En muista, olenko erehtynyt puhumaan kirjoituksissani elokuvien tai kirjojen hauskuudesta, mutta jos olen, älkää uskoko minua. (No. Alastalon salista kirjoittaessani taisin sanoa että nauroin Pukkilan kateudelle ääneen.) Minusta mitään ei saisi myydä (kriitikkokin myy omaa makuaan lukijalle) hauskuuden perusteella. Esimerkkinä käyköön supersankari Deadpool. Kuulin kerrottavan ja luinkin, että elokuva on hervottoman hauska, kuoliaaksinaurattavakin. Eiku kattomaan. Uskokaa tai älkää mutta en edes hymyillyt koko sen aikana. Odotin vain että koska se hauskuus alkaa. Kaikki tuntui keinotekoiselta ja jo aiemmin koetulta metailevalta kameraankatsomiselta.
Kaverien kanssa jutustellessa voi vertailla koettuja hauskuuksia mutta kritiikin perustaksi siitä ei ole. (Toinen yhtä hämärä alue jaettavaksi on näyttelijöiden osaavuus.)
Parasta on sellainen hiljainen hauskuus, joka tulee ohessa, kirjassa rivien välissä ja elokuvassa jotenkin sivumennen henkilöhahmojen rakastettavuutena, josta he eivät ole itse tietoisia. Nyt en keksi yhtään esimerkkiä kummastakaan.
VastaaPoistaMölyävä tietoinen hauskuus ei ole hauskaa.
Mikä MINUA naurattaa (eli tämä ei ole yleistä laadun arvottamista): Joulukuusenkauppiaat, useat Kummelijutut, tahattomuudet joita voi nähdä vaikkapa Hauskoissa kotivideoissa, Siskonpedin ensimmäisen kauden 10. jakso on minusta täynnä loistavia juttuja (muuten aika tylsä sarja, varsinkin 2. kausi on katastrofi), Frasier... no joo. Siinäpä joitain.
Poista
PoistaNiin ja Ihmebantun nihilismiä ei saa unohtaa... Ranuan kummit, parhaat jutut Kätevästä emänästä (tiskikoneen täyttäminen!) ja mistäs suomalaisesta sarjasta se oli se kun tyyppi menee naapurin pihalle humalassa sekoilemaan ja anomaan vaimolta anteeksiantoa... Jotkut pystykoomikot naurattaa kans.
Nauru on kyllä merkki siitä että on hengissä. Mutta se tosiaan tulee yllätyksenä eikä välttämättä aina huumoriksi tehdyn kautta. Puun oksalla istuva läpimärkä varpunen voi naurattaa ihan hervottomasti. Perheen kanssa joskus katsellaan ostoskanavaa ja naureskellaan. Eikä kyynisesti, vaan empaattisesti, niin hassua on amerikkalaisen mainostoimittajan kova yritys. Monet vakavat lehtijutut naurattaa jos missio on kovin vahva. Omat maneerit naurattaa. Se että me kaikki toistamme itseämme. Se tulee vielä mieleen että en oikein ymmärrä miten naurua(kin) jaetaan korkeaan ja matalaan, tarkoitan nyt vaikkapa korkeatasoisiksi katsottuja huumriohjelmia/leffoja ja sitten niitä tyhmempinä pidettyjä.
VastaaPoistaEsim. herra Bean toimii siinä kuin jokin Monty Pythonkin, pääasia että nauru tuntuu vapauttavalta ja suo siunatun hetken tulee se millaisesta singnaalista tahansa.
Itäsuomalaisena mulle on käynyt paljon hauskoja sattumuksia länkkärien kanssa, kun vakavissa tilanteissa olen tupannut näkemään huumoria.
Ihmebantusta tykkäsin minäkin.
Ja tärkeä on myös nauru vallanpitäjille. Sitä tulee harrastaa, ja vallanpitäjille tarkoitan laajempaa kehää kuin hallitusta. Materiaalia naurulle tulee sieltä jokainen päivä.
Mutta tärkein nauru on kuitenkin nauru itselle. Omalle kompastelulle, maneerisuudelle, omalle tyypillisyydelleen, omalle tavanomaisuudelleen ja omille mokille.
Eilinen käynti Ikeassa oli tästä esimerkki.
Sehän kaikessa tungoksessaan on mitä koomisin paikka.
Otin hodarin. Ja kun tajusin että Ikeassa hodarinkin joutuu kokoamaan itse, olin revetä. Tuntui taas todella hassulta mennä kerta toisensa jälkeen sinne kaltoin kohdeltavaksi, hah ha. Mulla onkin tv-sarjan idis: Ikea Family. Tapahtuu sekä tavaratalossa että kotona. Tyylilaji: alaviritteinen lämmin humoristinen ironia neorealistisella otteella, hah. Kertoo perheistä joilla ei ole kuin yksi mahdollinen valinta, Ikea.
jope
Ikeahodari on hauksa juttu! Ja toi realitysarja.
PoistaMonty Pythonit on mulle semmonen juttu että en ole koskaan oikein nauranut niille. Ymmärrän absurdiuden mutta ei vaan naurata. Brianin elämässä oli pari hauskaa juttua, erityisesti se "Yksi risti kullekin" -juttu.
Se on kyllä totta että huumoria jotenkin laadutetaan; että se mille nauraa jotenkin määrittelee ihmistä. Minä nauran harvoin niin paljon kuin katsoessani parhaita juttuja Hauskoista kotivideoista. Sehän on tunnustus jota kukaan sivistynyt ihminen ei saisi tehdä (tosin nekin nauraa samoille kommelluksille tosielämässä mutta kun se tulee teeveestä ja vielä ameriikkalaisesta formaatista, ei oikein sais nauraa...).
Mun mielestä on jotenkin sivistyneempää sanoa nauravansa elämän pienille asioille ja ristiriidoille. Sen ikään kuin älyllisen luokkaeron luomista jo. Minä pidän räävittömyydestä ja törkeyden rajoilla kulkemisesta ja vähän sen ylittämisestäkin. Mutta kaikki riippuu rytmityksestä ja ajoituksesta ja siitä, erityisesti siitöä, keken kanssa mitäkin juttua harrastaa. Kaikkien kavereideni kanssa en revittele, oikeastaan yksi on sellainen jonka kanssa en rajoja pidä. Ei ole olemassa jotain määrättyä laatumääritelmää huumorille vaan kaikki pelittää kontekstin mukaan.
Itselle nauramisesta olenkin kirjoittanut tunnisteessa 'itselle nauramisesta'.
Ikea Familyssä tappi katkeaa reikään aina. Lattialla kotona on keskenjääneitä koottavia huonekaluja. Kokoomisohjetta on mahdoton ymmärtää. Ihmisen. Perhe kulkee edestakaisin hakemassa puuttuvia osia. Laskee vähiä rahojaan. Viettää perhejuhliaan syömällä Ikean ravintolassa lihapullia. Juo maailman huonointa kahvia. Ikea on kuva maailmasta (globalismin täydellinen vertauskuva, hah!), perhe pakkotyytymässä sen tarjontaan taas kuva ihmisten kapenevasta elintilasta, kaiken latistumisesta, muuttumissta yhdeksi samaksi. Illalla luetaan kuvastoa kirjallisuuden sijasta. Hyllyille sijoitellaan tarpeetonta tavaraa. Elämä supistuu kodin ja Ikean väliseksi matkaksi. Matkoilla sattuu ja tapahtuu. Ikea-bussissa on tunnelmaa. Ikean Damage -osasto tulee tutuksi. Kolhiintuminsen hyväksyminen. Ikeassa eksytään hyllyjen väliin. Huomenna hän tulee, mutta kukaan ei enää tiedä mitä odottaa. Täydellistä lähes ilmaista huonekalua ehkä, joka saa oman kodin kauniiksi, sellaiseksi kuin "paremmissakin perheissä." Sarjan jakso alkaa aina aamiaisella kun juodaan Ikean kupeista ja suunnitellaan päivän vierailua kaikkein pyhimpään. Ikea Familyn toilailut herättävät sympatiaa ja naurua - itselle, koko tälle kaikessa yhdenmukaistuvalle valmisyhteiskunnalle jossa elämme. Ikkunasta näkee kadun toiselle, aurinkoisemmalle, puolelle. Siellä on keski- tai yläluokka, porvarikoti, kulttuurikoti, kauniit, rohkeat, valta, hedonistit, joilla kaikki on valmista toisin kuin pillerinpyörittäjillämme, rakastettavalla Ikea Familyllämme.
