Katsoin uutta kirjallisuusohjelmaa Pilkun jälkeen noin kolme minuuttia. Eka osa oli Hulluus. Eli kevyttä fiilistelyä hulluudesta. Siitähän taideväki tykkää, flirttailla toiseuden kanssa puhumalla itsestään luovina hulluina. Oikea kärsivä mielisairas joka ei voi pitää hauskaa ja poseerata hulluuden kanssa, ei näihin ohjelmiin pääse. Tai ei ahdistukseltaan, peloiltaan tai masennukseltaan uskalla tai pysty tulemaan. Huomaako edes tämä kuttuuriväki ite miten korneja ne on? Palefacekin piti itteensä luovana hulluna. Voijumalautasaatana.
Ja sitten tää että "niin kuulkaas, mikä on hulluuden ja terveyden raja? Kuka sen määrittelee?" Jjjep... Noin voi kysyä vain ihminen joka ei ole koskaan ollut psykoosissa. Ymmärrän kyllä että hulluuden mystifiointi on inspiroivaa luovuuden ammattilaisille mutta sitteki tyypit ihan totta hei...
...me ollaan hullujen parhaita kavereita. Me ymmärretään hulluja paremmin ku kukaan muu. Me ymmärretään hulluja niinku syvällisesti tiatsä ku me ollaan itekki jotenki niinku oikeestaan vähän hulluja ku me keksitään niin huisin hupsuja juttuja koko ajan ja sillai ihan jäädään kiinnikki henkilöhahmohimme, ne vie niinku vaan ihan kertakaikkiaan mukanaan tiätsä. Tässä ollaan kuule rajalla koko ajan. Et tiiäkkään kuule miten rajalla me ollaan...
Voi perkele sanon minä. Olkaa hiljaa jos ette osaa puhua hulluudesta kunnolla! Minä lupaan etten ikinä tule käyttämään ilmaisua luova hulluus kun en ole tähänkään asti vitutukseltani pystynyt käyttämään.
Sarjan muut otsikot eivät lupaa hyvää. ILMASTONMUUTOS! SEKSI! NAISEN ASEMA! VAUTSI! Nyt päästään osallistumaan!
No. Yritän kuitenkin rauhoittua ja katsoa niitäkin. Ainakin ne kolme minuuttia.
Pitääpä katsoa. Juha, tuntuu kuitenkin, että olet oikeassa. Hullun hulluus on juuri sitä, että sitä on mahdoton ymmärtää: me emme tajua ja hullu ei osaa selittää, siinä on aina kuilu, jonka yli yrittää kutoa jotain siltaa ja tajuaa, että kyse on vain arvailusta. Toki diagnoosit ovat välttämättömiä, mutta hulluuden kokemus... Siitä ei saa sympaattista televisio-ohjelmaa, eivätkä sellaista tee hyväosaiset taiteilijat.
VastaaPoistaVoin sanoa, että olen itse tervejärkinen, mutta olen nähnyt hulluutta. En ikinä sanoisi, että ymmärrän hullua. Voin vain sanoa, että ymmärrän jotain hänen teoistaan, mutta seuraavassa hetkessä en enää. Ikinä en tahtoisi ottaa tuota hulluuden taakkaa harteilleni, luulotella olevani sen ymmärtäjä, koska hulluudessa on kyse kaikesta muusta kuin luovuudesta, ennen kaikkea asioista jotka aiheuttavat kärsimystä niin hullulle itselleen kuin hänen lähellä olevilleen.
juha, vesa. luovan hulluuden käsitteellä huorataan ihan liikaa. se ei pidä sisällään niitä luovia ihmisiä, joiden kupin ovat kallistaneet kumoon esim. masennus, alkoholismi tai paniikkihäiriöt. tai joiden duuniini kuuluu hakeutua oman mielenterveytensa ääripäihin. on nimittäin paljon ihan veitsenterällä eläviä taiteilijoita, joiden mielestä kaikki oikeasti koskettava ilmaisu täytyy hakea pimeistä paikoista; ja jos lähistöllä ei satu olemaan sopivaa infernoa, sellainen täytyy sytyttää taiteilijan itsensä sisälle ja hakea sieltä sitten juttu.
