maanantai 23. toukokuuta 2016
NIMETÖN KIRJOITUS
Kohtaamisia uskovien ja uskomattomien välillä.
Rukouksia ja puhetta elämästä ja kuolemasta.
Varomattomia sanoja hyvyydestä ja pahuudesta.
Häpeämättömiä lauluja heikkoudesta.
Todistuksia ihmeistä, armosta ja pyhyydestä sekä
johdonmukaisen nihilismin mahdottomuudesta.
Ajatuksia ihmisen kokoisesta välttämättömyydestä
mutta ei tyhjyydestä, jos niin sovitaan ja mikä tärkeintä,
yhteisintä tahtoa kuulla tätä kaikkea.
Hyvät ystävät.
Olisiko tämä Olemassaolon julistuksen seurakunta kuviteltavissa?
Olisiko meistä siihen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tästä jutusta pitää kiittää jopen ja Vesan inspiroivia kommentteja Vesan Versoja-blogin jutussa Muistikirja 19.5.16
VastaaPoistaParadoksi on kuitenkin silti se että vaikka (k)usko on kovin yksityistä ja sisäistä, on se silti samalla yleistä. Usko ei ole uskoa mihin tahansa, yksityisajattelua, omia "löytöjä", vaan on olemassa yhteinen ja yleinen perusta. Sen vuoksi ne uskontunnustuksetkin, jotka ovat joillekin problemaattisia, kun kokevat etteivät voi aidosti tunnustaa sitä tai tuota kohtaa. Itselleni näin ei ole, mutta ymmärrän kyllä niitäkin jotka niin kokevat. Sana aito voi olla monenlainen. Mulle aitoutta on olla koko ajan kelaamatta onko tää mulle varmasti totta ja aitoa ja suostua asioihin, joita ei voi käsittää. Jollekin toiselle aitous-vaatimus on enemmin sidoksissa omaan ajatteluun ja oman ajattelun todistusvoimaan.
VastaaPoistajope
Juha, minusta tässä koko ajan tapahtuu eli tällainen yhteisö on jo tässä keskustelussa. "Heikko ajattelu", jota edustan, vaatii omanlaisensa seurakunnan.
VastaaPoistaJep. Näin se menee. Oikeastaan heti kun olin tuon tekstin sun blogis keskustelun inspiksestä kirjoittanut, se alkoi tuntua enemmän tilaa määrittelemättömältä runolta ja sellaiseksi sen sitten asemoin. Olkoot siis runo ilman tarkempaa määrittelyä.
PoistaMinä kamppailen ja sekoilen ja raivoan suhteessa ortodoksiseen uskooni. - Taas on tullut heitettyä J Saarenkin blogiin sellaista läppää, ettei tästä selviä muuta kuin katumuksen sakramenttiin osallistumalla. Täytynee ottaa yhteys pappiin.
VastaaPoistaOrtodoksisuus ei ole uskonpuhdistuskirkko vaan se tulee suoraan ristin juurelta.
Ortodoksisuudella on Raamatun lisäksi valtava traditio.
Ortodoksisuus on elämäntapa. Askeettinen elämäntapa.
Tavallisen ortodoksin ja luostarissa elävän munkin tai nunnan välillä ei pitäisi olla oleellista eroa.
Jumala pitää huolen hulluistaankin ja tähän turvaan.
Ortodoksisesta traditiosta löytyy kaikki se oleellinen elämänkokemus mihin voi tukeutua.
Liha on heikkoa, suu on löysä, kilvoittelu kova. Sen ortodoksisuus ymmärtää.
"Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä" on hyvin tiivistetty ortodoksien rukous.
Terve menoa ortodoksiseen seurakuntaan. Mutta itse on mentävä, oltava omin jaloin aktiivinen. - Seurakunnan jäseneksi pääsee katekumeeniopetuksen suoritettuaan.
J----
Meillä lutkuilla liturgiassa: "Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä."
PoistaNää on kaikki hyviä eri kirkkokuppikunnissa.
