maanantai 24. heinäkuuta 2017

MUSIIKILTA NÄYTTÄVÄ ELOKUVA

Christopher Nolanin Dunkirk on sinfonia. Ei nykymusiikkia, mutta varovaista modernismia. Ihan lopussa vähän  liikaa sentimentoa, mutta kauniisti soiva kokonaisuus silti. 4 ja puoli pinnaa.

Joskus elokuvat tuntuvat yhtä paljon soivan kehossani kuin näyttävän joltain. Jos pysytään tällä vuosikymmenellä, niin Dunkirkin lisäksi Gareth Evansin Raid 2, Spielbergin Lincoln, osa Malickin Elämän puusta ja Tom Hooperin Kuninkaan puhe ovat minulle tällaisia elokuvia. Trierin Melankolia on siinä rajalla.


perjantai 21. heinäkuuta 2017

TUNTEELLA KYLLÄSTETTY JÄRKI 4: relativistin järkkymättömyys




1
Relativisti (ainakin se sellaiseksi tunnustautunut, jonka kanssa olen asiasta keskustellut) näkee rangaistuksen vaatimukset ja rangaistusjärjestelmän ikään kuin vallasta itsestään syntyneenä, ilman minkäänlaista universaalia - myös esimerkiksi muilla kädellisillä ilmenevää - oikeudentunnon ydintä. Relativistin konstruktio selittää seurausta ennen syytä.

2
Mitä voin tehdä tulematta hulluksi?* Relativistille tämä on pitkälti tarpeeton kysymys Tai ainakin hän uskoo sen olevan tarpeeton. Hänen todellisuuskäsityksessään myös tunteet ovat suhteellisia ja vapaasti valittavissa. Relativisti uskoo järkiperäisyyteensä loppuun saakka.

3
Relativistin (varsinkin jos aate on vasemmistolainen) konstruktio jää helposti sellaiseksi poliittiseksi ja filosofiseksi retoriikaksi, jossa (rikoksiin syyllistynyt) kansalainen nähdään kohteena ja (rankaiseva) valtiokoneisto toimijana. Jollain välttämättömällä logiikalla tässä luodaan eräänlaista epäoikeudenmukaisuuden, uhrin ja uhriuttajan alkumyyttiä; enemmän aatetta kuin tieteellistä mallia. Ja minusta kyllä tuntuu, että halutaankin luoda enemmän sitä kuin kysyä viimeistä kysymystä. Viimeisin kysymys kun vaikeuttaisi poliittisen filosofoinnin puhtautta ja puolien selkeää jakamista.

4
Tietenkin myös biologiset selitykset ja viittaukset hulluksi tekeviin tunteisiin voi nähdä alkumyytiksi, mutta ainakin ne pitää ottaa mukaan ennen poliittisen uhrimyytin rakentamista. "Biologinen kaltaisuutemme" hyvässä ja pahassa vaatii selitystään, sitä ei voi ohittaa. Se joka ottaa biologian ja kanssaihmistemme moraaliset tunteet ja reaktiot huomioon, ei voi tyytyä vastauksissaan kehään, jossa vakuutellaan vallan rankaisevan vain siksi, koska se on päättänyt haluta rangaista.

5
Näkemys moraalin yleisestä suhteellisuudesta ja (sosiaalisesta) konstruktiivisuudesta ei muuta tässä mitään. Totta. Ehkä jokin mutaatio tai mullistus tulee joskus muuttamaan käsityksiämme hyvyydestä ja pahuudesta sekä rangaistuksesta niin paljon, että lajimme nykyisessä tuntemassamme muodossa ja elämäntavassa kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Moraali on tietenkin suhteellista, mutta "vain" siinä määrin kuin tämä mahdollisimman hyvin toimiva yhteiskuntamme ja olemassaolomme sitä on. Suhteellisuuden mukana liikkuu kokonainen manner.

-
*Ks.  Tunteella kyllästetty järki: sarjamurhaaja erehtyy

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

YLIAISTILLISTA TIETOA

"Olin lukioikäisenä radikaalivasemmistolainen, niin kuin monet sen ikäisenä ovat. Se ei kestänyt kovin kauaa, koska en osannut koskaan aidosti omaksua vasemmistolaista ihmiskuvaa. Kaikissa sosialistisissa aatteissa on läsnä tietty alkumyytti, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta vääränlaiset olosuhteet pilaavat hänet. Se on eri asteisena kaivettavissa esiin kaikista saman kategorian aatteista sosiaalidemokratiasta anarkismiin. Se ei perustu mihinkään oikeaan kokemukseen tai tietoon ihmisen toiminnasta, se on jonkinlaista lapsenuskoa josta halutaan pitää kiinni vaikka mikä olisi. Ymmärrän tarpeen ajatella noin, mutta minusta ei siihen ole.

