Eija-Liisa Ahtilan elokuvat tulee katsottua kun niitä televisiossa esitetään. Ja kuunneltua asiantuntijoiden ja hänen itsensä selitykset niitä tarjottaessa. Viimeksi taisivat Yle Ykkösen tai Teeman kommentoijat olla lähinnä amerikkalaisia. Kai olen näin sitkeä siksi, että haluaisin ymmärtää, mihin Ahtilan arvostus perustuu kun en millään pysty olla sen perusteita epäilemättä.
Installaatioina teokset voivat hyvinkin olla vaikuttavia spektaakkeleita, jos niitä vain pääsisi näkemään monelle seinälle heitettynä kuten kai pitäisi. (Se kumollaan oleva kuusi on mahtava.) Mutta niiden kuvan ja todellisuuden suhdetta pohtivan sisällön koen aina jotenkin kevyenä ja kuluneena suhteessa itsetietoiseen ja älyllisyyttä korostavaan muotoon. Enkä usko, etta tämä seikka kohdallani mihinkään muuttuisi oikeallakaan tavalla nähtynä. Jotenkin hämmentävän ilmeistä niiden sisältö on. Aina tulee olo, että ei tämä voi olla tässä! Jotakin täytyi jäädä huomaamatta vai johtuuko kaikki hype sittenkin vain taideinstituution innostuksesta kaikkea uudistavaksi oletettua kohtaan? Siltä nimittäin niitä amerikkalaisia kommentoijia kuunnellessa jotenkin tuntui.
No. Toisaalta en jaksa enää innostua saatiikka vakuuttua joskus itsekin intoilemani Robert Bressonin selittäjien perusteluista eli tehkää johtopäätöksenne vapaasti siitä: "Jos tuo ei syty enää Bressonista niin ei kai sitten voi Ahtilaakaan vaatia ymmärtämään..." Tosin tässä minulla on tukenani edes Abbas Kiarostamin mielipide Bressonista: että tämän kirjoitukset elokuvasta ovat tehneet häneen suuremman vaikutuksen kuin itse elokuvat. Ahtilan kanssa taidan olla ihan yksin.
27.12. Teemalla esitetyn Marian ilmestyksen kanssa kävi taas huonosti vaikka alku tuntuikin lupaavalta. Korpista kertovassa "luontodokumentissa" korpin havaintokentästä lähinnä metafyysisiä oletuksia jaaritteleva selostaja kuvailee mitä lintu näkee. Äkkiä havaintokenttään ilmestyy joulupukki ja senkin selostaja kertoo kuin korpin kokemusmaailmaan luonnollisesti kuuluvana yksityiskohtana vaikka kyseessä on tietenkin "väärään" kategoriaan kuuluva objekti. Tästä sitten seuraa väistämättä kaiken muunkin selostetun suhteellistuminen, sen luonnollisuuden katoaminen (ja samalla kaikkien luontodokumenttien toisinnäkeminen). Korppi ja sen kokemusta kuvaileva kieli ovat yhteensovittamattomia. Asuttavat eri maailmoja joista toinen, se korpin, jää meille oikeastaan tuntemattomaksi. Ikään kuin kuvailevasta ja objektoivasta kielestä yli.
Joulupukki oli oivaltava idea. Pieni suuri ele ja tietääkseni uniikki. Todella hieno. Mutta sitten ei enää tapahdu mitään yhtä raikasta ja havahduttavaa. Kaikki tuntuu tuon idean vähemmän innovatiiviselta toistolta. Toisenlaista eläintä, aiheeseen sopivaa raamatullista aasia, selitetään ja kuvataan tieteellisen ulkokohtaisesti ja objektoivasti, paloitellaan osiin, kun taas aidosti ilmestyksiin uskova Mariaa esittävä harrastajanäyttelijä - elokuvassa siis tehdään elokuvaa ilmestyksestä - saa eläimeen aidomman kontaktin. Ja samalla elokuvan näkökulmakin hetkeksi muuttuu Marian kautta kokonaan aasin subjektiiviseksi näkökulmaksi. Tämän koen latteasti alleviivaavaksi ideaksi, elokuvalliseksi kliseeksi. Kitsiksikin oikeastaan...
...ellei Ahtilan tarkoitus sitten ole juuri alleviivata myös taiteellisen kieliopin kliseisyyttä ja sen viittauksellista mahdottomuutta itsessään, taiteen valkoista valheellisuutta - sen joulupukin tavoin. Ehkä hän tahtookin sanoa, että edustamme aasin näkökulmaan siirryttäessä yhäkin tyhjää paikkaa vaikka uskomme olevamme jotenkin aidommin läsnä subjektiivisen otoksen kautta. Ehkä hän dekonstruoi havaintomme ja yrittää saada meidät huomaamaan, että on ymmärrettävä juuri tämän "semanttisen katoamisen", havainnon tyhjyyden, eettinen merkitys: että taidekin on uskonnon tavoin vain yksi utopia tyhjyyden täyttymisestä ja välineiden puhtaudesta ja että sekin, taas uskonnollisen dogmatiikan tavoin, vain ruokkii erehtymättömyytemme tunnetta jos emme ole tarkkaavaisia. (Ja tekee sen huomaamattomammin kuin luonnontieteet tai historiantutkimus, koska uskottelee runollisuudessaan ja mystisyydessään olevansa jotakin muuta kuin objektoivaa kieltä.)
Jos tämän taiteen eettisen ongelman tiedostaa johdonmukaisesti, päätyy väistämättä yleisempään etiikkaan. Ymmärtää sen, ettei voi omistaa mitään sellaista, mitä on mahdotonta yhteisen kielen puuttuessa edes eläytymisellään esineellistää. Juuri siksi tyhjä, epävarmuuttamme ruokkiva paikka ei siis ole koskaan tyhjä eettisesti. Tarjoaako Ahtila siis meille eräänlaista "derridalaista" elementaarisinta etiikkaa* taiteen ja uskonnon tuolta puolen? Voi olla, vaikka elokuvan viimeinen otos mielestäni yhdistääkin - myönteisen tulkintani vastaisesti - kaksi sovittamatonta havainnoinnin kategoriaa lattean kaikkitietävästi yhteen.
No. Ehkä minä selitän tässä Ahtilan elokuvaa itseään paremmaksi tai sitten sen juonikas idea oli juuri siinä miten sitä selitin tai jotain ihan muuta mitä en ole ymmärtänyt ja siten marinani yliarvostuksesta aiheetonta. Päättäkää itse. Kyllä Marian ilmestys on vielä Areenalta nähtävissä.
Korjaavia kommentteja otan tietenkin vastaan...
-
*Ks. kirjoitus Puutteen evankeliumi
Kyseinen taiteilija teoksineen on kammottava aikalaisesimerkki keisarin uusien vaatteiden ikiaikaisesta tehosta. Joku taho on kuulemma kerännyt valtion museolle kymmeniä tuhansia euroja "pieneksi osaksi" hankintasummaa, jolla ostetaan kokoelmiin tuo vastikään tv:ssäkin esitetty juttu joka toimii parhaiten, jos osaa kääntää näkemänsä (täysin oikeutetusti) vinksahtaneeksi huumoriksi.
VastaaPoistaMyös taiteilijan teoksiin liittämät selitykset ovat mustan huumorin piiristä.
Dekonstruoida aasia tai elementaarata korppia, sama se, torilla on aina mennyt ihmevesi kaupaksi, kun on ilmestys plakaatissa, korko areenalla ja pääsiäiskukat maljakossa.