Kirjoituksessani Filosofia hengen pakkomielteenä lukee seuraavaa:
”Sören Kierkegaard pelkäsi uskonsa latistuvan todistuessaan
historialliseksi totuudeksi. Ikään kuin se olisi livennyt hänen käsistään
aineen tympeäksi ylijäämäksi: ’Jos ---jatkettaisiin todistelua --- kristinuskon
totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun
kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä
olisi päättynyt.’ (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49)
Mitä vikaa tässä argumentissa on? Sitä, että Kierkegaard
tuntuu ajattelevan luvattoman huonosti vain siksi, että ei halua luopua uskostaan vaan mielistyy liikaa uskovan
subjektin vapauteen. Uskova sanoisi varmasti, että uskovasta
subjektista tuli hänen epäjumalansa. Tai (zizekiläisittäin)
kääntäen: että hän luulee
tietävänsä mitä haluaa. Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi
tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa
ilmestyksen (mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen
jälkeen olisi olemassa, jopa luvassa? Kaipaisimmeko (tai siis
haluaisimmeko) enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa
yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko subjektia ollenkaan? (---)
Kierkegaardille uskon tuleminen liian reaaliseksi ja sen
pursuaminen uskonnollisen symbolisaation ylitse, on symbolisen
itseyden katoamista ja siksi niin vastustettavaa. Reaalista ei siis ole
ilmestyksen kuvitelma sinänsä (sehän voidaan jo kuvitella ja ajatella), vaan
sen herättämä levottomuus; ettei sitä voi (edes mahdottomanakaan!) haluta,
koska se uhkaa subjektin järjestystä.
Kierkegaard kritisoi Hegelin kokonaisfilosofiaa. Eikö hän
kuitenkin itse yritä perustaa sellaista vapaan subjektin systemaatiota, jota
mikään ulkopuolinen, ei edes liian reaalinen uskon kohde, voi uhata?
Kierkegaard on sisäisesti ristiriitainen vapaata uskon subjektiuttaan korostaessaan,
koska hän haluaa ennen kaikkea kamppailla uskovaa subjektiaan uhkaavaa ilmestyksellistä
reaalista vastaan.”
Tekikö Kiekegaard siis sen virheen, että hän mielistyi liikaa uskovan subjektin vapauteen kun
hänen olisi pitänyt ottaa vastaan uskon ilmestyksenomainen
totuus ja sillä tavoin menettää - paremman puutteessa kelpaava välineellinen - uskonsa? Sanoisiko siis uskova todellakin - kuten aiemmin väitin - että uskovasta subjektista tuli Kierkegaardille hänen epäjumalansa?*
Wittgenstein asetti Kierkegaardin 1800-luvun tärkeimpien filosofien joukkoon, ehkä jopa tärkeimmäksi. Haluan tulkita Ludwigin mieltymyksen niin, että juuri Kierkegaardin filosofiaan kirjailtu mykistyvä paradoksaalisuus - joka väistämättä dekonstruoi tuon filosofian - oli hänelle mieleen. Kiekrkegaardin filosofia kun oli nähdäkseni loistava ja myöskin erittäin nautittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun yritetään puhua siitä, mistä olisi vaiettava.
Wittgenstein asetti Kierkegaardin 1800-luvun tärkeimpien filosofien joukkoon, ehkä jopa tärkeimmäksi. Haluan tulkita Ludwigin mieltymyksen niin, että juuri Kierkegaardin filosofiaan kirjailtu mykistyvä paradoksaalisuus - joka väistämättä dekonstruoi tuon filosofian - oli hänelle mieleen. Kiekrkegaardin filosofia kun oli nähdäkseni loistava ja myöskin erittäin nautittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun yritetään puhua siitä, mistä olisi vaiettava.
Wittegensteinin
lause siitä, mikä on jätettävä sanomatta, on tietenkin ensisijaisesti
episteeminen eikä metafyysinen, mutta sen piiriin kyllä ehdottomasti kuuluvat juuri metafyysiset lauseet.
Ja kyllä Kierkegaardin filosofia myös itselleni on tästä metafysiikan umpikujasta ehkäpä riemullisin esimerkki. Siksi niin Tractatus Logico-Philosophicus kuin Päättävä epätieteellinen jälkikirjoituskin kulukoot käsissämme. Ikuisesti.
-
*Halusiko Kierkegaard säilyttää "liian maailmallisen" tarpeensa, vapautensa jonka sitten samasti uskoon? Koska yksi totuus maaimassa on mahdoton ja valinnat välttämättömiä, vapaus koetaan ontologisena ihmisyyden mittana. Tuntuu että Kierkegaard virheellisesti liittää tämän maallisen välttämättömyyden uskonnolliseen utopiaan. Isaiah Berlinin essee Kaksi vapauden käsitettä (Vapaus, ihmisyys ja historia, Gaudeamus 2001) käsittelee tätä vapauden ontologiaa (ei siis Kierkegaadia!); erityisesti sivut 93 ja 94 tiivistävät asiaa.
-
*Halusiko Kierkegaard säilyttää "liian maailmallisen" tarpeensa, vapautensa jonka sitten samasti uskoon? Koska yksi totuus maaimassa on mahdoton ja valinnat välttämättömiä, vapaus koetaan ontologisena ihmisyyden mittana. Tuntuu että Kierkegaard virheellisesti liittää tämän maallisen välttämättömyyden uskonnolliseen utopiaan. Isaiah Berlinin essee Kaksi vapauden käsitettä (Vapaus, ihmisyys ja historia, Gaudeamus 2001) käsittelee tätä vapauden ontologiaa (ei siis Kierkegaadia!); erityisesti sivut 93 ja 94 tiivistävät asiaa.
Se millä tavalla Kierkegaard (tai oliko Anti-Climacus tai joku muu salanimistä) subjektin määrittelee ei ole vapaan subjektin määritelmä.
VastaaPoistaHän puhuu subjektista itseytenä, joka on suhde tai pikemminkin suhde joka suhtautuu itseensä suhteena ja on sellaisena Jumalan asettama: tuon itseyden tehtävä on tulla siksi itseydeksi, joksi Jumala on hänet tarkoittanut (tässä Kierkegaard yhdistelee kreikkalaista, hegeliläistä ja kristillistä ajattelua omintakeisesti). Lukekaa Kuolemansairaus ja hengästykää!
Olen sen joskus lukenut. Tulisipa uusi painos! Oli kirjastosta tosi vanha kappale.
PoistaTarkoitan subjektilla kierken kohdalla jotakin, mikä kykenee ja siksi myös erehtyy ajattelemaan itseään kauemmas. Metaan. Eli vapaa tietoisuus on kierken omaa subjektia "isompi" ja siksi kierke unohtuu väittämään todellisuudesta jotain mitä ei voi sanoa. Eli että historiallisena totuutena kristinusko kadottaisi läsnäolonsa. Tuo on metafyysinen väite jolla osoitetaan lausumattomaan. Mutta kierken dekonstruoiminen on jotain äärettömyyden kokemusta. Se on minulle uskonnottomana hänen filosofiansa syvintä ydintä? En ihmettele, että wittgenstein diggas.