perjantai 19. toukokuuta 2017

VÄRILLÄ ON VÄLIÄ: Get Out




Get Out on vaikuttava noin puoliväliin, mutta se riittää. Mikään toinen elokuva ei ole onnistunut luomaan minulle vastaavaa hengen kolmiulotteisuutta. Ymmärsin ja koin jotain aidosti uutta jollain uudella tavalla. Sen, miten joku toinen, itselleni vieras, kokee osansa maailmassa.

Sitä loppua olisin muuttanut. Jos poliisiautosta olisi noussut musta poliisi, ympyrä olisi sulkeutunut täydellisesti.




tiistai 16. toukokuuta 2017

VITUT IRONIASTA

Kissat ja koirat oksentavat karvapalloja. Minä haluan oksentaa ulos sen ironian, jota tulee tahtoen ja tahtomattaan nieltyä kulttuuriväkeä nuollessa. Ja siis enemmän kuin ironia itsessään (onhan sille jossain ja joskus myös paikkansa), kuvottavia ovat kriitikot ja lukijat, jotka odottavat löytävänsä ironiaa ja huumoria sieltä, missä joku haluaa olla vihainen ja tosissaan. Aivan kuin eivät ymmärtäisi edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että ironia olisikin pelkkää viisaudeksi naamioitua esteettisyyttä.





sunnuntai 7. toukokuuta 2017

JANTEN LAISTA JA ITSELLEEN NAURAMISEN MAHDOTTOMUUDESTA

Tuossa edellisen kirjoituksen keskustelussa tuli aiheeksi Miki Liukkosen enemmän tai vähemmän hänen itsensä rakentama poseeraava julkinen tyylinsä, joka tietysti voi joitakin ärsyttää. Tästä inspiroituneena yksi kommentoijista viittasi Aksel Sandemosen romaanissaan Pakolainen ylittää jälkensä esittämään Janten lakiin:

Älä luule, että sinä olet jotain.
Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
Älä luule, että olet enemmän kuin me.
Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
Älä naura meille.
Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta. 


Ikään kuin kaiken kokoavana muistutuksena tuohon lakiin, lopullisena iskuna, voisi vielä lisätä tämän kysymyksen kestoaiheestani: Osaathan nauraa itsellesi? 

Jos kysymykseen vastaa myöntävästi, joko kieltää sisimpänsä lain edessä tai osaa viisaasti suojella sitä siltä. Salaisimmalle itselleen siis hänkään ei naura, joka vastaa myöntävästi. Itselle nauramisessa on aina sen verran häpeää ja turvattomuutta, että todellinen itse on siltä säästettävä. 

Itselle nauraminen on eräänlaista vastavuoroista sukimista, mistä täälläkin olen kirjoittanut muun muassa näin: "Sisimmälle ja luovuttamattomimmalle itselleen on mahdotonta nauraa. Sitä on viimeiseen asti suojeltava ja siksi tarjottava muille naurettavaksi jotain itselle jo vähemmän tärkeää. Ja kaikkien on tietenkin aina naurettava mukana. 

Siinä missä ei kykene itselleen nauramaan, tunnistaa sen mikä itselle on tärkeintä eli sen, minkä pelkää menettävänsä. Se ei todellakaan ole naurun asia. Silti kysymykseen on vastattava aina myöntävästi. Lain edessä on joko hyödytöntä tai sitten täysin mahdotonta olla rehellinen.

lauantai 6. toukokuuta 2017

TÄMÄ KIRJOITUS EI OLE ARVIO MAINITUISTA NIMIKKEISTÄ


"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa.

Tämä on uteliaisuutta, se pienin toivonpiste, jota viheliäisinkin ihmishylkiö kantaa muassaan syntymästään saakka; haave toisen yrityksen mahdollisuudesta. Uudesta elämästä. Ajatus tulee kutsumatta, eikä oikeastaan edes ole ajatus. Sinä tiedät tämän."

Näin alkaa Miki Liukkosen uusi ympyräkirja.

Varmaan se tulee Finlandian voittamaan ainakin jos oikea ihminen pistetään valittuja teoksia tuomaroimaan. (Kauko Röyhkä vois olla hyvä.) Näin veikkaan netistä lukemani näytteen perusteella.

