sunnuntai 19. marraskuuta 2017

ME TOO osa 2: K18

"Kokevatko miehet lähentelyn eri tavoin? Ja jos, niin miksi? Miksi miesten toleranssi on eri? Fyysisen voiman vuoksi tietenkin, mutta onko muutakin?" Noin kysyin kirjoituksessa Me Too. 

Voiko pornosta oppia tämän suhteen mitään? Voi ainakin yrittää (ennen kuin vastaatte kieltävästi). Vaikkapa kysymällä, miksi naista panevassa miehessä näyttää olevan jotain väkivaltaista. Tai hänen nautinnossaan jotain itsekästä, ikään kuin antautumatonta. Miksi nainen naisen kanssa ei luo samaa efektiä? Entä eläytyykö mies huomaamattaan tähän hallitsevaan voimantuntoon? Onko se hänessä jollain atavistisella tasolla olemassa? Siis ihan ilman pornoakin. Ehkä porno vain näyttää jotain, mikä on jo miehessä. Ei siis vain vääristä.* Ja siksikö niin monet miehet eivät kykene eläytymään naisen kokemaan pelkoon? Voisiko tämä atavistinen voimantunto olla yksi syy? Testosteroninen eläytyminen voimaan ja valtaan? Tilan hallitsemiseen?

...

Entä homofobia? Voisiko heteromies oppia siitä jotain? Homofobia on rajusti mutkia oikova ilmaisu**, mutta sitä voimantuntoisen heteromiehen olisi silti hyvä ajatella enemmän. Perustuuko se osaksi atavistisen voimantunnon ja hallinnan menettämiseen? Että mies pelkää halunsa vastaisesti joutuvansa naisen osaan eli miehen penetroitavaksi? Halunsa hallinnan menettäväksi kohteeksi? Näin voisi ajatella ja siksi mies voisikin tajuta homofobiassaan jotain naisen kokemasta pelosta; eläytyä naiseen, edes yrittää sitä.

...

"Tilanne seksuaalisessa häirinnässä ja sen kokemisessa on epäsymmetrinen. Ehkä häirintä kuuluukin määritellä enemmän naisen ehdoilla, hänen turvallisuusrekisterissään. Ehkä tässä kuuluukin olla miehelle epätasa-arvoinen."

Myös näin kirjoitin kirjoituksessa Me Too. Olen yhä itseni kanssa pitkälti samaa mieltä. (Itsensä kanssahan ei tarvitse olla aina tarkalleen samaa mieltä, riittää että avaa kummastelujaan aika ajoin.)  

Myös eksploitaatiota katson toisin riippuen siitä, onko toimijana mies vai nainen. 

Virginie Despentes ohjasi Coralie Trinh Thinin kanssa 2000-luvun alussa  omasta kirjastaan elokuvan Pane mua. Siinä kaksi naista nai ja tappaa miehiä. Muistan kun katsoin Helsingin Lasipalatsissa elokuvaa ja mietin, miksi en reagoi tähän samoin kuin jos nuo sadistit olisivat miehiä ja uhrit naisia. Koin sallivani näille naisille enemmän. Tiesin ettei niin olisi pitänyt tuntea, mutta tunsin kuitenkin. Juttu tuntui enemmän retoriselta ansalta kuin eksploitaatiolta. Asetelma oli käännetty ympäri, mutta samalla jokin oli muuttunut pysyvästi. Kääntöpuolen kuva ei ollut sama. Jokin herran ja rengin dialektiikka tässäkin taas toimi. Eikä tämä ollut minulle mikään filosofinen arvovalinta vaan vaistomaista reaktiivisuutta. Ja uskon, että tämä olikin tekijöiden tarkoitus. 


-

*Vaikka porno tietenkin uusintaa ja vahvistaa tätä miehen hahmoa, en usko  inhimillisen  mielikuvituksen olleen siveellinen, tasa-arvoinen ja nuhteeton ennen seksin mekaanisen tallentamisen aikakautta. Ennemminkin tallentaminen vain laajensi ja inspiroi tätä mielikuvitusta sekä antoi ja antaa yhä mahdollisuuden oman maskuliinisen hahmonsa kysymiseen ja haastamiseen tai sitten saman toistamiseen. Esimerkiksi Nagisa Oshima on Aistien valtakunnassa käsitellyt aihetta metaisesti ja olen siitä kirjoittanutkin täällä (ks. tunniste porno). Porno ei ole vain syy vaan myös seuraus. Porno alistavana teollisuutena on sitten toinen juttu, puhun nyt vain siitä hahmoisuuden, samastumisen ja reflektoinnin ilmiönä.


