1
Joka ihmettelee, miksi kukaan haluaa katsoa fiktiivistä sotaa, rikosta, kauhua, dystopiaa, ahdistusta, inhoa ja jopa kidutusta eli kaikenlaista mielekkyyden ja ihmisyyden keksittyä katoamista, teeskentelee tietämätöntä. En tietenkään yritä saada näitä ihmettelijöitä muuttamaan mieltymyksiään, mutta kylläkin ymmärtämään enemmän ihmeteltäviään. Me kun kumminkin olemme taipumuksiltamme niin samanlaisia mutta toteutuksissamme vain erilaisia. Uskon että se vastenmielinen, kauhistuttava tai absurdi joka ei tunnu kuuluvan omaan todellisuuteemme, herättää aina tavalla tai toisella uteliaisuutemme. Jos ei fiktiossa niin sitten ainakin päivän uutisvirrassa. Kaikki mikä vain onnistuu vähänkin häiritsemään arkemme "sarjallisuutta", riittää. Niitä hälytysajoneuvoja siis mielellään seurataan jos vain kehdataan. (Kyllä, ajatus käy aina mielessäni, mutta en halua nähdä itseäni sen toteuttajana.)
WTC-isku on hyvä esimerkki tästä "sarjallisuuteni" häirinnästä. Itselleni se oli kaiken kauheutensa lisäksi myös ja ehkä enemmänkin jotakin absoluuttisen poikkeavaa ja siksi hämmentävällä ja syyllistävällä tavalla vaikuttavaa. Jotakin TÄYSIN odottamatonta tapahtui. Näin jotain, joka muistutti minua hauraasta satunnaisuudestani mutta samalla vahvisti sitä, minkä haluan kokea välttämättömyydekseni. Julman spektaakkelin efektoima sattumanvaraisuuteni korosti samalla olemiseni ainutlaatuisuutta lähestulkoon transsendentilla tavalla. Harrastin eksploitaatiota kuolemaa todistavalla uutisvirralla. Mieleni lienee siis pohjimmiltaan alhainen ainakin silloin, kun haen helppoa eli etäistä ja esteettistä tapaa kokea jotain poikkeuksellista ja olemistani vahvistavaa. (Tästä voisin nyt poiketa Kierkegaardiin mutta antaa olla...)
2
Vaan ei auta. Poikettava silti on. Se mitä edellä kirjoitin, vaatii nimittäin kokonaisen luvun eksploitaation odottamattomista ulottuvuuksista.
Kuten WTC-esimerkkini osoittaa, eksploitaation mahdollisuus ei rajoitu vain "roskaelokuviin". Ja voidaanpa edetä vielä uutisvirtaakin pidemmälle. Eksploimalla kun voi tehdä, tietoisesti tai tiedostamatta, myös taiteen filosofiaa. Tai filosofiaa taiteella. Tietenkään silloin taloudellinen hyöty ei voi olla eksploitaation määrittelemisen ehto. Hyödyn täytyy olla eksistentiaalinen (kuten WTC-esimerkissäni). Ja mikäpäs muu kuin Teemu Mäen kissavideo sieltä taas nousee esiin ja
siksipä kysymykseni kuuluukin: eikö epäilemätön illuusio kissan kuolemasta olisi riittänyt tarkoitetun efektin luomiseksi?
Kun ihmiset itseäni myöten kiihtyivät Mäen tekemisistä, se perustui ajatukseen kissan turhasta kuolemasta. Taide ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Ja tietenkin tuo (ainakin kaikkien kaltaisteni lihansyöjien) kaksinaismoralistinen tuohtumus oli juuri sitä, mitä Mäki olettaakseni odotti. Hän asetti meille ansauttavan ongelman tappamisen, taiteen ja olemassaolon perimmäisistä syistä ja seurauksista. (Tämä on se tulkinta, jonka Mäen videoperformanssista tein.)
Mutta oliko kissan siis sen vuoksi oikeasti kuoltava? Olisiko pelkkä illuusio riittänyt? Mielestäni olisi. Nyt kissan oli kuoltava taiteilijan totuudellisuuden ja kompromissittomuuden vuoksi. Kissavideo oli eräänlaista taiteen filosofian ja taiteilijan totuudellisuuden vaatimaa eksploitaatiota, johon taiteen instituution edustajien on osallistuttava ollakseen filosofiassaan johdonmukaisia ja uskottavia. Oliko Mäen performanssi siis eläimen institutionaalista hyväksikäyttöä?
Erottaako sitten mikään taiteen istituutiota, taiteilijan totuudellisuutta ja lihansyönnin koneistoa lopulta toisistaan kissavideon asiayhteydessä? Tätähän Mäki kai haastaa lopulta kysymään itseltämme. Minun vastaukseni on, että vain lihansyönnin tapauksessa eläimen on todella kuoltava, että toimijan aikomus voi toteutua. Eli jos hyväksyy lihansyönnin, eläin ei kuole turhaan.