Mutta tuo alku on hieno elämän epätarkkuusperiaatteen tiivistys (joka hauskasti viedään tappiin kun joku lopuksi silkasta paradoksin ilmaisemisen ilosta käyttääkin tietämistä eksistentiaalisesti eikä episteemisesti kun väittää, että tuon kaiken tiedän). Tai siis olemassaolon,  ei elämän. Elämälle ittelleen mikään ei ole epätatarkkaa. Olemassaoloni epätarkkuus saa aikaan esimerkiksi nyt sen, että jostakin syystä haluan lukea uudestaan Hans Selon Pilvihipiäistä. (Hain sen jo hyllystä.)

Jos tämä Liukkosen kirja olisi ilmestynyt kymmen vuotta sitten, olisin ostanut se. Nyt kirjat alkavat tuntumaan liikaa kuolleelta painolta (ks. Kirjoihin varastoitunut aika). Olen päättänyt että en osta itselleni enää yhtään kirjaa, ainakaan noin paksua. Luen vain niitä, jotka kotoa löytyvät. Kirjastosta en viitsi näin paksuja lainata, ellei nyt ihan sitten vaan selattavaksi.

Tämäkin pikkuinen teksti on yritys kirjoittaa ittensä irti mielihalusta ostaa tuo ympyräkirja.





torstai 4. toukokuuta 2017

AIKA HYVÄ, HUONO VAI OIKEIN HUONO? (päivitetty 7.5.)

http://www.episodi.fi/elokuvat/song-to-song/
http://www.hs.fi/kulttuuri/elokuva-arvostelu/art-2000005187852.html
https://www.keskipohjanmaa.fi/142776/vaihtaisit-jo-laulua/s/87b1fe7b

Kävin katsomassa Terrence Malickin Song to Songin. Pakko sanoa, että yllä olevat arviot osuvat kohdalleen. Malickin edellisestä eli Maljojen ritarista sanoin, että olisin halunnut pitää siitä enemmän ja että se oli sittenkin vain taiturimaisesti tehtyä hölynpölyä. Tämä oli kyllä ehkä parempi, vähän konkreettisempi. Mutta vieläkin täynnä lauseita, joita en usko oikeiden ihmisten ajattelevan. (Kävin lukemasa juttuni Maljojen ritarista ja sen kristillisyys ehkä sittenkin tekee siitä Lauluja perustellumman.)

Taitava Malick on. Ja ihmiset näyttelevät upeasti ja näyttävät sen elokuvissa tosi hyviltä. Erityisesti vanhat ihmiset. Silti huomaan kysyväni itseltäni että mikä noiden tyyppien ongelma oikeasti on? Niiden elämä on tyhjää liian tyhjällä tavalla. En usko niiden tyhjyyteen ja ahdistukseen. Mutta Malickin muotokieli on upeaa. Elokuvaa itsessään. Enkä taaskaan pitkästynyt. 2 tuntia 8 minuuttia voi olla tosi pitkä aika. (Katsojia oli yllättävän paljon eikä kukaan lähtenyt kesken pois.)

Malick muuten osaa ottaa kuvaaja Emmanuel Lubezkista kaiken irti. Jos Malick olisi ohjannut Revenantin, se olisi parempi elokuva. No. Onneksi se on tehnyt Badlandsin eli Julman maan ja Uuden mailman. Siinä on jo yhdelle ihmiselle tarpeeksi. Ja Elämän puun nuoruuskuvaus oli valtavan hienoa, muuten turha elokuva.

Paljonko tähtiä? Sisällöstä 2 ja elokuvallisuudesta voi antaa 5 jos siltä tuntuu.



keskiviikko 3. toukokuuta 2017

MUODON KOHOTTAVUUDESTA JA LIIKUTTAVUUDESTA

Katsoin taas Kuninkaan puheen

Vautsi että tämä elokuva ansaitsi parhaan elokuvan Oscarinsa. Ja Tom Hooper parhaan ohjaajan Oscarinsa. Ja kaikki muutkin meni mun puolesta oikein. 

Ammattitaitoa ihailen yhtä paljon kuin taidetta siinä määrin kuin niitä voi erottaa. Elokuva on tunteikas mutta ei läiky missään ylitse kuitenkaan. Ihan sentimentaalisen rajoilla kyllä toki käy. Ja minua itkettää aina sen taitavuus, sen varmuus ja elementaarinen voima ja tunnelma. Liikutun siitä kyyneliin. Muodon ja sisällön tasapaino on siinä kohottavaa ja tylsäksi luulemani aihe on juuri hallitulla otteella puhallettu täyteen pyhää henkeä. Tämän vuosituhannen suuria elokuvia ehdottomasti. Joulun elokuva Capran rinnalle. Väritkin ovat jouluiset: paljon vihreää ja punaista.