VastaaPoistaeikö muuten ole pöhköä, että luova hulluus kyllä hyväksytään, mutta sen oikean hulluuden kanssa ollaan kusessa. tuntuu, että hulluudella ei enää ole paikkaa meidän maailmassamme. sairaassa maailmassa mielisairaus voi kuitenkin olla herkän ihmisen epätoivoinen yritys paeta ja puolustautua ympäristön sairautta vastaan. hulluus onkin määritelty eri aikoina ja eri kulttuureissa eri tavoin. ei ole olemassa juuri mitään sellaista inhimillistä käyttäytymistä, jota ei jossain kulttuurissa pidettäisi normaalina ja jossain toisessa poikkeavana.
muuten olen sitä mieltä, että jos hulluuden inhimillistä arvoa ei tunnusteta, katoaa itse ihminen.
meri
Erään psykooseja kokeneen ystäväni kanssa olemme huumorilla mutta myös aivan tosissammekin tuumailleet, että jos hän ei olisi sairastunut, me emme olisi koskaan tavanneet (juuri niin se olisi mennyt). Sitä sitten on pähkäilty että kumpi paree. Vastaus ei ole helppo eikä sitä oikeastaan ole. Muistan kun ystävääni loukasi ja suututti aikoinaan ajatus jota jotkut kauppasivat ahkerasti, että esim. skitsofrenia on eräänlainen eksistentiaalien valinta eikä sairaus. Lauri Rauhala yksi heistä.
Poistameri, ihan totta että nk. hulluus voi hyvin olla myös äärimmäinen defenssi, suojautumisyritys /-keino, joka menee nk. yli ja paljastaa paljon siitä mitä ympäristö on ko. ihmiselle aiheuttanut. Tällöin voimme ymmärtää paljon syistä mutta itse tilaan on vaikea päästä kokemuksellisesti kiinni. Se mitä esim. itse olen nähnyt psykoosin kokeneiden kanssa on jotain sellaista, mitä en vapaaehtoisesti tahtoisi kokea. Olkoonkin, että voin pitää paluuta sankarillisena ja ymmärtää, että psykoosissa oli psyyken viimeinen keino yrittää pelastaa tiettyjä juttuja. Mutta toisaalta tiedän myös psykooseja, jotka on hankittu ihan itse huumeilla. Ei hyvää jälkeä.
PoistaJuha, taisin vähän kärjistää: kaikki mielenterveysongelmat eivät välttämättä tuota ainoastaan suurta kärsimystä vaan tässä voi olla monenlaista liukumoa ja vaihtelua: mielenterveys on osin (tietyillä alueilla) myös sosiaalinen ilmiö (vaikka on toki myös aivokemiallinen) - hulluksi alkaa näyttäytyä se, joka erkanee riittävästi sosiaalisella käytöksellään, ajattelutoiminnallaan, tunnereaktioillaan ja perusteluillaan nk. yhteisistä käytännöistä.
VastaaPoistaEn kuitenkaan usko, että kukaan tietoisesti rupeaa hulluksi, kyllä kyse on oikeasti aivokemiasta ja kontrollin menetyksestä (tilasta jonka voi laukaista hyvin monet asiat). Minun yksi kaverini on ollut pari kautta psykoosissa. Voin sanoa, että se näkyy vaikka kaveri on nk. palannut takaisin. Jotain on peruuttamattomasti muuttunut tässä ihmisessä, osin kenties hyväänkin. Mutta tietty hauraus ihmiseen noista vaiheista jää (ja luultavasti myös alttius sille, että tilanne toistuu).
jotenkin noin joo...