Mutta nopealla vieraantumisellani siitä maailmankuvasta oli myös eräs merkittävämpi ja radikaalimpi syy. Totesin, etten oikeasti haluaisi elää sellaisessa maailmassa, josta kaikensorttiset idealistit ja utopistit haaveilevat. Sosiaalisen tasa-arvon, sukupuolten tasa-arvon, maailmanrauhan ja sen sellaisten toteutuminen tarkoittaisi maailmaa, joka olisi tappavan yhdenmukainen ja ikävä. Sellainen kuin ylivalotetut kuvat paratiisista Jehovan todistajien lehdissä. Konflikti, eturistiriidat, kilpailu ja hierarkia on syväkoodattu ihmiseen, ja niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka se aina tehdäänkin humanismin nimissä. Spengler, jota aloin lukea joskus parikymppisenä, sanoi että pitkän sodan kestää vain harva mutta pitkää rauhaa ei kestä kukaan."


Näin Hännikäinen Marginaliansa itsehaastattelussa ja likipitäen samoin sanoin Lihamyllynsä sivulla 134.

Olen paljossa samaakin mieltä.  (Ja Lihamyllyä oli viihdyttävää ja inspiroivaa lukea, kuten tämäkin kommenttini todistaa.) Mutta ei Hännikäisen näkemys perustu sen enempää kokemukseen kuin tuon ylioptimistisen vasemmistolaisen humanistinkaan. Vai missä "tuonpuoleisuudessa" hän (tai sen kummemmin Spengler) on käynyt mittaamassa, paljonko rauhaa ja tasa-arvoa ihminen sietää?* Ja miksi esimerkiksi homoseksuaalin pitäisi epätasa-arvollaan lunastaa tuo ihmisen metafyysinen olemus, Totuus, jonka Hännikäinen jostain tuntemattomasta syystä minua paremmin tietää? Miksi hän yleensäkin valitsee juuri nuo esimerkit alkuperäistä ihmistä estäviksi arvoiksi? Minusta jotenkin tuntuu, ettei hän sittenkään paljasta - edes itselleen - todellisia motiivejaan. 
-


* Tulee mieleen Sören Kierkegaardin perustelut subjektiivisen uskon ja vapauden "välttämättömyydelle": "Jos (---) jatkettaisiin todistelua (---) kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt." (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49)

Miten niin läsnäolevana ilmiönä päättynyt? Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (niin, mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa? Kaipaisimmeko enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko edes subjektia ollenkaan? Olisiko meillä enää sellaista halun rakennetta? Kuka tietää?


(Kuva on osa Francis Baconin Omakuvasta.)

lauantai 15. heinäkuuta 2017

SUVAKKISUOMILEIJONAPAIDAT


En laita nyt tähän kuvaa, netistä löytää suvakkisuomileijonapaitoja. Hämmästyin kun näin noissa mainioissa paidoissa burkaan pukeutuneen Suomileijonan. Miten siihen pitäisi suhtautua? Kun tuntuu etteivät ideoijatkaan ihan olisi osannet ajatella asiaa tappiin saakka. Paidan on tarkoitus haastaa konservatiivista leijonamielisyyttä, mutta burkaan pukeutuneen leijonan käyttäminen provokaation välineenä on ongelmallista. Se on väistämättä maskuliinisen (ei tosin valkoisen heteromiehen) hegemonian luonnollistamista. Eikä se, että yksilö sanoo pitävänsä burkaa vapaaehtoisesti, muuta asiaa. Sisäistetty herruus on monitahoisempi juttu, samoin vapaaehtousuuden osoittaminen*. Ja niitä ei niin vapaaehtoisiakin on vielä ihan liikaa, että tämä provokatiivinen retoriikka toimisi. Paita on nolo lapsus. Huonoa ajattelua hyvällä tarkoituksella.

* Ks. Kaksi Timoa ja Juha tunnisteesta burka.

KUVOTUSTA

Sartren Inhon alkuperäinen nimi La Nausée, kuvotus, olisi parempi. Inho on reaktio jotain sellaista kohtaan, mitä ei edes halua koskettaa. Kuvotus taas on reaktio jostain sellaisesta, aineellisesta tai "muuten huonosta", mikä on jo sisälläni, myös valinnoistani riippumatta ja jopa osana inhimillisyyttäni. Sartren yhteydessä kuvotus on jotakin, joka ei oikein asetu tietoisuuden matriisiin, jokin olevan ylimäärä, mistä haluaisi eroon. Voisi ajatella, että kokemamme huono muistuttaa tuosta ylimäärästä, olevan ja tietoisuuden erosta, hyvä taas on aineen huomaamatonta sujuvuutta, tietoisuuden "saumattomuutta".