Pois otat. Minä en siis ota. Persoona ottaa.
jope
Koen, että sellainen asia kuin ohjelmallinen todistaminen ei kuulu ortodoksisuuteen. Eikä myöskään luvan kysyminen "saanko epäillä". - On myönnettävä totuus: ihminen väistämättä epäilee. - Ortodoksinen liturgia on yhteisrukousta. - Mutta se ei ole kukkoilua. - Ortodoksia nousee syntisyydenvarmuudesta ei uskon varmuudesta. - Ortodoksia antaa tilaa.
PoistaÄkisti mieleeni muistuu Pussy Riot vai mikä sen porukan nimi oli. - On tietenkin täysin sopimatonta mennä valtaamaan ortodoksista kirkkoa omalle esitykselleen.
Mutta ortodoksia kestää poukkoilun ja umpihullun huojunnan ja etsinnän.
Uskaltanen väittää, että J Saaressa ortodoksia näkee kilvoittelijan totuuden etsinnässä.
Se että ihminen julistautuu uskonnottomaksi ei ole välttämättä Jumalalle se ratkaiseva juttu.
Mutta kun en ole Jumala niin vaikenen Jumalasta. Tyydyn olemaan ristiriitainen ja hämilläni.
J----
No, tuosta ei voi olla kuin samaa mieltä, ja sehän pyrkimyskin aina pitäisi olla, halu olla samaa, ei eri. Vaikka mulle duunariperheen vastarannan kiiskelle se on aina, kilvoittelun, paikka.
PoistaItse en ole tavannut yhtään kristittyä joka ei epäilisi Jumalaa. Omalla kohdallani on niin että mulle mun usko, se mitä se mussa on, onko se hyvää, huonoa, suurta, pientä jne. on niin sivuseikka, että siihen kuuluva normaali epäilykin on mulle pieni asia, sivuseikka. Tiedän että siihen ei mikään voi kaatua sen enempää kuin oman uskoni kautta mikään noustakaan.
Uskon Toiseen. "Agenttiin". Persoonaan. Ulkopuoliseen. K:seen.
Oman usko/epäusko ei ole oikeastaan mitä tämän minun ulkopuolisen rinnalla. Sen vuoksi en painota mielessäni henkilökohtaista uskoa sen enempää kuin epäilyäkään. Mutta se on mun tie.
Mites on miehet ja naiset, joko tällä kertaa tämä usko on käsitelty jo? Mulla ainakin se tunne että omat kommentit alkavat kiertää ja toistaa. No, ihminen on kohtalonsa shakespearelaisessa mielessä, hakkaa itseään itseään vastaan kunnes veri vuotaa. Kuiviin.
Hieno tuo virssi viis.
jope
Viides virci
VastaaPoistaMä olen yx man mouca
Mä olen yx man touca
Multa cato joscus mieli
Multa carca joscus cieli
Taivas se coco suuri hyöri
Mun pää sen alla pyöri
Caicen tiede enempi tietä
Miten uscovainen sen sietä
Cännyccä se vain soi ja soi
Encelikö cysy miten mä voi
Cun ei matca houruinhuone
Jumala en cai sinne cuole
J----
J----, arvoisa virsirunoilija, nää on mainioita!
PoistaTuli mieleen seminaari, jossa pari viikkoa sitten vanhoja virsiä analysoitiin. Jos tahdot vielä viedä ilmaisuasi vanhahtavaampaan suuntaan, voit hyvin olla vapaampi loppusointujen suhteen. Nimittäin siinä riittää usein vähän kuin nykyräpissä että vokaalit sointuvat, riimiparien ei tarvitse olla täydellisiä. Sinänsä tämä antaa liikkumavaraa. Esim. näin:
Cännyccä se vain soi ja soi
Encelikö cysy miten mä voin
Cun en matcaa houruinhuoneel
Jumala en cai sinne cuole
Jne. jne. Ei mitenkään mestaroiden vaan vanhojen virsien parista sukeltaneena. Runomittaa koskevat mallit vakiintuvat suomalaisessa virsirunoudessa huomattavasti nopeammin kuin loppusointuja säätelevät(kansanlauluissahan ei ole aina ollenkaan loppusointuja).
Kiitos sekä Jope että Vesa. - Kiitos runo-ohjauksesta Vesalle.