Poistasosiaalinen ilmiö koska on poikkeava; psyykkinen muille näkyvä sairaus on tilastollinen poikkeama ja nähdään siksi toiseutena...
toisaalta tuo on kehäpäätelmä jos se pyrkii selittämään syitä (jos tyytyy kuvailuun, sitten ei): psyykkinen sairaus on sosiaalinen poikkeama koska se poikkeaa yleisestä normista. Mutta tuo ei tietenkään sinänsä vielä kerro mitään siitä, miksi psyykkisesti sairas poikkeaa sosiaalisesta terveestä normista (en tietoisesti pistänyt sitaatteja tuon terveen kohdalle). mutta siis minusta sosiaalinen poikkeama ei selitä vielä mitään. Samahan se on seksuaalisissa vähemmistöissä. Kuitenkin tuo selitys annetaan melkein automaattisesti. Ehkä se on jotenkin turvallinen eikä leimaava. Kun kaikki on suhteellista, kaikki ovat "oikeassa".
Sosiaaliset selitykket tahtovat olla enemmänkin kuvailuja kuin selityksia.
Tämä tuli nyt kaikki mieleeni kanssanne tätä pohtiessa.
Joo, kuvailuahan tuo on, tietystä näkökulmasta: kun alun pitäen suht. terve ihminen tarpeeksi kauan antaa mitä omituisempia selityksiä (omassa maailmassaan jokseenkin loogisia, joskaan ei aina) asioille, joilla on paljon paremmatkin ja yhteisesti jaettavat selitykset ja jotka ovat vieläpä aivan hyvin näkyvillä, alkaa tulla sellainen olo, että onkohan tyyppi ihan täysillä. Siis kun tulee pitkäkestoisesti tätä vaihtoehtoista tulkintaa, joka osoittaa, että ne merkitykset joita ko. henkilö tuo täytenä kauppatavarana sosiaaliseen vaihtoon, ovatkin järjestelmällisesti omituisia, samoin kuin ovat tunnereaktiot ja muut. No, tällainen on tietenkin myös lähellä narsismia, mutta jos narsisti ei osaa enää pelata säännöillä, jotka yleisesti ottaen koskevat kaikkia, jos hän ei saa enää kieputettua etua itselleen normisäännöin (tai niitä hiukan rikkomalla ja pelailemalla), vaan alkaa elää selityksineen omaa elämäänsä, niin että se on huomattavaa, voi mielestäni puhua mielenterveysongelmasta. Tässähän ei tosiaan selitetä syitä, vaan kuvataan käytöstä. Tällaisestakin on kokemusta. Ko. ihmisen käyttäytyminen alkoi myös rajoittua sosiaalisesti pikkuhiljaa ja erilaisia defenssejä syntyi, jottei tarvinnut kohdata normaaleja vuorovaikutustilanteita, joissa oltaisiin yhteisten sääntöjen puitteissa. Sinänsä tämän käytöksen aiheuttaneita syitä osaisin hakea jo nuoruusiästä, mutta yritin nyt vaan kuvailla tätä sosiaalisen käyttäytymisen ja mielenterveysongelman suhdetta eli sitä miten se voi kuvastua sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
PoistaFreudin potilas Schreber hoiti vaativat virkahommansa (hovioikeudenneuvos tms.) rutiinilla ja asiallisesti mutta oli siitä huolimatta nk. hullu / psykoosissa pitkiä jaksoja. Eli voi ilmetä monilla tavoin. Monet psykoosissa olleet / psykoosin kokeneet taiteilijat ovat suoriutuneet taiteen tekemisestä hienoin lopputuloksin (esim. Uuno Kailaan runomuoto tiivistyi ja kristallisoitui, Hölderlin oli sekaisin mutta tuotti ainakin tiettyyn pisteeseen saakka mahtavaa runoutta; no, Nietzschen pimahdus taisi olla sen verran lopullinen ettei sitten tietyn pisteen jälkeen mitään järkevää miehestä irti saatu, vaikka jotkut väittävät että Nietzsche esitti hullua, melkoinen sepustus kyllä).
Tuo selityksenihän kuulostaa myös yksinomaan uskonnollisia ja muita uskomusperusteita esittävän ihmisen toiminnalta:) No, myönnän itsekin että joidenkin äärihihhuleiden puheet saattavat kuulostaa vähintäänkin pimeiltä, siis jos suhde todellisuuden muihin selitysmalleihin katkeaa...