VastaaPoistajope
Vielä, nythän innostun kun pääsen tätä kautta ajamaan pienten ja ei-rohkeiden asiaa kultuurikotiporvaristoa vastaan. Koomista tämäkin. Mutta Tati! Tati olisi osannut tehdä tuon Ikea Familyn ja ehkä vain hän.
VastaaPoistaMikä ristiriita muutenkin. Miettikää Jörn Donner tms. hahmo antamassa haastattelua 10 000 kirjansa edesssä "kirjastossaan" kotona, ja miettikää irtolevyihinsä kompastelevaa Ikea Familyä. Tämän maailman donnereiden älyllisesti suosiman globalismin tuotosta. Malesialaisen sademetsän puristeita kiinni ruuvaavaa perhettä vs. vanha ja rahakas ja liberaalieliitti. Tulee mieleen terve ja raikas luokkaviha mitä tunsin kun kauan sitten muutin vasemmistolaisporvarilliseen kaupunginosaan, kulttuurikotien varjoon. Huh, nyt jouduin ihan jarihalos-tunnelmiin. Lopetan. Vaikka Jarihan nauraa aina ja lujaa, meille.
Kiitos Juha mitä sanoit Monty Pythonista. Mulla ihan sama juttu niiden leffojen kanssa. Ei nappaa yhtään. Mutta Mies ja oliko se... tappava ase-leffat, se harmaahapsinen macho, kyllä nappaa. Kun ne tulee uusintojen uusintoina, katson aina.
jope
Mies ja alaston ase... niistä muistan aina sen kun se tyyppi (kuoli muuten tässä taannoin just) yrittää saada kaupan(niitä rullissa olevia) hedelmäpussia auki, kostuttaa sormiaan ja yrittää taas...
PoistaAi joo. Se mua kans ärsyttää kun kritiikeissä joskus valitetaan huumorin puuttumista jostain teoksesta. Ikään kuin se olisi jonkinlainen elementaarinen määrittäjä... Itse taas pidän vakavuudesta. Että joku uskaltaa olla ihan vitun vakava kiertelemättä sitä mitenkään. Huumori tulee jos on tullakseen mutta ei sille pidä asioita perustaa. Ironiakin on hirveen helposti relativismin tai epävarmuuden naamioimista. Se on sama kun tuo itselle nauraminen jossa tarjotaan ihmisille jotain itsestä naurettavaksi ettei menetä kasvojaan tai joudu todella itselleen tärkeiden asioiden suhteen naurunalaiseksi. Väitän siis että kukaan ei naura perustavalle itselleen... Mutta ironia siis: se on älyllistä "turvaseksiä".
Tuo Ikeajuttus on mahdottoman hyvä! Ihan kuin ois lukenu proosarunoa! Kummallisen eleginen tunnelma siitä tuli...
Ei tästä nyt näytä tulevan loppua; huumori on inspiroiva aihe:
PoistaJos tati näyttelis tossa suin jutussa kuka näyttelis tässä mun (näytelmän idea tästäkin)? Huumorintajuton Aspergerihminen pyöriin intellektuellien ironiaa viljelevissä piireissä. Muuten Wittgenstein saatto olla tommonen tosikko, Asperger ihan siis oikeesti. (Lukekaa muuten Yöllisen koiran kummallinen tapaus... tai oliko se sittenki Kummallisen koiran yöllinen tapaus... jossa poika jolla on Aspergerin syndrooma etsii muistaakseni isäänsä. Hieno romaani. Luo ehkä tahtomattaan kuvan siitä, miten analyyttinen filosofi voisi ajattella. Wittgenstein lapsena...
Tuota, yksi asia josta itseäni (turhaan) syyllistän on liika vakavuus, asioiden tosisaan ottaminen. Se ei tarkoita nauruttomuutta eikä huumorittomuutta, mutta juuri noin kuten kuvasit, mulla tuntuu olevan kaikkialla (paitsi täällä) muita vakavammat kierrokset päällä. Kuulen usein, "ei totakaan ehkä sun kannata noin vakavasti ottaa."
VastaaPoistaOlen usein tilanteessa että toiset ottaa mun mielestä kaikki rennommin kuin minä ja onnistuu tekemään siitä vielä suorituksen josta niitä pitäisi kiittää ja ottaa niistä mallia. Sitä tarkoitin edellisen ketjuni kommentilla hyvän mielen hengailusta eräänlaisena ajanhenkenä. Olen niiden puolella, jotka eivät siedä kaikkea tai jaksa sopeutua jatkuvaan sopeutumiseen. Siis myös itseni. Kiitos. Otankin jatkossa asiat vielä entisestäänkin liian vakavasti, hah.
Juha Saari: Mutta ironia siis: se on älyllistä "turvaseksiä".
Klassikko. Osuu asian ytimeen.
jope
Jopen Mies ja Tappava ase ja Juhan mainitsema yhdessä revittely ovat myös minun juttujani.
VastaaPoistaTuollaiset viattomat, vanhoihin asenteisiin perustuvat tilannehölmöilyt, mitä Mies ja tappava ase -leffat sisältävät ovat superhauskoja.
Yhdessä revittelyssä hauskuutta kehitetään yhdessä, kunnes kuoliaaksi nauraminen on uhkaamassa. Tuollaisia hetkiä on joskus. Niissä taannutaan loppuvaiheessa lapsiksi - positiivisesti - melkein sama mitä lisää, niin se lisää naurua. Lapsihan nauraa, kun pistää päänsä yhä uudestaan sohvan takaa ja yllättää "pöö".
Ironia on ilkeää huumoria, paitsi itseironia.
Se on muuten Mies ja alaston ase. Ne Tappavat aseet oli niitä Mel Gibson -juttuja (joita on myös nasta kattoo).
PoistaTuossa itseironiassa on sama ongelma kun itselleen nauramisessa. En ihan tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Minusta itselleen nauramisen ja itseironian arvostus perustuu henkevyyden vaikutelmaan ja siitä en ole ihan varma. Ne ovat enemmänkin selviytymisen ja suojautumisen keinoja. En siis ihan ole varma niiden funktiosta. Henkevyyttä ne eivät ainakaan ole.
Niin onkin, alaston ase.
PoistaItseironia on ehkä myös kohteliaisuutta, yhteisöllisyyttä. Haluaa näyttää toisille, että ei ole niin tärkeä.
Mitä se Jope nyt Ikeaa niin alaluokkaisena pitää? Minusta Ikeasta ostavat kaikki. Poika osti just kaikki huonekalut Ikeasta, kun piti erotilanteessa sisustaa koti itselleen. Minusta ne ovat hienoja. Hän on kääntäjä eli niitä huonoimmin palkattuja humanistisella alalla, mutta myös tuttu IT-alalla työskentelevä nuori mies päätyyi Ikean selkeisin kalusteisiin.
"Itseironia on ehkä myös kohteliaisuutta, yhteisöllisyyttä. Haluaa näyttää toisille, että ei ole niin tärkeä."
PoistaHyvä tulkinta.
Marjatta, en pidä Ikeaa alaluokkaisena enkä minään luokkaisena, vaikka sellaistakin on kuultu. Pidän Ikeaa globalismin menestys/menetystarinana. Kaikesta tulee samaa, kaikki ostavat samaa, kaikki ovat yhtä. Oodi ilolle.
PoistaMeidänkin perhe on varsinainen Ikea Family. No problem. Halvalla malesialaisen sademetsän puupuristetta, kelpaa meille !
Marjatta vielä, tsemppiä pojallesi uuteen elämään.
PoistaToinen juttu, Suomessa hyvin epäsuosittu aihe luokkajako, on mun lemppariaihe. Siitä puhuminen tuskin kiinostaa juuri ketään. Se on pöytäkeskustelujen varma hiljentäjä. Siihen voi olla vain yksi syy.