VastaaPoistaJ----
Tämän seuraavan linkin jälkeen J--- menettää positiivisen ajatuksensa minusta lopullisesti, Vesa ja Juha huokaavat, että pitikö sen kaiken ihan hyvän dialogin jälkeen jotain tuollaista sotkea tänne, ja muutenkin tämä linkki olisi pitänyt sijoittaa edelliseen seksualisoimis-keskusteluun, mutta haluaisin että luette seuraavan, jossa yllättävältä suunnalta lähestytään niitä teemoja joita sivusimme monessa kohtaa, eli siinä missä uudistuva kulttuuri kohtaa kulttuurisia traditioita osan ihmisistä kokiessa pelkoa ja hämmennystä mitä hittoa tässä ajassa on tapahtumassa (mä), mutta missä osa iloitsee aidosti kahleista vapautumista.
VastaaPoistaMutta jos haluatte ja jaksatte: http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/863/gender-vallankumousta_lietsotaan_nyt_avoimesti_kouluihimme
(Ei sisällä toivetta kommentoinnista. Laitoin tuon koska ajattelin teitä kaikkia kolmea tuota lukiessani. Mielestäni tuossa jutussa, sen aiheessa joka käsittelee koulua ei ole kysymys vain koulusta vaan paljon isommasta pyörästä joka pyörii todellakin siihen suuntaan mihin arvorelativistit sitä haluavat pyörittää. )
jope
Kommentoin tähän oikeastaan kirjoituksessani Kaikille vaikea sukupuoli.
PoistaMyönnän. Tuo retoriikka on ärsyttävän ideologista: "...kaikilla oikeus määritellä itsensä." Sen pitäisi kuulua "kaikilla oikeus tunnustaa ja elää pelotta sitä sukupuolta minkä omakseen sisimmässään kokee". Sanoa että itse määrittelee itsensä, on jonkin ei-olevaan katoavan lausumista. Se voi olla jopa hämmentävää lapselle, joka tuntee itsensä selkeästi tytöksi, pojaksi tai joksikin siltä väliltä. Luodaan tilanne jossa lapsi hämmentyy vwrmuuttaan.Ei siinä 'itse' määrittele mitään. Ymmärrän Ahvion ärsyyntymisen kun minäkin ärsyynnyn, eri perustalta mutta kuitenkin. Tuon sisimpänsä ilmausemisen vapaasti kyllä pitäisikin kuulua jokaisen oikeuksiin ilman transsendentteja tai maallisia ehtoja. Joo. Pakko ärsyyntyä jopen kanssa vaikka tulokulmamme on varmasti eri. Normien purkaminen kahdesta sukupuolesta on hyvä siinä mistä se purkaa vähemmistöjen syrjintää.
Noista vessoista en ole ihan varma... eivätkö tytöt halua mennä aina yhdessä naistenvessaan? Ja ujot pojat miesten? Tää on vähän ku se saunajuttu... ei saa kokea vaivaantuneisuutta mennessään "väöräön vessaan" kun se ei enää kuulu kulttuurin koodistoon.
Jos kakkonen tarkoittaa sitä, että joku Pasi kokee itsensä Pirkoksi, olisi tietenkin ideaali tilanne, jos hän uskaltaisi itseään Pirkoksi kutsua kenenkään sitä kummastelematta.
Ahvion ärsyyntyminen kyllä on myös vahvasti ideologista, eikö se ole selvää? Lastensuojelun liittäminen gender-ideologian valjaisiin on kyllä jo hieman huvittavaa. Huostaanotto sillä perusteella, että vanhemmat nimittävät lastansa tytöksi tai pojaksi tai vaativat eri vessoja takaidin kun lasta pelottaa mennä sekavessaan, on kyllä tieteiselokuvaa. Siitä muuten sais hyvän...Vaikka puolustan olkiukkoja monessa kohtaa, tässä sen käyttäminen on aidosti absurdia.
Sitäkään en ymmärrä, mitä vikaa on mielihyvätasa-arvossa? Miksi mielihyvän pitäisi olla jonkun etuoikeus? Onko jonkun määrätynlaisen mielihyvän tarkoitus vartioida luonnollisuuden ideaa? Miksi juuri Ahvion kokema mielihyvä on luonnollisuutta määrittävä?