PoistaMahtavaa keskustelua teiltä.
VastaaPoista"Sarjan muut otsikot eivät lupaa hyvää. ILMASTONMUUTOS! SEKSI! NAISEN ASEMA! VAUTSI! Nyt päästään osallistumaan!"
Pitää tosiaan varoa. Itse aina ihmettelen mistä nämä tyypit kehittävät sen fiiliksen että "tässä me nyt ollaan rohkeasti vastarinnassa", kun juuri yleensä nuo ottavat kantaa kaikkein konventionaalisimpien valmiiden mallien mukaan. Sanovat sen mitä odotetaankin.
Harmi myös jos kirjallisuudesta ei enää voi keskustella sillä tavalla jopa kuivakkaan kirjallisesti. Pitää ottaa mukaan rock-tyyppi. Ja miettiä mitä tämä merkitsee "tässä ajassa." No, kai tuollaiselle on olemassa tilaus. Ehkä joku on jossakin huolissaan jostakin. Esimerkiksi kirjallisuuden yleisötappiosta muulle viihteelle.
Hullu taiteilija on tosiaan yhtä huvittava kuva kuin hullu tiedemies. Mulle "hulluin" arvokas taiteilija on Strindberg. Tosin AS:nkin infernokausi on kyseenalaistettu (Lagercrantz) roolipeliksi. Strindbertg tässä ajassa? No, haluaisin kyllä nähdä. Strindberg Kirjamessuilla sen tyyppiyleisön ( en uskalla nyt yleistää) edessä ? No, nyt kyllä läksi mielikuvitus liikkeelle---
jope
strinberg tänään: jussi parviainen?
Poistaminusta on aina hirveän vapauttavaa, jos kanssaihmisiltä löytyy ymmärrystä ja kiinnostusta ihmismielen nurjille puolille. eihän se nurja puoli ole välttämättä kovin kaukana kenestäkään meistä. yksilön geenit antavat alttiuden erilaisille asioille. joskus ympäristö ajaa meistä esiin pahimmat taipumuksemme, toisinaan taas silottelee ne näkymättömiin. ennakointi on hankalaa.
Poistamielen pirstaloitumisesta on kirjoitettu hienoja kirjoja ja tehty hyviä elokuvia. yksi sellainen on ken keseyn romaaniin perustuva, miloš formanin ohjaama one flew over the cuckoo's nest. näin sen tuoreeltaan 70-luvun puolivälissä ja se teki minuun suuren vaikutuksen.
pitäisi ehkä vetää sanoja takaisin ja todeta, että tuo luova hulluus ei sittenkään ole ihan tuulesta temmattu asia. luovuus ja psykiatriset häiriöt jakavat nimittäin yhteiset geneettiset alttiustekijät. mieleen tulee heti itselleni kovasti rakas 'hullu', eli stephen fry. hän sanoikin bipolaarisuutta käsitelleessä sarjassaan, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ihmiset ja heidän sukulaisensa ovat yliedustettuja luovissa ammateissa.
sen olen tajunnut, että erilaisia hulluuden haavoja ja arpia on kaikilla, ja eniten sekaisin ovat ne, jotka luulevat, ettei niitä ole. mitä sitä omiaankaan piilottelemaan, raskaaksi käy. lähes päivittäin mietin, tuleeko elämässä koskaan sellaista hetkeä, kun voisi huokaista helpotuksesta ja todeta että selvillä vesillä ollaan. olen metsästänyt sitä hetkeä kuusikymmentä vuotta, vaikka epäilen, ettei sitä edes ole olemassa. niinhän se menee – etsii ja löytää, ja ihan kohta pitää taas etsiä.
meri
meri, itse luomisprosessi (oli se sitten kirjoittamista tai muuta) seurailee jokseenkin (ainakin itselläni) tuota bipolaarisuutta: valtava touhu ja mania ja hybris, sitten väsymys, saamattomuus ja vetäytyminen ja sitten taas sama ralli päälle. Jos näitä oppii jotenkin rytmittämään, lopputulos on hyvä ja hallittu.
