VIERAITA TUNTEMATTOMASTA AJASTA: Dag Solstadin Ujoudesta ja arvokkuudesta

1
Edelllisessä kirjoituksessani purin ärtymystäni Dag Solstadin Ujoutta ja arvokkuutta kohtaan. Mutta ärtyisyydessäni lopetin sen lukemisen selvästi liian lyhyeen. Luin myös huolimattomasti, koska annoin tunteideni vaikuttaa tarkkaavaisuuteeni. Kiitos lukijani ja kommentoijani Marjatta Mentulan, palasin teokseen jonka olin jo hylännyt. Edellisen kirjoituksen keskustelussa palaan luentaani kriittisin mielin mutta haluan julkaista vielä tämän uuden tekstin. 
1. 
   
2. Olin väärässä. Kyllä. Myös tunteissaan ja tulkinnoissaan voi olla väärässä. Oppilaiden vihaisuus Ibsenin Villisorsaa jankkaavaa opettajaa kohtaan ei ole perusteetonta vaikka niin edellisessä kirjoituksessani hätäisesti väitin. Nyt koen tämän toisin: opettajan luonteen ylimielisyys ja rivien välistä jopa sanallisesti oppilaille ilmaistu vähättely heidän laadukkuudestaan ja hänen katkeruutensa uuden ajan muutoksesta luo asetelman, jossa oppilaiden turhautuminen, kärsimättömyys ja aggressiivisuuskin on sittenkin perusteltua. 
3. 
   
4. Varsinkin se, miten Johan luovuttaa täälläolonsa näyttämön Eliakselle ja Elias ottaa sen vastaan kuin paraskin Camus'n sivullinen, ja enemmän esillä- kuin käsilläolevaksi tilaksi, valottaa minulle luokkahuoneen tapahtumia. Eliakselle myös taide on eräänlaista olemisen esilläolevaa korviketta, ällyllistä viihdettä. Siksi nuorten tuskastuminen  tuntuu viimeisten olemisen rippeiden halveksunnalta ja Elias hajoaa. Ehkä jotenkin noin? 
5. 
   
6. Tajuaako Elias Rukla koskaan kunnolla pinnallisuuttaan ja infantiilia ydintään? Ei minusta. Hänen älykkyytensä ei palvele sen enmpää ihmiskuntaa kuin häntä itseään. Hänessä sivistys menee hukkaan. Ainut todellinen hetki, jossa hän oli aidosti läsnä, on suhde lapseen, Camillaan. Mutta sekään ei pärjää Eliaksen turhamaiselle vaatimukselle maailman syvällisyydestä ja sen identtisyydestä hänen kanssaan. Olemassaolo ei ilmene Eliakselle oikeassa mittakaavassa ja siitä tämä kaikki katkeruus. Hän hakee väärää arvokkuutta. Oikeaan Eliaksella ei ehkä sittenkään ole tarpeeksi sydämen sivistystä. 
7. 
   
8. 2
9. "Aivan kuin lapsemme olisivat vieraita tuntemattomasta ajasta, jota eivät enää eivätkä vielä rajaa olemisen konstituoivat piirit. Kuin olisi olemassa piste, jossa kasvatus ei enää eikä vielä olisikaan vastaus."  

Noin olen JP Siilin hyvää tv-sarjaa Nollatoleranssi kommentoidessani kirjoittanut. Mielestäni sitaatti kuvaa myös Solstadin romaanin reaalisinta ja sanoin tavoittamatonta ydintä jollain tavoin. Tai kuvaa, jos Eliasta ei ota liian vakavasti. Jos ottaa, liukuu Eliaksen "autistisen" persoonan mukana elämän kieltämisen piiriin.

Fokusoituuko opettajan hankala ja katkeroitunut persoonallisuus siis niin paljon, että ylestäminen kärsii? Kubrickin Eyes wide shut on hyvä esimerkki siitä, miten yksittäisen ihmisen poikkeuksellinen käyttäytyminen tekee universaalin draaman lähestulkoon mahdottomaksi (katso tunnisteesta Kubrick). Solstadin kohdalla yksityisen persoonan universaalia dramaturgiaa typistävä vaikutus ei kuitenkaan ole ehkä noin vahva. Romaanin keskeinen käsite, jos Eliaksen persoonaa ei siis päästä liikaa etualalle, on zeitgeist ja se puristuu esiin juuri yksittäisten patologioiden ja tunteiden vastakkaisista voimista. Jokin voimattomuus ja sellainen tavoittamaton jota kukaan ei saa haltuun nimeämällä, tässä ilmenee. Kyse on enemmänkin täälläolon tunteesta eikä kirjaimellisuudesta. Eksplisiittisenä kulttuurin pinnallistumisen kritiikkinä romaani jotenkin olisikin liian ilmeinen ja siten itsekin pinnallinen... tautologia, truismi; kirjaimellisuus typistäisi elämystä, tekisisi siitä liian tyhjän. 

3
Eliaksen katkerasta vuodatuksesta romaanin loppupuolella meinaa kyllä jo liikaa tulla tuota edellä mainitsemaani kirjaimellisuutta ja kuten tästä kirjoituksestani huomaa, minun olikin tulkittava hänet ironisena, hieman outona ja kypsymättömänä ja itseään tuntemattomana sekä turhamaisena hahmona, joka syyttää luonteestaan ja sivullisuudestaan maailmaa. Vasta sitten jaksoin jatkaa lukemista. Enkä halua uskoa, että niin älykäs mies kuin Solstad retkahtaisi moiseen alleviivaavaan latteuteen. Eliaksesta pitää ehkä sittenkin lukea hänen infantiilia itsepetostaan enemmän kuin maailman pinnallisuutta. 

Sivulta 114 alkavassa marinassa keskustelemisen mahdottomuudesta ja kollegoiden tyhmyydestä ei toivottavasti ole vähääkään Solstadin omaa mielipidettä. Tosin on pakko myöntää, että Eliaksen vuodatuksessa velkaorjuudesta noilla samoilla sivuilla on virkistävää nietzscheläistä elämänkiellon halveksuntaa. Tai heideggerilaista olemisen kysymisen vaatimusta. Mutta nihilisminsä hänkin jättää kesken ja pakenee fantasiaansa Mannin romaanin henkilönä. (Ja epäilemättä Elias unelmoi vielä jostain arkaaisemmasta, elämästään kreikkalaisena tragediana, jossa tyhjyys voisi vihdoin saada muodon ja sattuma mielen.) Elias Rukla on ärsyttävä ja turhamainen ihminen, jota en missään nimessä haluaisi tavata. Pinnallisempi kuin he, joita hän siitä syyttää.

Mutta se zeitgeist. Se siis tuntuu rivien (eli opettajan raivoon luhistuvan itsepetoksen ja oppilaiden vihamielisyyden) välissä. Jonain turhauttavana voimana. Ainakin jos on Elias Rukla.

Kyllä. Ujous ja arvokkuus on vähintäinkin kiinnostava teos. Tosin ehkä minulle eri syystä kuin miksi se on kirjoitettu. Ja nyt palaan taas Lee Childin Linnakkeeseen. Suosittelen teillekin.