Tässä olen rajusti eri mieltä Ahvion kanssa. Hän menee huomaamatta tai tahallaan metafysiikan puolelle.
Sinänsä nautin postmodernille piruilusta (Alan Sokalin vedätyksestä riemastuin kun Derridakin suuttui). Mutta metafysiikan ujuttaminen ironian mukana kuvioihin on halpamaista. Jos Ahvio sanoisi, että mielihyvän tasa-arvossa hän puhuu transsendentisti määritellystä todellisuudesta, ymmärtäisin häntä ja lopettaisin isekin turhan kommentoimisen. Nyt pelataan kaksilla korteilla.
No. Tuli vastattua.
Fiksua pohdintaa sulta, tavan mukaan, jope
PoistaTuo Jopen vinkkaus oli tekstinä niin överi, ettei se oikein herätä mitään tuntemuksia. - Jos ajattelemme peruskoulua tosiolevaisena sosiaalisena yhteisönä niin se on erittäin heteronormatiivinen ja konservatiivinen.
VastaaPoistaKaikenlaista toki voi kirjoittaa.
Kannattaa katsoa Jazz Jenningsin kipuilua Friiltä. - Sellaista elämä on transsukupuoliselle todellisuudessa.
Jos peruskoulun rajuun arkeen saadaan meilläkin edes hieman armahdusta ja lisää hyväksyntää niin se on oikein.
Heteronormatiivisuus, homo- ja transfobia ovat ehdottomasti se mitä todella tapahtuu.
J----
Juha, J----
PoistaMusta juttu oli nimenomaan siinä että toi juttu, tuo uusi sisäänajo koskee nimenomaan lapsia. Silloin mielestäni täytyy olla tosi tarkkana. Lapsia ei saa hukuttaa aikuisten agendoihin.
Aikuiset ovat kokonaan eri asia. Antaa tulla vaan, meillä on kyky arvioida.
Perustelen tuon kyseenalaistavan kirjoituksen linkittämistä sillä, että aiemmin totesimme julkisen tilan ja olemisen seksualisoimisen olevan kotoisin p-seestä.
jope
En henkilökohtaisesti jaksa innostua tästä keskustelusta, koska olen yliopistolla tullut niin sukupuoliproblematiikan, vasemmistolaisuuden ja dekonstruktion marinoimaksi (tai olen tästä siis teoreettisesti ollut erittäinkin osallinen jo vuosikaudet).
PoistaTärkeintä on, että jokaisella ihmisellä on aito mahdollisuus elää sellaisena kuin on. Tässä tarvitaan varmasti valistusta, ymmärryksen lisäämistä niin paperilla kuin käytännöissä. Mutta hirveä politikointi suunnasta jos toisesta tuntuu vaivaannuttavalta. Kuulin tätä Patmoksen kaveria yksi päivä radiosta. Vaikka hänellä oli monta hyvää pointtia, hänen asenteensa oli pilkallinen ja omia etuja vartioiva. Se jäi päällimmäiseksi mieleen.
Sitten toisessa ääripäässä ovat usein vasemmistolaiset kulttuurirelativistit, jotka uskovat, että kaikki on konstruktiota ja sukupuoli tuotetaan tuosta vaan ikään kuin mitään lähtökohtaista identiteettiä ei lopulta olisi (on vain kulttuurisesti tuotettuja eroja ja performansseja, tai niiden taakse esim. biologiaan emme pääse).
Itse ajattelen kuitenkin, että on erittäin vankka perinnöllis-biologinen ja hormonaalinen perusta sille, millaiseksi sukupuoli-identiteettimme muodostuu (olipa se sitten millainen hyvänsä).
Lapsuuden lähisuhteet, kasvatus ja kulttuuri-ilmapiiri ohjaavat osin, voivat myös muokata / häiritä osin sitä, millaisina mahdollisuuksina perusta alkaa yksilölle itselleen näyttäytyä ja miten hän tunnistaa oman sukupuoli-identiteettinsä näiden kombinaationa.