Poistasiitä olen samaa mieltä, että nurja puoli ei ole koskaan kaukana. kirjoittelin Ötzi-kirjani yhden runon päätännän näin:
"Aina kun hän tunsi itsensä jakamattoman onnelliseksi, hän tiesi lohjenneensa mielensä luhistuneelle puolelle."
No, tämä oli sikäli kevytkenkäisesti sanottu, etten ole tuollaista kokenut. Joskus tosin lyhytaikaisesti sellaista aistien ylitulvintaa, josta tietäisi että siitä tulee hulluksi, jos sellainen jatkuisi pitkään.
Sekaisin / psykoosiin menneistä tuttavistani tunnistan sen, että he eivät ole enää samalla tavalla turvassa kuin ennen mielen hajoamista / vajoamista - jotain on isketty kerta kaikkisesti rikki, jotain noiden ihmisten persoonaan käyvää on tapahtunut. On kuin olisi vähän eri ihmisen kanssa tekemisissä, kuin toisen hahmo värisisi tai heiluisi vähän eri taajuudella, koko ajan siellä taustalla, vaikka ihminen piirteineen on läsnä (juuri nuo hänelle tyypilliset piirteetkin näyttäytyvät hieman eri valossa, niistä ei saa ihan kiinni). Mutta näitä tapauksiahan on monenlaisia.
Uskon, että joku voi olla "onnellisestikin" hullu tai ainakin siten, ettei hänellä itsellään ole kovin usein tietoisuuden hetkiä sen suhteen, mikä hänen todellinen tilansa on.
Totta kai sitä itsekin hakee itsestään tiettyjä piirteitä ollessaan esimerkiksi ihmisen kanssa, joka on bipolaarinen tai jollakin on toiminnanohjaus hajonnut tai joka on kokenut psykoosin, mutta ainakin minulla tulee vastaan tietty raja - se että ihminen on muuttunut osin tunnistamattomaksi - jossa ajattelen, etten jaa tuota tunnistamattomuutta, en tunne sitä itsessäni ja tunnen tietyn selväjärkisyyden kuuluvan olemiseeni (itsensä tunteminen suhteellisen terveeksi ja hyvinvoivaksi, myös sosiaalisissa suhteissaan, on kai jonkinmoinen joskaan ei aukoton mittari sille, että on vielä kuosissa). No, ainakin olen tavannut ihmisiä, jotka olen nähnyt sekä kuosissa että vähemmän kuosissa.
Luovuus ja hulluus voivat olla samassa ihmisessä ja usein näin varmaan onkin. Mutta luovasta hulluudesta puhuminen on useimmiten ärsyttävää kuunneltavaa. Se ei oikein tarkoita mitään. Ennemminkin se kuulostaa itsensä kummalliselta kehumiselta.
PoistaNo vaikka Aleksis Kivi: pitkä luova kausi, todella komea tuotanto ja lopussa sitten varmasti ihan aito hulluus, mutta en usko että Aleksis olisi kirjoittanut tuotantoaan luovan hulluuden vallassa ja voimalla, ihan teki sen osaamistaan ja kirjoittamistaan, oli älykäs ja osaava kaveri kirjallisesti siinä mitä teki eikä kyse ollut jossain puolitajuttomuuden vallassa äherretystä ihmeestä.
Poistavesa. juuri tällaiset verbaalinerot kuin aleksis kivi ja lauri viita venyttivät näitä terveyden ja hulluuden rajoja ja sairastuivat skitsofreniaan. se taisi olla siinä esko rahikaisen kivi-tutkielmassa, jossa rahikainen pyöritteli sellaista ajatusta, että jos aleksiksen mielen sairautta olisi hoidettu niin sanotusti yli, me olisimme samalla tulleet kieltäneeksi maailmalta yhden neron ja lahjakkuuden, mikä puolestaan olisi voinut aiheuttaa korvaamattoman vahingon ihmissuvulle.
