Tähän on tultu. 22.7. tyttären kanssa Hämeenlinnan AC/DC:n konsertissa. En ole koskaan käynyt festareilla, en vaikka asun kilometrin päässä Seinäjoen Provinssista. Enkä tuollaisissa mammuttikonserteissa. Perhe osti liput minulle 55-vuotislahjaksi. Ostimme bändin paidat ja korvatulppia ja eiku ääntä kohti. Olemme samaan aikaan noin puolisen vuotta sitten lopullisesti havahtuneet bändin hienouteen. Back in blackia soitettu autossa päivästä toiseen. Lujalla. Hieno levy kuten tuossa yhdessä tunnisteen jutussanikin kirjoitan.
Pysäköimme hyvissä ajoin jo muutamaa tuntia ennen keikkaa automme Hämeenlinnan keskustaan parkkihalliin ja kävelimme noin kolmen kilometrin matkan Kantolan tapahtumapuistoon. Sadekin loppui eikä alkanut uudelleen koko yönä.
Keikka oli hurja ja vaikuttava kokemus. Korvatulppia en yllättäen tarvinnutkaan. Vaikka kappaleet TNT ja Thundersrtuck tuovatkin aina mieleeni Frederikin Titanikin ja Tsingis-kaanin, jopa nekin menivät osana spektaakkelia. Ja kun paras rock'n roll-pohjainen materiaali kohottaa minut (ja siltä näytti että myös tyttäreni) irti materiasta, annan kaiken anteeksi.
Saatan ärsyttää joitakuita mutta mielestäni Brian Johnson kohotti yhtyeen iskuvoimaa osaamisellaan tullessaan bändiin 1980. Johnsonia edeltävät kappaleet saavat uutta virtaa hänen fraseerauksessaan, tarkkuudessaan ja voimassaan. Se on makuasia pitääkö enemmän Scottin vai Johnsonin tyylistä tai äänen väristä mutta ei se, että Johnson on taitavampi, sävykkäämpi ja vahvempi laulaja teknisesti.
AC/DC ei uusiudu ja hyvä niin. Tässä he ovat maailman parhaita. Heiltä saa mitä tilaa kuten Angnus Young jotenkin jossain lausui. Mutta Rock and roll ain't noise pollutionia ne eivät soittaneet. Eli sitä mistä tämä AC/DC -uskontomme alkoi. Ja kokemus oli kyllä uskonnollinen vielä siinäkin vaiheessa, kun noin 55 tuhatta kuuntelijaa lipuu syvänhämärässä yössä kohti kaupunkia ne punavaloiset pirunsarvet päässään. Tuli mieleeni jotakin anteeksi saanut uskonnollinen kärsimyskulkue.
Ainut miinus oli poistuminen tapahtuma-alueelta. Tukkoista ja helvetin hidasta. Jotain ois tarttenu tehä. Sitten vain autoon nukkumaan (se "hotelliyö" parkkialueella maksoi vaivaiset 12 euroa) ja aamulla kohti Tamperetta ja sieltä pienen hupikiertelyn ja kaverin kanssa kahvittelun jälkeen illaksi kotiin Seinäjoelle. Tulomatkalla kuuntelimme ne toiset yhteiset suosikkimme Jonathan Richmanin Modern Loversin sekä hienon pianokonserttofiilistelyn eli Gershwinin Rhapsody in bluen.
Hieno syntymäpäivälahja perheeltäni. Kiitos siitä.
Ai niin. Keikan aloittava "elokuva" jossa ensimmäiset ihmiset kuussa löytävät sieltä AC/DC:n, herätti ajatuksen, että ne ovat nähneet Iron Skyn.
Juha, onneksi olkoon! Kaipa 55 vuotta on tasapäivämäärä. Ehkä perheesi tähtää siihen että elät siis 110-vuotiaaksi ja se haluaa järjestää sinulle juhlia ettet räydy ennen aikojasi!
VastaaPoistaJuuri mietin kun poika oli matkalla sukulaisjuhliin (=sukulaislapsen synttäreille), että kummallista ettei se älynnyt AC/DC-keikkaa, vaikka aiheutti kuuloonsa kuopan mm. sitä kuuntelemalla. Siltä piti repiä korvakuulokkeet päästä kun se pääsi kuuntelemaan kun vanhemmat eivät olleet kotona.
Mutta kaiketi lastenkutsut kuuluvat yhteen aikaan elämää. Kivaa oli se että menit festareille lapsesi kanssa! Mekin mentiin aikoinaan tuon nyt aikuisen lapsen kanssa - Provinssiin!
Kiitos. En unohda tuota reissua ikinä! Juuri tämän takia olemme olemassa. Keitä provinssissa tuolloin kävitte katsomassa?
Poista
Poistajuha saari25. heinäkuuta 2015 klo 2.40
Ripsa. Kysyit muuten tuossa film-noirjutussani että katottako deeveeeenä elokuvat. Vastaan tässä kun et tohon kirjoitukseen huomaa varmaan enää palata. Siis kyllä joo koska ei määrät muuten ois niin suuret varsinkaan täällä Seinäjoella. Tosin digitaalisuus on hyvä siinä merkityksessä että ensi-illat tulevat aika nopeasti tänne. Itse en marise elävän valon puutteesta...
Ja filmihullusta. Ainakin minun juttuni saat lukea täältä tunnistetta Filmihullu klikkaamalla. Nyt on vasta yksi mutta kolme uutta on tällä tietoa ilmestymässä. Tosin ne ovat ainakin jossain muodossa jo täällä ilmestyneitä ja olet ne lukenut ja päivitän ne sitten kyllä. Mutta kohta näet mitä ne ovat kun lisään tunnisteen kunhan parin numeron jälkeen siellä alkavat ilmestyä. Itse pyrin olemaan vain oma itseni, siis jossain mielessä myös epäkorrekti elokuvahistoriaa ja kivettyneitä esteettisiä ja poliittisia arvostuksia kohtaan. Ja itse olen ollut positiivisesti yllättynyt Filmihullun toimituksen ennakkoluulottomuudesta. Yksi filmihullujuttu siis jo täältä löytyy.
Onnea tosiaan minultakin. Ja oli varmasti hieno kokemus. Näin sinut siellä H-linnassa sieluni silmin vaikken en ole sinua nähnytkään, hah ha....
VastaaPoistaItse kävin puheena olleessa Provinsissa ensimmäisen kerran vuonna 1981.Isoja konsertteja mullakin muuten vähän. Ihmisjoukko-fobia töklkinyt välillä. välillä rahapula. Sitten kävi niin kuin kävi, muutaman viime vuoden aikana rock katosi päästäni lähes kokonaan ( ja usko tai älä, kyllä siellä sitä oli), menetin halun kuunnella oikeastaan mitään, ainoastaan Dylan jäi ja radiosta esiin kaivamani ja löytämäni harvat klassiset. Tunnistan edelleen kyllä (minulle) hyvän biisin kun se tulee mutta en näe vaivaa etsiä levyä jne. Uskomaton invalidisoituminen muuten. Ehkä jokin hermotus on tukossa..musa ei sytytä enää tyyliin 1-2-3-nee ja menoksi. Mahler uppoaa silloin kun on oikea aika ja paikka muttei sekään mitenkään välttämättä. Ja Zimmerman aina tietysti. (Suomi on dylanologian kehitysmaa, tiedoksi vain. Edelleen kuulee niitä jotka puhuu, että en muuten pidä mutta on niissä sanoissa jotain. Hah ha. Sanoissa on jotain, kaikenlaista, usein ei yhtään muuta kuin nonsensea, mutta me joilla on henkilökohtainen suhde rakastamme tietenkin Bobin lauluääntä. Kyllä, luit oikein. Lauluääntä. Tai oikeastaan lauluääniä sillä niitä on uran varrella monia.)
