillä voi olla merkitystä. Tunteet ovat ristiriitaisia. Ja jos tunne kategorisesti kielletään tai kierretään yleistyksillä tyyliin "kyllähän meilläkin...", "raiskaus on rikos kaikkialla"  tai "kyse on toiseuden pelosta" (mikä sekin on osittain totta: suhtaudumme jo evolutiivisesti vieraaseen eri rekisterillä kuin tuttuun), hämmennys kärjistyy yhä enemmän vihaksi ja vaarallisiksi asenteiksi. (Esimerkiksi tuohon raiskaukseen syyllistyneen kivittämiseen kommentoisin niin, että siitä ei voi loogisesti päätellä sitä, miten kulttuurissa tai uskonnollisessa yhteisössä suhtaudutaan uhriin/heihin joita uhri edustaa. Se on kuitenkin tekijä, jota ei voi sulkeistaa pois yhtälöstä.)

Mutta tuohon poliisin tiedottamiseen vielä. Tiedottamisen tai tiedottamatta jättämisen kysymyksestä tulee samanlainen ongelman kiertämisen (ja aiheellisenkin varovaisuuden) paradoksi. Jos ei tiedoteta, sekin aiheuttaa vihaa ja salaliittohurmaa yhä enemmän, koska tiedotus kuitenkin toimii toista kautta. Tämäkin on nähty. Mutta sekään ei tietenkään poliisin vastuuta vähennä. Heidän on aina harkittava tiedottamisensa tarkkaan.

Niin. Tämä on vaikeaa aidalla keikkumista. Mielestäni tähän kirjoituksesi ongelmatiikkaan ei ole ihan kirkkaita vastauksia. Ehkä noista sivullisten uhkailuista ja häirinnästä olisi puhuttava vihaisemmin. Se nyt ainakin. Minua noiden ihmisten vajaa päättelykyky suututtaa aivan yhtä paljon kuin seksuaalirikoset, joita nyt on tullut esiin.



Kirjoituksesi oli tärkeä puheenvuoro.

Ystävällisin terveisin Juha Saari.

maanantai 14. tammikuuta 2019

ONKO KULTTUURI MERKITTÄVÄ MUUTTUJA VAI EI? (Yle-kolumnin linkki lisätty 16.1.)

Julkaisen tämän vanhan kirjoitukseni uudelleen, koska se tuntuu vastaavan kerralla siihen kysymykseen, miten ulkomaalaisten tekemiin seksuaalirikoksiin ja lähisudeväkivaltaan pitäisi suhtautua ja miten ne eroavat kotikutoisesta vastaavasta rikollisuudesta. Täysin nyt kyseessä olevat seksuaalirikokset eivät kunniarikoksiin rinnastu. Kuitenkin se periaate, millä niiden taustoja on avattava siinä muutostyössä jota rikoksiin syyllistyneiden kanssa on (tuloksista riippumatta) tehtävä, on sama. Samalla yritän tehdä mahdollisimman selväksi, miksi retorinen väittely siitä, ovatko nyt esillä olevat tapaukset "vain" yksittäisiä vai yleistettävissä olevia, on rikosseuraamustyön kannalta turha (samoin kuin retorinen hokema, että kyllähän mekin rikoksia teemme). Yksittäinen ja yleinen eli yksilö ja kulttuuri ovat työssäni erottamattomia entiteettejä.

Linkit ovat kirjoituksiin, jotka muun muassa tekivät vanhasta kirjoituksestani entistäkin ajankohtaisemman. Rajkumar Sabanadesanin Yle-kolumni sisältää monta tärkeää asiaa. Samoin Iltalehden artikkeli.

...

Kunniarikoksen ja kotikutoisen lähisuhdeväkivallan rinnastaminen on huolimatonta ja haitallista ajattelua. Valitettavasti sitä kuulee aika ajoin. Ja koska kuulin taas, kirjoitan tämän. Jossain määrin ymmärrän huolimattoman rinnastamisen. Kummassakin on vihaa, kunniaa, aggressioita, nöyryytystä ja häpeää. Kuitenkin erot ovat niin ilmeisiä, että niiden kieltäminen ei voi olla muuta kuin laskelmoitua retoriikkaa. Erot näkyvät siinä, miten perhe, suku, kollektiivi ja eri maiden ja kulttuurien oikeuslaitokset suhtautuvat rikokseen ja erityisesti sen uhriin. Keskeiset erottavat kysymykset ovat nämä: Keitä ruumiillisen koskemattomuuden rikkominen loukkaa ja miksi? Onko yhteisön ja oikeudellisen käytännön keskiössä uhrin kokema kärsimys vai yhteisön kokema häpeä?

Ajatellaanpa näitä kahta kysymystä. 