Poistamulla on ihan sama kokemus luomisprosessista kuin sinullakin. ko. metodi on kaiketi se yleisin, vaikka se onkin joskus voimia vievää tanssia kuilun partaalla. siitä olen melko varma, että tehokas luova tuottaminen ja akuutti mielisairaus on mahdoton yhdistelmä, koska sairauteen kuuluvat harhat, mielialan vaihtelut ja kaoottinen ajattelu estävät luovan toiminnan. ja sen olen näinä työvuosina oppinut, että omassa luovuudessani on kysymys kahdesta ihan simppelistä asiasta: kyvystä nähdä ja halusta tehdä. eri tavalla ja paremmin, jos vaan mahdollista.
juha. minuakin risoo, kun joku blondattu puoli seiskan juontaja kehottaa tekemään jotakin hassua, koska tällaisina aikoina luova hulluus kuulemma piristää mukavasti. myös se,että puhutaan luovuudesta voimavarana hävettää ja vatuttaa.
meri
Ymmärrän Juha heittosi Parviaisesta, niin minäkin olen joskus ajatellut, mutta onko lahjakkuuden ja monipuolisuuden määrä sittenkään sama, lähelläkään ?
VastaaPoistaSrrindberg on monta eri Strindbergiä, kun taas Parviainen on jotenkin aina sama?
Tosin AS:n voisi helposti kuvitella meuhkaamaan samalla tapaa kuin JP:n.
Mutta tuotantoja voi tuskin voi verrata.
Myönnän hieman kaipaavani ko. tyyppejä Suomeen mutta parasta on se että jokainen on itsensä eikä ala olemaan muuta kuin on.
Kyllä meidän taiteilijakunta on hyvin hyvin käyttäytyvää ja oikein ajattelevaa porukkaa. Taiteen pitää puhua tietenkin teosten eikä persoonien omituisuuksien ja vastarintaisuudenkaan kautta mutta näin hyvää koululuokkaa kuin nyt on, on kaiketi ollut meillä koskaan.
jope
Katsoin tuon ohjelman kokonaan. Sitä häiritsi silppuisuus, liian monta asiaa liian lyhyessä ajassa. Odotin, että Hurmeen kirjaa ja hänen psykoosiaan olisi käsitelty enemmän, mutta sekin ehdittiin vain mainita.
VastaaPoistaKeskustelijoista minua kiinnosti Monika Fagerholm, koska hän on taistellut hulluuden rajalla ja kärsinyt pahasta alkoholismista.
Harva psykoosin läpikäynyt pystyy kuvaamaan kokemaansa kuten Juha Hurme, William Styron ja Neil Hardwick tai bipolaarisuutta kuten Stephen Fry ja Eino Leino (oletetusti, sitähän jotkut hänen runoistaan tuntuvat kuvaavan).
Minusta tässä ohjelmassa oli tarkoitus käsitellä sitä vaarallista rajaa, josta Vesa ja meri myös puhuvat, intoutumista ja maanisuutta, josta on myös pakko pudota, koska sellaista enrgisyyttä ei jaksa, ja sitten pitää kestää hybristä seuraava tyhjyys.
Aihe oli minusta hyvä, mutta toteutuksen pilasi kiire ja syventymättömyys.
Noista muistakin aiheista olisi mahdollista saada aikaan vaikka mitä, mutta jos aiheeseen käydään kiinni näin kevyesti, niin ei tule kiinnostavaa.
Tulevista vieraista ainakin Nura Farah, Antti Nylén ja Laura Gustafsson kuulostavat kiinnostavilta henkilöiltä.
Mielen sairautta ei hoideta Suomessa hyvin. Mielenterveyskuntoutujille on tarjolla ryhmäkoteja hyvin vähän ja nekin yksityisiä. Kunnissa heidät tuomitaan yksinäisyyteen ja tänäkin päivänä jopa vanhainkoteihin, joita nykyään palvelutaloiksi kutsutaan, dementikkojen joukkoon. Sisareni pääsi juuri muuttamaan sellaisesta ympäristöstä naapurikuntaan ryhmäkotiin, jossa on kolmelletoista asukkaalle terveydenhoitaja, kaksi mielenterveyshoitajaa ja toimintaterapeutti. Olen huojentunut. Sisko sanoi toiveikkaana lähtiessään, että ei häntä nyt sentään Kakolaan olla viemässä ja että uudessa paikssa saattaa olla miehiäkin. Millainen siskoni olisikaan ilman häntä vainoavia harhoja!