Kokkolassa kuulemma taputettiin lopputekstien pyöriessä. Minäkin olisin taputtanut. Täällä Seinäjoella pyhä rauha vallitsi elokuvan päättyessä eikä kukaan heti noussut ylös poistuakseen. 

Muoto itsessään voi todellakin kohottaa ja liikuttaa ihmistä.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

SIITÄ SAMPO TERHON VANHASTA KIRJOITUKSESTA, ELI NYT ON PAKKO HENGITTÄÄ TAAS* (päivitetty kohdan 5 osalta 1.5.)

1
https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/sampo-terho-vuonna-2007-eurooppalaiset-levisivat-luonnonvoima-rotu-vaarassa/

Tuo Sampo Terhon kirjoitus pistää peilin eteeni, oikeastaan Houellebecqin tavoin. Se on samalla tavalla tunteita herättävä kuin äärimmäisen vaikea ja loputon älykkyyskeskustelu: miten keskustella aiheesta neutraalisti ilman rasistista efektiä? Ehkä se on mahdotonta, mutta yritän silti. 

2
Terhon poliittinen koordinaatti vaikuttaa lukemiseeni väistämättä. Se on osa tekstiä. Minulle heräsi kysymys, mitä lausumatonta hänen huoleensa eurooppalaisen kulttuurin säilymisestä sisältyy. Siis kyse on nähdäkseni siitä, kuinka läpinäkyvästi hän - ja kuka tahansa - aihetta käsittelee, kuinka vahvasti antaa itsensä siinä näkyä. Joudun siis myös miettimään juttua lukiessani, miten itse kirjoittaisin aiheesta, miten itse asemoin itseni "rodullisesti". Tässä ja nyt. Missä tunnen olevani kotona ja miksi? Löydänkö minäkin huolen sisäisen tuttuuteni kadottamisesta? Sen kadottamisesta, mikä uskonnottoman eksistentialistin maailmankuvaani ja ihmiskäsitystäni kannattelee? Siitähän tässä on kysymys. Tai oikeastaan: vielä syvemmin on kysymys siitä, kuinka fundamentaalisesti tähän kysymykseen on juuri tässä ajassa ja paikassa vastattava. Vai onko tarpeen vastata ehkä koskaan? Kyse on siis enemmän ajan ja paikan koordinaatista kuin siitä, mitä ja miksi pidän itselleni tärkeimpinä arvoina enemmän kuin joidenkin toisten kulttuurien arvoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itselleen ei tuota jälkimmäistä kysymystä pitäisi samalla esittää. Siinä nimittäin kyllä löydän helposti eroja, esimerkiksi metafyysisin perustein tehtyjen eriarvoistamisien suhteen. Tarvitseeko minun vielä tai koskaan olla huolissani siitä, mitä haluan ehdottomasti sisimmässäni ja ympärilläni säilyttää? Siinä se kysymys. 

Nuo aikamääreet tietenkin mahdollistavat sen, ettei edellä olevaa kysymystä tarvitse esittää aidosti arvojamme haastavalla fundamentaalisella tasolla vaan pelkästään hypoteettisesti tulevaisuutta koskien. Voimmehan loputtomasti kiistellä siitä, onko huoli aiheellinen vai pelkkä olkiukko. Vastausta kun ei koskaan saa, koska läsnäolevaa pistettä ei ajan ja paikan koordinaatista löydy. Siksi vastaan itse näin: sekulaarin valistuksen ja humanismin perinne jossa yksilöä ei arvioida metafyysisin perustein, on minulle tinkimätön arvo. Niin tinkimätön, että jos toisiamme ymmärtämätön kielemme johtaa meidät äärimmäisimpään yhteiseen peliin eli väkivaltaan, voin sitäkin tarvittaessa käyttää. Mutta olen ehkä naiivi kun en moista haastetta heti enkä lähitulevaisuudessa osaa pelätä. 