Myös hyvä voi tietenkin tilanteesta riippuen olla huonoa. Hyväkin voi kuvottaa. 


"Radikaalinen humanisti on erityisesti virkamiehistön ystävä. ’Vasemmistolaisen’ humanistin suurimpana huolena on ihmisyysarvojen vartiointi. Hän ei kuulu mihinkään puolueeseen, koska hän ei halua pettää ihmisyyttä, mutta hänen omatuntonsa on nöyrien puolella. Nöyrille hän uhraa kauniin klassillisen sivistyksensä."


Tämä lainaus Sartren Inhosta sopii mainiosti rikosseuraamustyöntekijän karikatyyriksi. Eräänlaista ihmisyyden vartiointiahan tämä homma on: "Tuomitse vain teot, älä ihmistä; luota hänen kykyynsä muuttua." Useimmiten näihin periaatteisiin on helppoa sitoutua. Eikä siihen edes tarvitse avuksi ammatillisuutta, kanssaihmisyys ja kädellisen hyväntahtoisuus riittää. Silti täytyy myöntää, että nöyrille minäkin uhraan mieluummin tuon klassisen sivistykseni: helpotun vasta, jos tuomittavien tekojen tekijä vilpittömästi katuu. Tai edes kiittelee humaaniuttani (se kun mielestäni on katumuksen efekti). Siinä ihmisen ja hänen tekojensa raja kulkee, helpotuksessani. Eli jossain hyvän ja huonon välimaastossa. Ihmisyys voi olla kuvottavan epätarkkaa.



sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

AVARUUSSEIKKAILU 2001




Katsoin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun piiiitkästä aikaa kun tuli Teemalta. Deeveedeeltä katsottu edellisen kerran ja silloin tuntui yliarvostetulta. Elokuvissa nähty joskus 80-luvun alussa. Nyt tuntui taas mielekkäämmältä. Ihmisen halu saada vastauksia jää havaitsemisen ja kokemuksen tasolle eikä syvemmälle edetä. Mitään ei selviä. Matka tehdään joko psyyken sisäisessä tai empiirisen ulkoisessa tilassa ja ajassa, mutta mitään syvyyttä ei ole. Transsendenttia agenttia ei löydy. (Ja ilman agenttia tanssendentti on sekin vain "sitä samaa".) Tämä arjen kokemus ja kosmiset siirtymät eivät anna kumpikaan vastauksia. Ja jos monoliitin olisikin lähettänyt joku meitä viisampi olevainen, mitä sitten? Miten tämä matkojen taso siitä muuttuisi? Tuntisimme itsemme ehkä entistäkin neuvottomammaksi paiskatessamme kättä ylempiemme kanssa. Samastuisimme luultavasti siihen monoliittia eläimellisesti ihmettelevään esi-isäämme enemmän kuin uusiin tuttaviimme. Pelkkä havaintojen, elämyksen ja kokemuksen taso toimii etsiessämme vastausta, vain tapahtuminen tapahtuu

Tämän ontologisen tautologian kuvaamiseen elokuva taitaa olla taidemuotona paras, omimmillaan. Se  voi näyttää ajan, liikkeen ja tilan ilman sanoja ja jättää yleisön kaiken ulkopuolelle. Siksi se voi visualisoida neuvottomuuden täydellisesti. Ehkäpä Kubrick ajatteli juuri tätä.

Rakasta elämää. Siinä on se syvin viesti, minkä Avaruusseikkailu 2001 voi antaa.

-

Tämä postaus on aika hyvä. Otsikon vaihtaisin. Ihminen kohtaa korkeintaan itsensä.

http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/87165-kubrickin-avaruusseikkailu-teemalla-kun-ihminen-kohtaa-luojansa

perjantai 7. heinäkuuta 2017

SUOMI 100: Kansallistunne herää




Volter Kilven Alastalon salissa on romaaani, joka samalla sekä nousee kansallisuuteni yläpuolelle että myös saa nosteensa siitä. Että meillä on jotain näin ainutlaatuista kirjallisuudessamme: joku on kirjoittanut yli 800 sivua vain kokeillakseen, miten pitkälle kielemme ja sillä luotu tilan ja ajan suhde venyy ja paukkuu.