marjatta. syvä masennus on saatanallinen vitsaus. neil hardwickin ja william styronin masennuskuvaukset lukeneena tiedän, ettei vakavaa masennusta kokematon ihminen millään voi täysin ymmärtää, mistä siinä on kyse. lukemalla pääsee kuitenkin kiinni edes johonkin, ja hardwickia ja styronia pitää kiittää älykkäästä ja informatiivisesta tekstistä, joka antaa paljon muillekin kuin masennuksessa tai sen lähettyvillä eläville.
Poistahardwickin kaltainen tekijä, toteuttaja, työhullu edustaa yhtä masentujien lajia. muitakin on. olen lukenut keski-ikäisen naisopettajan tarinan elämästään, johon jokasyksyinen masennus kuului kuin viides, pimeä vuodenaika. siihen ei auttanut mikään muu kuin lääkitys ja viikkojen virkavapaus kaukana kotoa, mieluiten auringon valossa.
niitä hetkiä, joista tervehtyminen vähitellen alkaa, luen ahmien. isoja tapahtumat eivät koskaan ole. styron kertoi darkness visiblessä, että liikahdus tuli, kun hän katseli tylsänä elokuvaa, ja äkkiä kontra-altto lauloi brahmsin alttorapsodiaa . itsemurhan ajatus väistyi - hän herätti vaimonsa ja lähti seuraavana päivänä vapaaehtoisesti sairaalahoitoon.
meri
Katsoin minuutin eläinten oikeudet -jaksoa. pikakelauksella hain summittaisesti yhden kohdan ja katsoin. jaksossa oli vieraana nylen ja kaksi naista. se oli hyvä. kysymykset olivat oleellisia: tehotuotanto ei ole missään tilanteessa hyväksyttyä. siksi mullakin vain 35 kiloo lihaa vuodessa ja maitoo rajoitetusti, juusto ja maito on mun heikkouksiani; kun saa maitoa parin päivän tauon jälkeen, tuntuu että pyörryn nautinnosta, ihan ku uuno turhapuro voileivän syötyään. en siis ole kuitenkaan vegaani. toinen kysymys oli, ratkaiseeko hyönteisten syönti ongelman? nylen ja toinen vieras kysyivät että voiko yhtä eettistä onglemaa ratkaista toisella? tiedämmekö varmasti, mitä hyönteiset tuntevat? Tuossahan olisi hyvä skifiaihe. Roald Dahlhan kirjoitti novellin tuntevien kasvien kauhusta kun niitä syödään. Tästä voisi kirjoittaa rajujakin romaaneja tästä lihansyönnistä. Teurastajan päivä. Hyvä romaanin nimi? Kannessa verinen essu. Että paree oli ku tuo hulluusjakso joka oli oikein oikein huono.
VastaaPoistaViimeisen kahdenkymmenen vuoden väestöpaisumus, mm. Afrikan ennennäkemätön kumulatiivinen väestönlisäys ( ja YK:n ennuste 3 miljardista mantereen asukkaasta jo tämän vuosisadan loppupuoliskolla) perustuu nimenomaan tehotuotantoon, lannoitteiden tuottamaan maatalouden voluumin kasvuun ja halpaan ruokaan.
PoistaKun olin lapsi esim. Intiassa oli jatkuva nälähätä. Sama esim. Etiopiassa. Lapsi ja riisikuppi-juliste. Muistatte kyllä. Sitten tehomaatalous siellä ( ja jota muuten nimitettiin vihreäksi vallankumoukseksi ) ja tappava nälkä katosi. Maa humisi kasvua, kemikaalien voimalla. Niin kuin tänäänkin, niin USA:ssa kuin Kiinassa kuin kehitysmaissa.