Mutta lyhyesti: koen, että jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. Sukupuoli-identiteetistä ei tule tehdä metafysiikkaa. Eri asia on, mitkä taloudelliset yms. resurssit yhteiskunnalla on tukea esimerkiksi transsukupuolisen ihmisen identiteetin muotoutumista aivan konkreettisin aputoimin. Se on sitten lainsäädännön ja poliittisten päätösten asia.
Henkilökohtaisesti en pidä kuitenkaan hyvänä sitä, että neutraloidaan kovin radikaalisti, kertakaikkisesti ja nopeasti kaikki uskontoon, etnisyyteen ja sukupuoleen liitetyt merkit. Toki pitää purkaa sitä, että jonkunlainen sukupuoli-identiteetti (tai muu identiteetti) nähdään ensisijaisena.
Mutta ärsyttää sekin, jos unohdetaan biologinen perusta (en tarkoita tällä ainoastaan ja ensisijaisesti ruumista vaan pitkälti geneettis-hormonaaliselta pohjalta muodostunutta tunnistusta omasta sukupuolesta - biologispohjaista tunnistusta, kognitiotakin) ja sukupuolikin on tuote, jonka yksilö itselleen kokoaa postmodernin tavaratalon katalogista.
Toki postmodernistinen sukupuoli-identiteetti on kärjistys. Itse ajattelen, että ihminen syntyy mentaalisella tasolla hyvin pitkälti tietyn sukupuoli-identiteetin omaavana (se on ikään kuin aivoissa oleva tunnistusjälki). Eri ihmisille sitten tuon identiteetin löytäminen on erilainen prosessi. Ainakin heteroiden, homojen, transsukupuolisten kohdalla tämä tuntuisi toteutuvan. Biseksuaaleilla leimaus ei ole niin vahva vaan sallivampi. Sitten kulttuuri tuo tähän omat kerroksensa ja kierroksensa ja tekee asiasta (ainakin joskus) monimutkaisemman. En tiedä menikö biologis-hormonaaliseksi metafysiikaksi, mutta suunnilleen näin ajattelen.
Tuo nyt oman kokemuksen pohjalta lähinnä, ilman mitään erityisiä teorioita. Itselläni on aina ollut tunne, että olen perimmiltäni hetero ja olen tytöistä kiinnostunut. Sitten on miespuolisia ystäviä, jotka ovat aina tunteneet kiinnostusta poikiin. Ihan pienestä pitäen. Lesboystäviä minulla ei ole, joten en tiedä tästä, mutta monesti naisilla näyttää tapahtuvan oman sukupuoli-identiteetin tunnistamista kovin myöhäänkin tai sen "vaihtamista" (esim. pitkään heterosuhteessa olleet naiset vaihtavat lesbosuhteeseen - mistä tämä sitten kertoo, sukupuoli-identiteetin joustavuudesta, biseksuaalisuudesta vai siitä, että he ovat perimmiltään olleet homoseksuaaleja)...
Poistaeikös se ole jotenkin niin että naisilla on paaaljon epävarmempi tutlmusten mukaan tämä sukupuolinen suuntautuminen kuin miehillä. Ja jotenkin se on mielkästäkin evoluution kannalta. Jos uroksista suuri määrä suuntautuu väärin, suku ei jatku. Naaras voi olla häilyvämpi.
PoistaTuon postmodernin suhteen jaamme täysin jnäkemyksemme Vesa. Vaikka voitte ehkä luulla että olen ärsyttävä relativisti. Ei. Minulle teoriat ovat hauskoja tapaoja tarkastella asioita mutta kyllä minä uskon että gravitaatio on olemassa eikä sitä voi käsitteellisesti sopia. Tai se ehkä muuttuu, millaisella tieteellisellä mallilla jalkojemme maassa pysyminen perustellaan mutta maassa ne pysyvät. Sitä ei mikään derrida miksikään saivartelemiseen katoamatta muuta.
Fiksujen miesten fiksut vastaukset, hyviä pointteja. Joo, olen tietoinen mm. universtaan gender-jutuista ja niihin liittyvästä...roolituksesta, se ei mua säikytä.