3
Mutta palataanpa todesta kissantaposta taas takaisin fiktiiviseen väkivaltaan. Puhun nyt ehkä liikaa muiden puolesta kun uskallan esittää, että alhaisuutemme ei kuitenkaan ole ainoa syy katsella tuhmuutta ja julmuutta. Tai ainakin sen pystyy perin vaivattomasti sublimoimaan.
Filosofiaa ja kaikenlaista eettistä vatkausta ihminen harrastaa paljolti siksi, että suhteellisuus ärsyttää häntä. Hän esimerkiksi kysyy, millaisten "vapaata" tahtoa liikuttavien arvojen pohjalta hänen kuuluisi ajatella ja toimia ollakseen enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Siis yhä eettinen, johdonmukainen ja kokonainen olento. Niin kuin kaikessa fiktiossa ja kaikessa taiteessa, myös väkivaltaisessa fiktiossa on kyse mahdollisen ja välttämättömän suhteesta. Milloin mahdollinen muuttuu perustelluksi ratkaisuksi? Missä kohtaa muita ratkaisuja ei enää näytä olevan? Milloin osalla ja kokonaisuudella ja satunnaisuudella ja välttämättömyydellä ei enää ole eroa? Milloin voimme uskoa satunnaisuutemme mittaavan kokonaisuutta siinä määrin, että se ikään kuin an sich perustelee arvomme, valintamme ja toimintamme? Eli kun puheena nyt on väkivalta, kokoava kysymys kuuluu: missä pisteessä väkivallasta tulee ainut kieli, joka meitä pelittää? Kun kysyy elokuvavälineellä tuota kysymystä kyllin häiritsevästi, tulee helposti tehneeksi väkivaltaisia elokuvia.*
Noin kysyttäessä voin kuitenkin sanoa kerrankin tietäväni jotakin varmasti. Validi vastaus ei nimittäin ainakaan ole se, jolla tuo kokoava kysymys ja sitä esittävä fiktio useimmiten yritetään ohittaa: että aina on olemassa vaihtoehtoja (ja joku vain kärjistää liikaa). Vaatisihan jo sana aina tuossa lauseessa käyttäjäkseen olion, joka tuntee menneen, tulevan, näkyvän ja näkymättömän jokaista sopukkaa myöten, eikä sellaista oliota tiedetä olevan. Tästä samasta syystä en rikosseuraamustyössäni käytä koskaan ilmaisua "aina voit toimia toisin". Sen sijaan minun on virkamiehenä vain yritettävä toimia niin, ettei ihmisen tarvitsisi enää kokea joutuvansa vaihtoehdottomaan tilanteeseen. Tuossa prosessissa olen itse mukana ja siitä voin puhua paremmalla tiedolla ja eettisesti kestävämmältä pohjalta kuin väittäessäni jotain siitä väkivaltaisesta todellisuudesta, jota en ole toisen kanssa kokenut.
Koska emme halua testata kokoavaa kysymystä todellisuudessa (ellei ole pakko), se tietenkin jää avoimeksi ja siksi on tärkeää, että sitä edelleen tarjoaa myös mitä häpeilemättömin fiktio (ja että se joku aina vain jaksaa kärjistää liikaa). Ajattelen että uteliaisuutemme ihmisyyttä kohtaan vaatii välillä sen unohtamista. On luotava spontaaneja synteesejä ihmisyydestä sen vastakuvien avulla ja ajateltava niillä ihmisyyttämme taas entistäkin tarkemmin. Mitä kenenkin vastakuvat sitten ovat, päättäköön kukin itse.
Tämä jostain jo aikaa sitten nappaamani sitaatti tiivistäköön lopuksi kaiken ja vieläpä juuri teemanumeromme mukaisesti: Kultti elää yhteisössä tai yleisössä, joka jakaa sen kuvien vetovoiman. Mutta halu katsoa on aina yksityistä.
-
*Tätä kysyessään Stallonen suora, karkea ja vaikuttava Rambo IV (ainut niistä jota voi kutsua oikeaksi elokuvaksi) onnistuu mielestäni täydellisesti. Arvioidessaan joskus kauan sitten Peckinpahin Olkikoiria Pauline Kael osuu vuosikymmenten yli johonkin olennaiseen myös Stallonen kohdalla: "Olkikoirien tapauksessa keinot, joilla elokuvan sepittämän yhteisön säännöt manipuloivat jäseniään, ovat täsmälleen samoja, joilla elokuva manipuloi katsojiaan."
Rambo IV on häikäilemättömästi katsojaa manipuloiva elokuva, jota katsoessa näkemäänsä ei kuitenkaan voi jättää huomiotta. Elokuvaa on pakotuttava ajattelemaan sen militantin eksploitaation läpi. Stallone esittää niin arvojen kuin väkivallan osalta katsojalle ilkeän mutta aidon haasteen, johon on vastattava. Stallone ja Peckinpah eivät tarjoa yleisölle humanismin lämmintä kättä. Heidän kierossa ja yleisöä hyväksikäyttävässä eksploitaatiossaan ei tunne olevansa hyvässä seurassa ja hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti