Kun katson niitä yöpöydälleni keräämiäni kirjoja jotka suunnittelen
jossain vaiheessa lukevani, huomaan jäljellä olevan elämäni yhä
useammin käyvän mielessäni. Ei ole vielä hirveän kauan siitä kun
näin ei koskaan tapahtunut ja lukemisen aika tuntui rajattomalta.
Olen siis sen ikäinen, että lukemattomiin kirjoihini on alkanut
varastoitua olemisestani erottuvaa aikaa. Ne eivät ole enää kokonaan
minua varten vaan jotenkin satunnaisemmin olemassa. Ja tämä siis
koskee vain omia kirjojani. Vain ne tuntuvat muistuttavan rajallisuudestani
ja vain ne tuntuvat jollain merkittävämmällä tavalla ehkä jäävän minulta
lukematta. Kirjojen ostaminen on siis alkanut mittaamaan yhä enemmän
katoavaisuuttani. Yöpöydälläni on myös itselleni tärkeiksi muodostuneita
kirjoja jotka haluan jostain syystä vain pitää käsilläni. Mutta koska ne
olen jo lukenut, jotkut useammankin kerran, niihin tiivistynyt aika on
jo minussa ja ne katoavat mukanani.
Hyvin kirjoitettu.
VastaaPoistaMinulla on vielä, uskoakseni, elämää enemmän edessä kuin takana. Silti olen alkanut karsia hyllyistäni erityisesti niitä kirjoja, jotka a) olen jo lukenut, b) joita en ole lukenut ja jotka eivät suuremmin minua kiinnosta - toisin sanoen kirjoja, joita en usko enää koskaan avaavani. Vaikka elämää on, uskoakseni, jäljellä vielä kymmeniä vuosia, on sitä kuitenkin liian vähän tuhlattavaksi sellaisiin kirjoihin, jotka olen jo lukenut (lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia), tai sellaisiin, jotka eivät minua erityisemmin kiinnosta.
Vaikka elämää siis on, uskoakseni, jäljellä pieni ikuisuus, on sitä silti liian vähän tuhlattavaksi ei-niin-kiinnostavaan kirjallisuuteen (jollaista minunkin hyllyyni on ajautunut ties mistä), tai tuhlattavaksi ylipäätään. Käytän minulle suodut sekunnit mieluummin jotenkin toisin.
Mulla oli kerran tälläinen dialogi-aforismi:
VastaaPoista-Lasketaanko telkkarin katselemiseen käytetty aika mukaan ihmisen elinvuosiin ?
-Riippuu kai siitä mitä olet katsellut...
-Sitä mitä me kaikki
No, tuo jää avoimeksi, kukin vastatkoon itse. Mutta tuohon telkun tilalle voi kyllä vaihtaa kirjallisuudenkin. Onko lukeminen elämää? On tietysti! Usein parasta. Mutta.
Itse ihmettelen aina vaan sitä, että vaikka kirjallisuus on minulle merkittävin taidelaji, olen lukenut satoja ellen tuhansia hyviä kirjoja niin kuin miljoonat muutkin, niin silti a) suurin osa luetusta häviää olemattomuuksiin b) hyvänkään kirjallisuuden lukeminen ei tunnu kehittävän minua ihmisenä sen enempää kuin muitakaan kovia lukijoita, ei sisäisesti eikä ulkoisesti juuri lainkaan, ja tämä kehittymättömyys on verrattavissa myös niihin jotka eivät lue käytännössä mitään.
Tällä en tarkoita sitä että kulttuurin suurkuluttajat olisivat jotenkin vielä entistä vaikeampia ihmisiä tavattuaan kirjallisuudessa moninaisen maailman monet ulottovuudet, vaan juuri päinvastoin: lukeva ihminen ( sen enempää kuin ei-lukeva ) ei yleensä hämmästytä ajatuksillaan eikä yllättävillä mielipiteillään. Poikkeuksia tietysti on. En laske itseäni siihen joukkoon.
Sama juttu siis kuin matkailun kanssa. Se ei vaan vaikuta "avartavan" kenenkään tajuntaa. Yhtä tyhminä tullaan takaisin. Yhtä ymmärtämättöminä.
Olen siis kulttuuripessimisti sittenkin itselleni rakkaimmankin taidelajin suhteen. Kirjat voivat olla meille leipää ja vettä ja happea, mutta eivät ne meitä kovin tehokkaasti ja pitkäkestoisesti valaise. Kirjallisuus ja sen tuottamat lumeajatukset/kokemukset statuksena vieraannuttaa. Joskus löytyy kyllä kirja joka ei unohdu, ja joka muuttaa millin myös ihmisestä. Juhalla ja mulla yhteinen sellainen taitaa olla McCarthyn Tie.
jope
Kyllä. Tie ehdottomasti. Ja toinen yöpöydälläni oleva hartauskirja on Bukowskin Naisia. Sen siitä sieppaisin jos tulisi äkkilähtö. Pyhän ja tuhlailevan askeetin (olen määritellyt hänet askeetiksi ilman kieltäymystä) huikean vaivattomasti kirjoitettu, taidokas ja meditatiivisen vapauttava kirja tänä raittiuden ja puhdistamisen raivostuttavana aikakautena. Nuo kaksi kirjaa ovat vastaparit toisilleen. Ja sitten Wittgensteinin Varmuudesta hilloksi väliin. Kaunis ja kohottava kolmiyhteys.
VastaaPoistaMikäkö sitten on tärkeää? Ilo olemisesta, työn mielekkyys ja joutenolo! Elämän rakastaminen. Te ihmiset siellä. Huonot ja hyvät kirjat (onneksi kirjoititte ne te hyvät ja huonot kirjailijat), huonot ja hyvät tv-ohjelmat ja televisio yleensäkin (avaan sen kun aamulla herään ja suljen kun lähden illalla nukkumaan), parhaat ja paskimmat elokuvat, DADA, ja kaikki se mikä ei nyt tule mieleen. Kaikki kauneus ja rumuus, laatu ja laaduttomus. Se että osaamme olla myös hyviä toisillemme. Se että voimme olla täällä ja nauttia vastaan tulevista iloista ja nautinnoista ja toisistamme mutta olla välillä myös puisevan kriittisiä (myöntäkää pois: nautitte siitä!). Ja tietenkin nihilismin naurettavan helppo ylittäminen jos sitä vain tarpeeksi haluaa.
"Siellä missä puhutaan turhuudesta, kaupataan hänelle tarkoitusta." Noinhan tuossa taannoisessa jutussani Turhuuden markkinoilla kirjoitin. Ja nuo kasvoni tuossa kuvassa ovat sitä selittämätöntä mihin haluaisin aina pyrkiä. Koen ne jotenkin pohjattoman syviksi, valoisiksi ja äärettömiksi. Kuvassa olevaa poikaa tarkoituksen tarjoaminen voisi vain saastuttaa. (Hilkalle joka kuvan otti haluaisin sanoa tämän jos se vielä olisi mahdollista.)
On tietenkin selvää että vain etuoikeutettu hyvinvoija voi kirjoittaa näin kuin tässä kirjoitan. Mutta en pyydä sitä anteeksi kun on vain tämä yksi elämä elettävänä. Ja kuka siitä hyötyisi?
(Ja jos luulette minun olevan humalassa kun näin häpeämätömästi tästä innostun, olette osittain oikeassa. Kyllä tämä purkaus minut jotenkin humalluttaa.)
Ja kyllä jotkut kirjat ovat minut tehneen joskun kauan sitten ainakin pikkuisen sellaiseksi kuin olen: Tarzanin pedot oli tajuntaa räjäytävä kokemus kun sen sain vanhemmultani lahjaksi joskus tuon kuvani aikoihin, sitten ensimmäinen filosofian klassikko Inho. Se syvensi minua ihmisenä, ehdottomasti. Sitten sain kaverilta lahjaksi Saarisen Sartre-kirjan, siis Pelon, inhon ja valinnan filosofian. Kirjoitin siitä nuorena miehenä Saariselle ja sain innoittavan vastauksen Saarisen tyyliin. Sen jälkeen ei enää ollut paluuta filisofian tiellä. Nyt taidan edustaa inhosta ja pelosta riisuttua eksistentialismia. Kyllä kirjat voivat rakentaa meitä.
PoistaKirja on kirja. - Minä nyt kuitenkin tahtoisin pelastaa palavasta talosta kasvokuvasi, joka on blogissasi. Kirja on liian monimutkainen kuolevalle. Yksi kuva ei. Sinun blogikuvasi. Tuo pojankuva on sinusta irrallinen klassikko. Toivon että sitä oikealla tavalla hyväksikäytettäisiin maailmalla. Toivon että kuvastasi oikealla tavalla tulisi bisnes, joka ei sinua hyödytä. Olen joskus nähnyt umpiköyhän mustan pojan torson polkupyörän kanssa ja hän ei saa kolikkoakaan kuvastaan. Toivon siis että sinä et koskaan hyödy kuvasta, jonka jätät jälkenä maailmalle. Lapsikuvasi on voimaannuttava ja elävöittävä. Tiukassa paikassa kukaan ei jaksa lukea Bukowskia tai muutakaan. Yksi raskas, uupunut katse kuvaan lienee mahdollinen. Ja minun viimeinen kuvani tässä maailmassa saattaisi olla sinun lapsuuden aikainen kasvokuvasi. Onneksi lapsuuden kuvasi on sinusta irrallaan, et voi rappeuttaa sitä yli viisikymppisen mietiskelyillä. Sinun sanasi ei pysty kirjomaan kalvoa kuvasi ylle. Se on kirkas, monimerkityksinen. Ikoni ajassa. Täydellinen onnistunut harvinaisuus, jonka voit tänään käsittää tai olla käsittämättä. Toivon että kuvasi kiertää jo maailmalla eräänä ihmiskunnan merkkinä, jolla sinä et pysty rahastamaan.
VastaaPoistaHieno analyysi, Anonyymi!
VastaaPoistaKirjat voivat kyllä rakentaa meitä, monen luetun kirjan (ja nähdyn leffan) tuotos iso osa minustakin on, mutta ei siitä rakennustyöstä maailmasta juuri jälkiä näe. Tai ehkä olen vain niille sokea.
VastaaPoistaHassua mutta myös Naisia on hyvin tuttu. Bukon haastattelukirja Tässä olen auringonvalo, on hieno myös. Itsekin näen Bukon nimenomaan askeettina. Eli pientä elämää pienessä piirissä, vähäisten ja hyvin rajattujen asioiden keskellä. Viina, naiset, vedonlyönti, klassinen musiikki. Lopuksi enää kaksi viimeistä. Viinalla ei olekaan mitään tekemistä boheemiuden kanssa. Eikä askeettisella eksistentiaalisella alkoholinkäytöllä ole mitään tekemistä "viinin ja kulttuurin" kanssa. Itse tunnen absoluuttista viinan ja viininkäyttöä ja siitä absoluuttista kieltäytymistä oikein hyvin ja läheltä ja lähipiiiristä. Viina pelkistää. Saarikoski sanoi että huumeet ovat niille joille tämä maailma ei riitä, viina niille joille tämäkin on liikaa. Ei mene kovin pieleen jos huumeiden tilalle vaihtaa myös kulttuurin. Niin kutsutut Taiteiden yöt taitavat sen konkretisoida parhaiten.
Mutta kyllä taide voi muuttaa ihmisen. Itselle se tapahtui keväällä 1980 kun näin erään elokuvan televisiosta. Sohvalta nousi leffan jälkeen alle kaksikymppinen jonka kaikki kiinnostuksen kohteet (penkkiurheilu tosin vain jäi) muuttuivat kertaheitolla. Maailmassa oli myös taidetta, olin huomannut vasta silloin, ja sitä lähdettiin seuraamaan niin kuin tähteä...
jope
Mahdotonta sanoa millainen olisin ja maailma olisi ilman taidetta, mutta ainakin kaikenlainen yksiäänisyys olisi sietämätöntä. Sen ainakin tiedän että filosofia ja taiteen lähestyminen paljolti sen kautta on valmistanut minua ammattiini ja ihmisen kohtaamiseen enemmän kuin sosiaalialan koulutukseni joka ei ole omalla kohdallani valmistanut siihen lainkaa. Kyse on kulttuurin ja yksilön evoluutiosta, jonka vaikutuksen huomaa vasta vuosien päästä. Kyse on reaalisen huomaamattomasta liikkeestä.
Poista(Jope, olenko liian utelias jos kysyn että mikä elokuva se oli?)
PoistaEn kerro leffan nimeä, olen sen verran puhunut siitä maailmalla, identiteetti paljastuu, hah ha , mutta sen voin sanoa että se tuli kyseisen (eteläeurooppalaisen) maan elokuvaklassikkoja esittelevässä sarjassa. Viikon päästä tuli sitten samalta tekijältä toinen, ja päähäni osui yhtä suuri pommi. Olin myyty. Liityin paikalliseen elokuvakerhoon välittömästi ja aloin lukea elokuvasta kaikkea mitä siitä oli kirjoitettu, ja pian tuli mukaan kirjallisuuskin, ja kiinnostus ylipäätään kaikeen taiteeseen. Poliittisesti nuoren ihmisen liikkumiskyvyllä muutuin nopeasti reilusti vasemmistolaiseksi ( nykyäänhän olen häpeämätön taantumuksellinen arvokonservatiivi...), koska taide herätti minussa välittömästi myös sellaisia tuntoja (tuo kyseinen elokuvakin). Myös musiikkimaku, mikä tuon ikäiselle on aina iso asia, muttuui. Ja kaikki hitto vie, yhtään liioittelematta tuon yhden elokuvan voimasta ja sykäyksestä. Perheessäni ei harrastettu kulttuuria missään muodossa, se oli työläisperhe kaikin maustein, mutta tuollainen esiin pulpahtaminen ja muodonmuutos pelkkiä Bondeja katselevasta pojasta taide-elokuviin hurahtaneeseen kertonee sen, että tälläisiä asioita voi olla latenttina ties kenessä.
VastaaPoistaSeuras tästä on se, että aina tavatessani ns. kulttuuri-ihmisen olen hyvin herkkä sille onko innostus statusta vai jotain selittämättömämpää, se tekee minusta aika usein vastarannan kiisken kulttuurin alueella. Mutta joo, yksi elokuva ja aivojen hermoradat asettuivat kokonaan toiseen asentoon. Puhdistava totaalinen kokemus se oli, jota taiteesta etsin edelleenkin.
jope
...lisäys...
VastaaPoistaOlen herkkä myös itseni suhteen ed. mainitsemassani asiassa, kyselen jatkuvasti olenko ihan tosissani ja ihan aidosti ilman ulkopuolisia motiiveja innostunut teos x:stä. Me huijaamme taiteenkin alueella itseämme tosi usein. Tuotamme vale- tai lumekokemuksia siinä kuin katharttisiakin.
Yritän sanoa pitäväni merkittävänä teoksia jotka oikeasti puhuttelevat minua. Joukkoon eivät kuulu ne joiden "pitäisi puhutella" minua. Tosin en varmastikaan onnistu aina olemaan rehellinen itselleni enkä muille. Kukapa onnistuisikaan?
( Namedroppingista voisi säätää ankaran lain. Ehkä se saisi meidät kertomaan rehellisemmin siitä mikä kosketti meitä ja mikä ei.)
Hassua tuo että identiteetti voi paljastua. Todennäköisesti se ei paljastu elokuvan nimen kertomalla. Arvattavasti elokuva on sellainen jolla on monia diggareita maassamme. No - olkaamme anonyymejä, pitäkäämme siitä kiinni.
VastaaPoistaJuha, minulle ei ole vielä ehtinyt muodostua tällaista suhdetta kirjoihin, mutta ehkä tällainenkin aika vielä tulee. Sen sijaan ajattelen, että minun pitää kirjoittaa ennen kuolemaani ainakin yksi romaani joka on jo päässäni ja ainakin yksi runokirja. Sellainen noin kuuden teoksen tuotanto on juuri sopiva minulle, mutta jos enemmän tulee ja laatu pysyy tasaisena, en pistä sitäkään pahaksi.
VastaaPoistaOlen kirjojen ja ajan suhteen juuttunut jonnekin luuppiin: toki luen mielelläni uutta ja työssä se on väistämätöntäkin, mutta ihan mieluusti luen (opiskellen ja oppien) yhä uudelleen niitä kirjoja, joita olen jo lukenut. Lukemattomien kirjojen osalta päivitän ennen kaikkea käsitystäni klassikoista. Uutta luen myös, mutta rutiininomaisemmin, pysyäkseni ajassa jotenkin kiinni.