1) missä määrin uhri joutuu maksamaan yhteisön kunniasta? 
2) mikä on uhrin rooli ja vastuu rikoksen tapahtuessa?

Kysymys 2 on ollut oman kulttuurimme ongelmallinen, kiusallinen ja vastenmielinenkin mutta välttämätön kysymys tapauksissa, joissa sana asettuu oikeudessa sanaa vastaan ja erityisesti seksuaalirikoksia tuomittaessa. Se on totuutta selvittävä kysymys. Kysymys 1 taas on enemmän tai vähemmän muuttunut kultturissamme metafysiikaksi. Sitä ei voi ottaa juridisesti vakavasti. Se voi olla mielekäs kysymys vain sellaisen kulttuurin ja oikeuskäytännön yhteydessä, jossa yksilö, usein nainen, on alisteinen yhteisölle.

Miksi näiden rikosten rinnastaminen sitten ei ole suotavaa tai - mikäli se on tarkoitushakuista retoriikkaa - miksi se on peräti vastuutonta? On selvää, että rikosten tulkinnat vaikuttavat siihen, miten väkivaltaan syyllistynyt tai syyllistyneet määrittelevät itsensä ja syyllisyytensä, ja mikä tärkeintä, uhrit uhriutensa. Relativismi, tässäkin, vahvistaa hegemoniaa ja hegemonia kiittää relativistia. Relativismi neutraloi ja yleistää hegemonian määrittelemän todellisuus- ja ihmiskäsityksen jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Relativisti luonnollistaa valtaa huomaamattaan. On siis kysyttävä, millaisen hegemonian nämä rikosnimikkeet luovat, millaista hegemoniaa edustavat.

Kaikista esittämistäni syistä johtuen rikosseuraamusalan ammattilaisen on lähestyttävä noihin rikoksiin syyllistyneitä eri tavoin. (Mutta kummankin kohdalla muutosta tavoitellen!) Muuttujat on otettava huomioon. (Uhria hän ei tapaa.) Tekojen ja niitä seuraavien asenteiden taustalla olevalla tapakulttuurilla on niin uhrin kuin rikokseen syyllistyneen kannalta merkitystä. Ja vielä toistonkin uhalla: Muuten  kadotetaan uhrin, usein naisen, erilainen asema verrattuna kotikutoiseen lähisuhdeväkivaltaan, mutta myös rikoksen tekijän asenteet, arvot ja se, miten hänen mahdollista muutosmotivaatiotaan voisi haastaa. Relativismi häivyttää oleellisia asioita kiistelevään retoriikkaan. Kipeimmin erityisesti kunniaväkivallan uhrin yksinäisyyden. Voin vain kuvitella, miltä tuo kiistelevä retoriikka kuulostaa hänen korviinsa, miten hän sen kokee. Kiistely ja erojen relativistinen häivyttäminen eivät ainakaan hänen kokemustaan helpota.


juhasaari.blogspot.com/2019/01/yksittainen-vai-yleinen-tapaus-vai.html

juhasaari.blogspot.com/2018/12/huolimaton-vai-huonosti-ajatteleva.html

https://yle.fi/uutiset/3-10598218

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005965769.html

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

LIIAN VANHAT PANOT (lisäys 11.1.*)




"Palkittu ranskalaiskirjailija julisti, että yli 50-vuotiaat naiset ovat hänelle näkymättömiä – lue hillittömät vastakommentit"


Otsikko Ilta-Sanomista. Jos joku ei halua seksiä viisikymppiseltä, mitä se kenellekään kuuluu. Jossain kommentoitiin, että Kari Hotakainen ei noin sanoisi. Mutta tietääkö kukaan, ketä hän ajattelee masturboidessaan?

Minusta suuttuminen tästä on tolkutonta kaksinaismoralismia tai vain häpeämätöntä itsepetosta.

Ai niin. Ja minusta kuka tahansa saa ajatella että olen liian vanha panoon.

-
https://juhasaari.blogspot.com/2017/09/ilkassa-2982014-ilmestynyt-versio.html

*Toisaalta tuo Ranskan tapaus saa myös pohtimaa sitä, miten taiteilijamyytti tukee maskuliinia myrkyllisyyttä, mitä miestaiteilija uskaltaa hyväksymällämme myytin voimalla sanoa; ja Eastwoodin uusi elokuva nostaa mieleen Sondra Locken tapauksen, johon pääsee Hesarin Clintin Muulin neljän tähden arvostelusta (en jostain syystä saa suoraa linkkiä mutta "leikatkaa ja liimatkaa"):

(Mies)taiteilijat ovat kohdelleet muita törkeästi yli kahdensadan vuoden ajan, ja saaneet kaiken anteeksi – mikä muuttui vuodessa? https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005569919.html?share=30afc6f3e87b0884d5f18dde2671c66e