Kun en ole taloustietäjä, heitän nyt ajatuksen ihan hatusta ja asian sivusta, mutta pakko kysyä myös tätä:
Voiko olla niin, että säästäminen ja leikkaaminen siksi tuntuu uskottavammalta kuin elvyttäminen, koska olemme metsästäjä-keräilijöitä? Vain sekö, mikä varmasti on olemassa, herättää meissä psyykkistä luottamusta? Kaikuvatko taloustieteilijöiden säröäänet tuhoisasta leikkaamisesta kuuroille korville, koska ajatus sijoittamisesta johonkin ei vielä olemassa olevaan on metsästäjä-keräilijän aivoille mahdoton ajatus? Luo turvattomuutta? Ja onko säästäminen eli talouden leikkaaminen sitä vastoin ikään kuin jo jonkin olemassa olevan säilyttämistä? Luo turvallisuutta? Vaikka se ymmärryksemme reuna-alueilla johtaisikin saaliskätkömme hupenemiseen? Ja ovatko eriääniset tutkijat siinä mielessä eri asemassa kuin päättäjät, että heidän ei tarvitse ottaa riskiä? Että metsästäjäkeräilijän mieli ei missään kohtaa hankaa heillä järkeä vastaan, koska riskiä ei tarvitse ajatella? Eivätkö he jo kritisoidessaan päättäjiä ole ikään kuin perillä?
Onko tämän elvyttämisen kanssa vähän sama juttu kuin äärettömyyden: että sen järjellään voi ideana ymmärtää mutta ei mielikuvituksellaan kuvitella ja tunteellaan tuntea? Paitsi epävarmuutena ja pelkona? Tyhjyyden kauhuna?
Ja vielä yksi asia: Oliko Vasemmistoliiton siksi niin helppoa tuulettaa vaihtoehtoista talouspolitiikkaa, koska sen piirissä oleva metsästäjä-keräilijä vaistomaisesti tiesi olevansa tutkijoiden turvallisessa asemassa? Entä jos puolue olisi ollut yllättäen maan suurin? Ja Arhinmäki pää- tai valtiovarainministeri?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti