"Louhimiehen Tuntematon sotilas on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun hän ei rohkeasti toteuta ominta estetiikkaansa. (...) Harmi, sillä sodan kuvaus olisi voinut olla irti päästetyn ja tylyn naturalistisen Louhimiehen ominta aluetta."
Näin kirjoitin ja kun katson tätä tv-versiota, yhä kirjoittaisin. Estetiikaltaan ja näyttelijäohjaukseltaan Louhimiehen versio on lähempänä Lainetta kuin Mollbergia. Ja sitä en olisi ikinä uskonut. Louhimies on ikään kuin lumoutunut tuntemattoman mytologiasta ylittämättä sitä. Liian kunnioittava sävy tässä on. Tämä jää kyllä raskaasti puolitiehen siitä, mikä olisi ollut mahdollista ja sallittua nykyelokuvassa.
Kaksi tähteä.
En osaa sanoa vielä Tuntemattomasta, sen naturalismista, mutta sitä edeltävät monet Louhimiehen naturalistiset jutut (esim. Vuosaari, Paha maa) minä koin kyllä enemmän esteettisenä, taidekeinon valintana, kuin varsinaisena naturalismina. Mielestäni sitä naturalismia hän ei aivan löytänyt. Shokkiefektejä kyllä. Niiden naturalismiin mulla on vaikeuksia uskoa. Toki mulla tuo efekti lähes aina kun pk-seudun kulttuuri-ihmiset yrittävät lähestyä "kansaa" ja sen vaikeuksia. Tulee aina jotenkin silmille se, ettei se kai noin mene. Tämä silti vaikka pidän Louhimiehestä sen kaiken yrittämisen perusteella. Mulle tyyppi on ihan oikea leffaohjaaja, vanhaan malliin.
VastaaPoistaTuo vastaava epäonnistunut naturalismi ei sitten kuitenkaan pomppaa samalla tavalla esim. Jarvan Työmiehen päiväkirjassa ja muissa vastaavissa (vasemmistolaisissa) duunarileffoista tuolta ajalta. Niskasen Surmanluodeista puhumattakaan. Oliko ne jotenkin oikeammin kosketuksissa kuvattaviinsa, en tiedä, mutta noissa tapauksissa naturalismin ottaa vastaan. Niissä oli usein suora vasemmistolainen paatos taustalla, mutta koska se on niin läpinäkyvää, se jää jotenkin sivuosaan ja itse elokuvan kaari on niistä vapaa. Rankkuuden kautta hakevat nykynaturalistiset jutut jäävät helposti sen sijaan vain naturalistisiksi aiottujen tehokeinojensa vangiksi.
Jos haluan (ja aika usein haluan) katsella naturalismia parhaimmillaan, katson Aliisan. Siiri Angerkosken kauneimman työn koskaan. Siinäkin tulee välillä näkymätön puhuva pää vasemmistolaisine juttuineen (tosin tuossa elokuvassa aiheellisina), mutta koska elokuvan naturalismi on niin vahvaa ja totta, se ei pilaa mitään.
Voihan olla että kuten monessa muussa asiassa myös käsitykset siitä, mitä on naturalismi, voivat poiketavästi toisistaan.
Louhimiehelle toivon kyllä kaikkea hyvää. Vaikea kuvitella millaiselta tuntuu se, että iso osa ihmisiä jotka ovat olleet hänen omassa mielessään hänen parhaita työkavereitaan kääntyy julkisuudessa häntä vastaan, vaikka nyt on selvää että mitään rikollista ei ole tapahtunut. Tai sitähän poliisi nyt tutkii, onko rikos tapahtunut Louhimiestä vastaan sen toimittajan väitteiden suhteen. Pelottavaa ajatella, että kokonainen ura voi päätyä giljotiiniin mediatorilla väiiteiden ja tuntemuksien perusteella. Millaisen maailman me olemme luoneetkaan? kysyisi Wallander.
Joulun aika ollut muutenkin uskomaton leffojen suhteen. Mielettömiä rainoja. Ettero Scolan leffat hienoimpina mulle. Muistan nähneeni noita pätkiä nuorukaisena aiemmin joskus 80-luvulla. Myös Pukija-niminen elokuva (näittekö?) oli hyvin vahva juttu.
olet tuon naturalismin suhteen ihan oikeassa. Tarkoitin Louhimiehen tyyliä, mihin pyrkii. Paha maahan oli sosiaaipornoa, ei kovin uskottava elokuva. Se pölyimurikauppiasosio oli hyvä. Mutta vertaan siis ohjaajan muihin teoksiin jotta tuntemattoman kökköys, se ero tyylissä, tulis esiin.