3
Onko Sampo Terholla sitten tuo huolen olkiukko mielessään? Tätä me ymmärtääkseni sisimmässämme kysymme kun häntä luemme. Ja että miten kukin kokee ukon Terhon (kon)tekstissä ilmenevän. Minusta tuo kysymys on asiallinen ja kaikkein parasta olisi, että Terho tekisi sen itse jo tuossa tekstissään ja viimeistään nyt kommentoidessaan vanhaa juttuaan. Juuri hänen metakommentointinsa laatu sitoo hänet poliittiseen ja rasistiseen yhteyteen. Juuri tämä huomio olisi oleellista tajuta rasismiefektin ongelmassa. Siis korostan: efektin, koska se syntyy tässä ajassa väistämättä ja juuri se Terhon olisi syytä kirjoittaessaan tiedostaa.

Minusta itsestäni tuntuu, että Terhoa puhuttaa myös olkiukko, tai ainakin uskallan väittää että hän tuntee sen mahdollisuudesta tyydytystä eikä siksi reflektoi kylliksi koordinaattiaan kirjoittaessaan - muuta kuin yleiseen rasismipeikkoon viitaten kun vaatii lupaa keskustella asiasta. Mutta tuolloinkaan hän ei mielestäni puhu sisimmästään vaan ulkoistaa ongelman retorisesti. Näin koen. Tuntuu että olkiukko kummittelee tekstissä asiallisuuteen puettuna. 

4
Juuri tuo aiheen ristiriitaisuuden reflektoimattomuus Tervon  puhunnassa mielestäni herättää tätä mielemme vääntöä. Se, miten hän itsestään esittämässään ongelman yhteydessä puhuu, miten puhunta asettuu ikään kuin tiedostamattoman ruumiillisuuden tavoin, miten itsensä ja arvonsa tai niistä koetun ristiriitaisuuden puhunnassaan (haluaa) paljastaa, on lopulta oleellista. Tässä on tietenkin vain se ongelma, että poliittinen yhteisö, oma lukijakunta, puhuu tämän yksilön taustalla. Niin se vain on. Ja niin mekin häntä luemme. Ei siis vain kukamissäkenelle ja miten puhutaan vaan myös, ja ehkä lopulta oleellisimpana: kuka kuuntelee ja edelleen: keiden puhuja haluaa kuuntelevan.


5
Lopuksi lienee vielä tarkennettava tämä: Sampo Terho ei mielestäni edusta rotuoppia sinänsä. Hän ei mielestäni puhu rotujen paremmuudesta vaan siitä, saammeko säilyttää oman kulttuurimme. Oma kirjoutukseni juuri käsitteleekin sitä, missä määrin tämä kysymys efektoituu rasismina (varsinkin Terhon kannatusjoukoissa) sekä sitä, että mielestäni hänen olisi oltava tarkempi ja läpinäkyvämpi tämän ongelman suhteen. Ellei hän sitten tahallaan jätä rasistiselle efektille mahdollisuutta: 

"Suunnitelmallisuuden sijaan eurooppalaisten laajentuminen tapahtui siis paremminkin luonnonvoimaisena kehityksenä. Saavutettu maailmanlaajuinen voima-asema antoi mahdollisuuden, johon parempaa elämää etsittäessä tartuttiin. Kysymys oli luonnossa yleisesti ilmenevästä lajin tai rodun laajenemisesta, jota esiintyy niin eläimillä kuin kasveilla aina kun siihen tilaisuus ilmaantuu."

Aina kun viitataan luontoon,  tässä luonnonvoimaisuuteen, syntyy samalla liian helposti luonnollisen etuoikeuden efekti. En väitä, että Terho tätä kirjaimellisesti tarkoittaa, mutta hän olisi voinut avata käsitteen käyttöä tässä yhteydessä enemmän. Vaikka voima-asemaan toki viittaa. 


Se mitä ihminen jättää tarkentamatta, missä määrin vastuu siirtyy lukijalle, on tärkeä osa tekstiä. Noin tämän kirjoitukseni voisi oikeastaan tiivistää.

-

*Teksti on kommenttini edellisen postauksen keskustelusta, mutta halusin sen julkaistavan myös näin, ettei se hukkuisi ketjuun. Keskustelua kannattaa muuten käydä lukemassa sieltäkin. Kommentoijien osuus on muutenkin teksti(e)ni muokkaamisen ja päivittymisen osalta oleellinen. Lukiessaan muita huomaa miten itse ajattelee.


(Lukekaa myös uudelleen kirjoitukseni Sininen poika, kuuluu tähän aiheeseen.)