Mutta yksi ihminen on useinkin monta. Minä asun kuin alaluokkka (vuokrakolhoosi), duuni on kuitenkin just keskiluokkainen ja sitten vielä ajattelen, luen ja tarkastelen maailmaa kuin yläluokkalainen, kultturista elitismiä pelkäämättä, kuin ruhtinas, hah ha.....no, ehkä pientä liioittelua.
Hauskoja tilanteita tulee kuitenkin kun juttelee ihmisten kanssa joilla tuo em. on juuri päinvastoin.
No, tärkeintä on muistaa se, että olemme lopulta kaikki yhtä pieniä, yksinkertaisia ja hauraita olentoja, yhtä sivullisia tietyssä mielessä kaikki.
Kiitos, kyllä se siitä. Helpotushan tämä ero on kauhean yrittämisen jälkeen. Jos vaan lapset sopeutuvat. Tällä hetkellä kaikki hyvin.
PoistaLuokkajakoa on tietty Suomessakin. Ja se on selvä, että siitä puhumista pidetään jotenkin nolona. Jope, hyvä siis että puhut! Minullakin on varmaan joku esto, kun haluan nähdä sen ohi.
Luokkaerot ovat silmien edessä kun lapset ostavat vaikkapa päivitettyjä kännyköitä. Siitä rumbasta ei voi jäädä ulkopuolelle. Lapset eivät tee valintoja vaan haluavat pysyä etuoikeutettujen luokassa kulutuksellaan. Kulutuksen ei pidä ilmaista luuseriutta. Tästä tyttäreni puhuivat jo aika varhaisessa vaiheessa kriittisesti. Kuitenkaan kriittisyys ei pelasta lasta eikä vanhempaa tuosta kierteestä.
PoistaEi niin.
PoistaMinun poikani silloin aikoinaan, syntyneet 1976, -78 ja -83 ehkä valitsivat tyylinsä ollakseen ulkona kilpailusta. Tämä syy heidän tietoiseen köyhäilyynsä juolahti nyt vasta mieleeni. Olin vain ajatellut, että he pitivät sellaisesta tyylistä. Asuimmekin kyllä paikkakunnalla, jossa kilpailua ei niin paljon ollut. Pojilla ja muutamalla kavereista oli siis köyhäilytyyli. He pukeutuivat vanhoihin vaatteisiin, värjäsivät ja korjasivat, keskimmäinen jopa teki itse vaatteita, yritti valmistaa kenkiäkin kerran. ;) Hiuksetkin saivat kasvaa. Hän oli kuin buddhalaismunkki löysissä oranssinvärisissä vaatteissaan, palmikko niskassa. Minusta he olivat kivan näköisiä, vähän androgyynisiä peikkopoikia, murrosiän myrskyissä. Jotkut paheksuivat.
Tällaista ei ehkä enää ole. Huomaan, että 13-vuotiaat lapsenlapset ovat paljon tietoisempia ulkonäöstään ja miten olla kuvassa - hieman alakuloisen ja välinpitämättömän näköisenä, kun omat pojat hymyilivät leveästi ryysyissään.
Ehkä meillä on yhä toivoa: eikö tuollaisia poikiasi vieläkin ole? Toisaalta joo: ehkä he ovat aina kuuluneet vähemmistöön, ei kulttuurievoluution valtavirtaan. Ehkä aina on ollut tämä sivistyksellinen luokkaero olemassa... Oma tytärkin tiedostaa nykyään niin että isä onnesta nitisee mutta suurta enemmistöä kulttuurievoluutio kuljettaa mukanaan...
PoistaTai sittenkin... Ehkä ympäristökysymykset palauttavat vakavuuden taas arvoonsa? Lopulta. Lihansyönnin kritiikki... Toivon niin. Ehkä sittenkin turhaudumme paljolti siksi, että tarkastelemme tulevaa sukupolvea omien taidemielymystemme kautta ja koemme heidät siksi pinnallisina...
...muuten, eikö tämä teema ole myös osa tuota solstadin romaania johon sait minut palamaan... kirjoitan siitä nyt uutta tekstiä kiitos sinun.
Joo kyllä, arvokkuus jää monesti omistamisen ja elintasokilpailun jalkoihin. Ja ujous ei ole yleisesti arvostettua, yksittäisissä ihmissuhteissa kyllä.
Poista