Poista(juha siis tuossa edellä, vastaan toiselta koneelta)
PoistaSotaelokuvissa naturalismi lienee vieläkin vaikeampaa, koska odotukset sen suhteen ovat rajattomia. Toinen haluaa sodanvastaisuuden kautta tehtyä naturalismia, juuri tuo manitsemasi Molle, toista se häiritsee, ja haluaa vain kuvauksen sodasta sellaisenaan. Voiko tuossa mielessä onnistunutta sotaelokuvaa ollakaan?
VastaaPoistaYmmärrän toki mitä tarkoitat, Louhimies on pitänyt ne henkilöhahmot edelleen niinä joihin olemme tottuneet.
Niissä hahmoissa on myös mieletön psykologinen rikkaus sen teoksenkin ohi. Kun olet vaikkapa kavereittesi kanssa baarissa Juha, niin kyllä sieltä ne roolit on usein ihmisistä luettavissa. Nuo ikonit häivyttämällä Louhimies olisi toki kieltämättä voinut saavuttaa jotain muuta.
Nythän on vuoden 1918 tapahtuminen suhteen useissa eri teoksissa yritetty samaa, eli luopumista siitä ylipelkistetystä asetelmasta valkoiset vs. punaiset uhrit, mutta näköjään hyvin vaikeaa siitäkin on ollut luopua.
Me ilmeisesti tarvitsemme mytologiamme, jotta moniin eri suuntiin räjähtävä todellisuus olisi jotenkin kasassa päissämme.
Hyvää uutta vuotta 2019 Juha ja muut.
Samoin kaikille!
PoistaEn ruvennut katsomaan tuota. Haluan säilyttää lapsenmielisyyteni ja nähdä silmissäni vain Edwin Laineen leffan. Tai en minä tainnut aivan lapsi enää olla, sen sijaan olin sitä silloin kun kirja ilmestyi ja minun käskettiin lukea se. Kun se käskijä oli isä niin tiesin että siinä on jotain tärkeää.
VastaaPoistaSen sijaan ajattelin katsoa tänään Niskavuoren leipä-opuksen. Se ei ole Laineen vaan Kassilan. Nuorena olin absoluuttisesti Kassilaa vastaan. En tiedä näenkö asian nyt eri tavalla. Mutta äskettäin luin teatteritieteen proffan Pirkko Kosken kirjan Hella Vuolijoesta, ja tiedän mikä tämä Niskavuoren leipä oli ja mihin osaan Vuolijoen pitkää elämää se sijoittui. Ehkä tulen katsoneeksi minkälaista oli näytteleminen.
(Sinulla on tuo kammottava kuvien tunnistusleikki tuolla todistamassa että en ole robotti. Olis kiva jos saisit sen pois! Kaihi vaivaa ja näyttö on pieni!)
VastaaPoistaEn tiennykkään. Käyn katsoon.
PoistaKomisario Palmun erehdys on mainio elokuva.
PoistaKysyi kyllä vähän hermoja katsella se leffa. Olisi ehkä kannattanut lukea näytelmäteksti. Näytteleminen oli niin puisevaa kuin se on ollut vuonna 1984 (muistaakseni) ja siis leffa on tehty aivan liian myöhään.
VastaaPoistaSiinä käsiteltiin Viron maaseudun vähän isompaa maatilaa joskus 1800-1900-lukujen taitteessa. Se talo ei kuvaa siis baltiansaksalaista kartanoa, vaikka kartanolta tuo hämäläinen talo kyllä vähän vaikutti. Siis siinä tuntuu se ajan kulku. Ne emootiot ihmisten kokemusten moottoreina eivät kyllä ihan vakuuttaneet. Siis puhe ja teot olivat ristiriidassa. Tyyli oli semmoinen maalaisrealistinen. Kansannäytelmää Vuolijoki vissiin tavoitteli.
Mutta siis Tuntematon oli kirjana ehdottomasti ylittämätön. En ole lukenut edes sitä ei-editoitua versiota (Sotaromaani?), kun en halua sotkea lapsenmieltäni enää tässä vaiheessa yhtään mihkään.
Toivottavasti sait visuaalisen palapelin pois! Se on sadistinen.