Jos haluamme esim. globaalia luomutuotantoa, kannattaa perehtyä myös sen seuraaksiin. Sillä samalla humanismilla arvioituna millä me haluamme olla hyviä ihmisiä, seuraukset olisivat katastrofaaliset, nälän ja sen seurannaisvaikutusten paluu.
Koska olemme ottaneet väestönkasvun haasteet lepsusti ja välinpitämättömästi (poikkeus Eurooppa, jonka kulttuurinen impotenssi/hedelmättömyys on tuottanut taas ennennäkemättömän matalan, ns. romahtavan syntyvyyden)
meidän tulisi sitten myös tehomaatalouden hylätessämme hyväksyä sen väestölliset seuraukset, käytännössä sadat miljoonat kuolemat jatkuvana tilana.
Väestö on jo todella moninkertaisesti liian iso että sitä voisi muulla kuin tehomaataloudella pitää hengissä.
Emme taida olla kuitenkaan valmiita. Minä en ainakaan ole.
Meillä on umpikuja jossa järkevintä mutta epäinhimillisintä valintaa ei voida tehdä eikä kukaan halua sitä tehdä. Jäämme vain toivomaan parasta, tekemään kehitysyhteistyötä, vääränalaista ja riitämätöntä, ja toivomme että jokin ihme tai "luonto itse" hoitaisi homman.
Nythän vielä me haluamme päinvastoin pelastaa kaikki. Haluamme että kaikilla on subjektiivinen oikeus muuttaa maksimaalisen tuotannon ja kulutuksen alueille.
Siinä kuvassa humanisti-ekologin 35 kg lihaa on hieno ja kunnioitettava henkilökohtainen tavoite, mutta ei mitään muuta.
Jos Nylen on valmis kannattamaan ihmisten ja kansojen riuduttamista takaisin absoluuttiseen köyhyyteen ja ruoanpuutteeseen sekä rajoittamaan heidän pakoaan pelastaakseen henkensä, hänen idealismillaan olisi relevanssia.
Muuten on kysymys vain (sananmukaisesti) henkilökohtaisista periaatteista. Luulen että hän sen tajuaakin. Kuten sinäkin Juha.
jope
Jos maailma pelastuu edes osin sillä, että alamme hyttysiä syödä, niin ei minulle ole kovinkaan kummoinen eettinen ongelma syödä ötököitä. Tuossa kohtaa Nylénin ja kumppaneiden eläviä olentoja kohtaan tuntema ehdoton ystävyys ja sympatia menevät mielestäni yli. Entä kasvien tietoisuus - miksei niilläkin voisi olla sitä?
VastaaPoistaJos joku pääsky tai talitintti voi syödä hyönteisiä elääkseen, niin voin minäkin, vaikka aivoni mahdollistavatkin monenlaista reflektiota, myös myötätuntoa perhosia, kedon kukkia ja kaunissilmäisiä ja viisaita lehmiä kohtaan. Naudanlihan syöminen on kyllä alkanut kuvottaa minua. Kartan sitä (paitsi ehkä joskus karjalanpaistissa).
Kuten Jope totesi, tämä tällainen ruokapuhe on ymmärrettävä koko laajuudessaan. Vaikka asia on vakava, on meidän länsimaalaisten jutuissa (toistaisessa ravitsemustilanteessa) kyse sijainnista, jossa voimme valita puhuvamme näin.
Jos minä ja perheemme olisimme kuolemassa nälkään ja eläisimme luonnon armoilla, niin taatusti yrittäisin tappaa olentoja, joissa on mahdollisimman paljon lihaa syötäväksi (en nyt tarkoita ihmisiä - todennäköisesti heitäkin olisi pakko tappaa jos oma elämä olisi vaakalaudalla). Mutta tämä on nyt vaan tällaista fantasiaa taas, johon minulla on tänä iltapäivänä varaa, kun istun vatsa täynnä näpyttelemässä työajalla koneella tätä kommenttia. No, mukavampaa tämä on kuin kirjoittaa refereearviota laajasta artikkelikokoelmasta eräällekin suomalaiselle muistiorganisaatiolle ilman minkäänlaista korvausta - olin kyllä tyhmä, kun lupauduin.