**Ks. tunniste homofobia



tiistai 14. marraskuuta 2017

"MIKSI EI PUUTUTTU AJOISSA?"



Näin huutaa Iltalehti 3-vuotiaan puukotusta kauhistellen. En jasksanut edes lukea itse juttua. Eli mitä olisi pitänyt tehdä enemmän? Sulkea isä lukkojen taakse etukäteenkö? Oikeusprosessi laajennetusta lähestymiskiellosta oli kesken. Nyt taas sosiaalityöntekijät televisioon kommentoimaan asioita, kun ihmisten järkytystä ja neuvottomuutta pitää joidenkin julkisesti edes jotenkin muotoilla hallittavaan muotoon. Sossuilla on tässä papin ja psykologin rooli. Ei käy kateeksi heitäkään. (Nyt vain enää puuttuu, että joku käyttää tilaisuutta poliittisesti hyväkseen ja viittaa resurssipulaan.)


torstai 9. marraskuuta 2017

TRADITIO VAI AVANTGARDE OSA 2: Noitaympyrä

"Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä. Niin kuin traditionaalinen aina uudelleen, jos siis annamme niin tapahtua, vallankumouksellisuutensa."

Noin päätin edellisen kirjoitukseni. Avantgarde ja traditio (jonka tässä yhteydessä rajaan realismiksi) eivät siis mielestäni sulje pois toisiaan. Oleellinen kysymys  on se, onko realismi valjastettu palvelemaan enemmän laiskaa mielikuvitusta (mitä lukijat yleensä odottavat) vai mielikuvien ajattelemista, siis niihin eksyttämistä. Jos jälkimmäistä, realismi lyö kättä avantgarden kanssa. Avantgardea on silloin tekstin, mielen ja reaalisen suhde. Avantgardea on se, mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle ja juuri siksi haastaa sen. 

Haanpään Noitaympyrässä mielestäni näin tapahtuu. Siinä realismi on näennäistä, koska se johdattaa ankaralla logiikallaan ulos kuvistaan. Sen tarkoitus ei ole rakentaa illuusiota todellisuudesta, vaan olla väline, metodi, jolla se väittää jotain todellisuudesta. Ja mielestäni yhäkin ajankohtaisesti jollain perustavalla tasolla. 

Noitaympyrä on reflektiivinen teksti, joka vain näyttää "luonnolliselta muodolta". Ja se enemmänkin näyttää kuin kertoo. Lähin mieleeni tuleva teos on Robert Bressonin Paholainen luultavasti.

TRADITIO VAI AVANTGARDE: Miltä todellisuus näyttää?

"Kirjallisuuden uudistuminen on luonnollista. Tätä mieltä on kirjailija Harry Salmenniemi, joka kysyy mitä järkeä edes on kirjoittaa kirjoja, jotka eivät poikkea traditiosta.
–  Muussa tapauksessahan voi vain mennä kirjastoon ja alkaa lukea vaikka Juhani Ahon kohdalta lastuja läpi, hän sanoo STT:lle.
–  Silloin meiltä helposti alkaa puuttua se varsinainen syy, minkä takia kirjallisuus voisi olla tässä ajassa mielenkiintoista ja elävää ja olemassa ylipäätänsä."

Näin tuolla alla olevan linkin jutussa.

Taiteen evoluutiota ei voi pysäyttää eikä tarvitsekaan vaikka pystyisi. Mutta tarkoittaako uudistuminen aina tradition muutosta, muodon ennakoimattomuutta? Ei minusta. Siihen samaan virtaan kun ei voi astua kahta kertaa, ainakin jos Herakleitosta uskoo. Ja on se ainakin siinä määrin oikeassa, että metafora toimii. (Kyse on lopulta tietenkin siitä, mitä kaikkea sovimme virtaan kuuluvaksi.)