Mutta tosiaan onnea vielä- A, C, D ja C. Vaistoan kyllä mitä energiaa siinä on kun se on Ääntä eikä aapiskirjaimia!
jope
Kiitos vaan. Dylanilla tosiaan on minustakin hieno ääni! Ja sen ne mustavalkoiset vanhat livet mitä tveestä tuli joskus, on loistavia ja jotenkin hirveän vakuuttavia. Se oli hienosti läsnä. En tiedä, ehkä musiikki on lukemisen ohella välttämättömintä taiteista mulle. Tosiaan jokin ihmeellinen hiukkasten kohdalleen osuminen musiikissa täpahtuu. (Miksihän muuten jotkut kokevat pelkän hiukkasten tanssin joksikin vähemmäksi vaikka tulos olisi sama? Oli sitten syynä henki tai aine, nauttikaamme seurauksista.) Nuo rock-puolen mieltymykseni tiedättekin ja sitten on nykymusiikki, Magnus Lindberg ja vaikkapa sen 80-luvun suuri teos Kraft, suosittelen, ja sitten suuri modernisti Pierre Boulez. Keith Jarrett. Jukka Tolonen silloin joskus. Huh. Mutta maailma jossa olisi VAIN nykyä tai VAIN jazzia tai VAIN rockia tai VAIN amerikkalaisen laulukirjan huikeita saavutuksia, se olisi tylsä. Tai jos olisi lupa katsoa vain tarkovskeja tai vain spielpergejä... Niin kuin yhdessä jutussa sanoin, minulla ei ole yhtä parasta kaveria. Tarvitsen niitä kaikkia. Ja ongan valtavaa että olen täällä sattumalta tämän kaiken musan ja muun sälän kanssa ja voin kokea sen ja vielä jakaa toisten ihmisten kanssa ja kanssanne. Eläköön siis taide ja muu inhimillisyyttä rakentava vuorovaikutus. (Olen muuten ihan selvin päin jos nyt muuta epäilette. Tämä kohottuminen nyt vain kumpuaa jostain...)
VastaaPoistaTämän kommentin sain vain sähköpostiini kun lähettäminen oli epäonnistunut. Nimitän kommentoijaa vaikkapa Durkeheimiksi:
VastaaPoista"Kertomus isästä ja tyttärestä, perheestä ja elämän merkityksellisyydestä.
Musiikin merkitystä ihmisen elämässä on vaikea sanottaa, mutta myönnän että sen vaikutus on äärettömän vahva. Monet kuvaavatkin omaa identiteettiään musiikin avulla, ikään kuin se mitä minä kuuntelen kertoisi jotakin minusta. Hassua että olet ACDCn myöhäisherännyt, jotenkin jälkijättöisesti huomannut että tätä minä olisin voinut olla nuorena....tai että tämä olisi rakentanut minun identiteettiäni. Vai voisiko tämä omituinen musiikki luoda sinulle tätä nykyistä identiteettiä. Jos se luo sinulle nykyistä identiteettiä niin se ei taida olla samaa identiteettiä mitä muut yli 50-kymppiset sillä musiikilla ovat aikoinaan ymmärtäneet?
Toinen lähestymistapa tähän musiikin merkityksellisyyteen on, että se ei itse asiassa kerro minusta yhtään mitään.
Lopuksi en malta olla kommentoimatta tuota uskonnollista kokemusta. Durkheimin mukaan uskonto on yhteisöperustaista, siitä ei kait tällaisessa lavarituaalissa kaukana olla. Ja vahvemmaksi se taitaa tulla massan keskellä, jopa pyhäksi kokemukseksi. Sen ihmismäärän jotenkin aistii kehollaan, mikä on hämmentävää. Aikoinaan sodan jälkeen massakokemuksia pidettiin jotenkin pelottavina ja alhaisinakin, siksi vahvan vaikutuksen Nurnbergin yökokoukset olivat jättäneet länsimaiseen sivistykseen. Nythän tätä massakokemuksen merkitystä kirjoitetaan uusiksi näissä stadionkonserteissa ja futismatseissa."
"Toinen lähestymistapa tähän musiikin merkityksellisyyteen on, että se ei itse asiassa kerro minusta yhtään mitään."
PoistaNiin voi kyllä sanoa, että se kertoo minusta ja identiteetistäni kyllä jotain, että joskus eikä kauhean kauan sitten vielä ajattelin ettei tämä musiikki oikein kuulu minulle. Kyllä tässä kulttuuriset raja-alueet ovat ylittyneet orgaanisen kokemuksen voimalla. Luokkarajat jopa joita jotenkin kuvittelee itsessään hölmösti kantavansa.