Tradition ja olevan ontologinen ero on se virta, joka tekee järkeväksi kirjoittaa myös perinteistä muotoa. Toisin kuin Salmenniemi väittää. Siksi oletus, että traditio peittää meiltä jollain loogisella välttämättömyydellä olevan selittämättömyyden, on itsessään ristiriitainen. Yhtä hyvin voisi ajatella, että avantgarde peittää meiltä jotain yrittäessään esittää sitä, millaiseksi todellisuus siinä oletetaan. Myös avantgarde luo oman peittävän näköisyytensä. Niin kuin traditionaalinen aina uudelleen, jos siis annamme niin tapahtua, vallankumouksellisuutensa.*

www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kulttuuri/item/160068-yli-juonikas-kirjoitti-absurdin-satiirin-perussuomalaisten-noususta

-

*Ks. tunniste Nauti köyhyydestä

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

PRAGMAATTISTA HYVYYTTÄ: Nenäpäivä

Nenäpäivä tulee. Maksammeko hyvää omaatuntoa? Ehdottomasti. Ja mitä parempi ja pitempi show, sitä muhkeampi tulos ja puhtaampi kollektiivinen mieli. Mutta miksi ihmeessä tekojeni pitäisi olla pyyteettömiä? Ja eikö juuri sen vaatiminen ole irvokkain etuoikeuteni?

"Oletko vielä huomenna kerjäämässä tässä kadunkulmassa? Minun kun pitääkin nimittäin vielä miettiä yön yli perimmäisiä motiivejani."

Mitä todempaa ja oikeampaa maailmassa pitäisi tapahtua, että voisi tuntea auttavansa ihmisiä oikealla tavalla? Kyllin läpinäkyvästi. Mitä minun ensin pitäisi menettää? Tai tärkeämpi kysymys tietenkin on, kuinka kauan kurjimpien kuuluisi tätä tapahtumista odottaa.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

KOTIMAISTA RUOHOA: Loistava Helvi



Lintu pistää nokkansa ruusuun ja juo kastetta, 
                                                                              pieni lintu,
punaista mettä ja tomua hakee siitä kimalainen,
minun kynäni kuin villilintu hakee ruususta
                                                                            mustettaan.

Ruusumustepulloni on täynnä runoja.
Iloisena kastan kynäni tuhanteen ruusupulloon,
kirjoitan medellä ja kultatomulla ja ruusunpunaisella
                                                                                     värillä. 

Ettekö rakasta runojani 
kaikki jotka rakastatte ruusuja,
yksinkertaisia, köyhiä, orjan tai koiran,
ja ylhäisen intohimon punaista ruusua, kauneuden
                                                                                    kukkaa.
               

-

Osa runosta Mustepulloni              

VIELÄ HESARIN KRITIIKISTÄ

Tässä lainaamassani Hesarin Juha Typön kritiikin kohdassa kiteytyy se, mikä minua häiritsi uuden Tuntemattoman kokonaisvaikutelmassa:

"Tarkkaan rajatut ja hiotut otokset eivät myöskään luo illuusiota elävästä, hengittävästä maailmasta. Oltiin sitten korsussa, taistelukentällä, Petroskoiksi lavastetussa Suomenlinnassa tai Rokan perheen maalaisromantiikkaa tihkuvalla tilalla, ei missään vaiheessa tule tunne, että elokuvan maailma jatkuisi näiden kuvien ulkopuolella."


Juuri tuota tarkoitin kun sanoin omassa Tuntemattoman postauksessa, että elokuva jäi etäiseksi, nähtyyn ei unohtanut itseään ja että Louhimiehen aiempi realismi puuttui. Ja että ne kotirintamakohtaukset olivat turhia ja postikorttimaisia.


Sitten tämä näyttelijäkommentti, josta on naljailtu:  

"Näyttelijät ovat toki hyviä rooleissaan, mutta kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat. Käsikirjoittajan ja ohjaajan tehtävä on tehdä näyttelijöiden hahmoista oikeasti kiinnostavia. Nyt ne ovat niitä samoja Rokkia ja Koskeloita, joiden vuorosanat osaa ulkoa. Se on tylsää."


Olen tässäkin samaa mieltä Typön kanssa. Tietenkin ammattilaisten täytyy osata työnsä. Se ei sinänsä tee teoksesta hyvää. 

Myös tämä jo aiemmin mainitsemani arvio osuu kohdalleen:
 

https://kp24.fi/uutiset/519876/sujuvaa-sotaa-louhimiehen-tuntemattomassa