PoistaMä herään kuitenkin aina kun lapset halutaan vetää mukaan poliittisiin, tai seksuaalipoliittisiin peleihin. Ymmärrän kyllä kasvatustavoitteet, mutta kun äärimmäisestä halutaan tehdä mainstreamia kertaheitolla, mie en tykkää.
Tuo Ahvion juttu oli musta enemmin kuin mikään homo-keskustelu. Sukupuolen pirstaloimisessa ja tekemisessä subjektiviseksi julistukseksi on jotain muuta, isompaa.
Perhe-idea on jo mainitsemissanne suunnissa tehty kyseenalaiseksi. Tämä on juuri sitä, kullttuurivallankumousta, joka on menossa, mutta jota kaikki eivät huomaa kun istumme niin hiljaa kuumenevassa vedessä että sopeudumme melkein mihin tahansa. Aste kerrallaan.
jope
Hei, tiedän kyllä miten yhdyssanat kirjoitetaan. Tuo homo-viiva-keskustelu ja perhe-viiva-idea on mun projektia jota yritän ajaa sisään suomen kieleen, hah. Käsite-yhdyssanat kirjoitetaan yhdysviivalla jne. Kova Saramago-fani tässä vain luo omaan silmäänsä sopivia kielimuotoja.
PoistaTähän perheasiaan tämän verran: en katso kauhuissani niinkään sitä, että ihmiset saavat olla sinut itsensä kanssa sukupuoli-identiteettinsä suhteen, mutta siitä olen kauhuissani, miten ihmiset perustavat perheitään ja millaisista syistä eroavat jne. Minusta holtittomuus / itsekkyys ihmissuhteissa yksinkertaisesti tuhoaa yksilöitä ryhmään liittäviä koheesiovoimia, kuten luottamusta.
PoistaTotta kai ihmisillä pitää olla mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa ja ottaa avioero ja lähteä suhteesta jos se ei toimi ja jos siinä on esimerkiksi väkivaltaa jne.
Mutta. Sanon ihan suoraan, että pahalta tuntuu kun yritetään tehdä ok-jutuksi se, että ihmiset voivat "aikuisten kesken" mennä yhteen ja erota miten sattuu "kunhan eivät loukkaa toisiaan tms." ja "ottavat lapset huomioon".
Tässä on jo psykologisesti ajatellen niin paljon paskapuhetta ja pelkkää egoismia, jossa ei lainkaan ajatella millaista tuhoa kylvetään, kun ihmiset vaihtavat puolisoa useita kertoja elämänsä aikana ja kaikkien kanssa tehdään lapsia.
Jos joku tahtoo ajatella, että olen tämän mielipiteen vuoksi yksisilmäinen ja taantumuksellinen, niin siitä vaan. Mutta ennustan, että nykyihmisten itsekkäiden pelien vuoksi tärkeä yhteiskunnan ydin eli pysyvä perhe (tässä en tarkoita vain heteroiden välisiä liittoja) alkaa pikku hiljaa hajota ja jälki on kaameaa.
Avioerojen aiheuttama sekaannus näkyy jo nyt erittäin hyvin esimerkiksi koululuokissa. Olen jutellut tästä muutamankin opettajan kanssa. Lapset ovat ihan sekaisin, kirjoitetaanpa naistenlehdissä uusioperheiden auvosta mitä hyvänsä. (Toki siellä kirjoitetaan osittain kriittisestikin.)
Tämä kommentti kohdistui siis huoleeni siitä, mitä tuhoa "itseään etsivät / toteuttavat" vastuuttomat aikuiset saavat aikaan jälkeläisissään.
PoistaTuli näköjään pieni freudilainen tuonne: piti olla "uusperhe" ei "uusioperhe". Jokainen voi sitten analysoida mitä tulin sanoneeksi...
PoistaVielä selvennys: kaikessa - niin omistamisessa kuin ihmissuhteissa - ajatus vaihdettavuudesta / päivittämisestä / paremmasta ja ehommasta... Tuntuu sitä kuin ihmiset olisivat tekemisissä itseään varten olevien esineiden / vaihdon objektien eivätkä toisten subjektien kanssa. Ehkä on niin, etteivät ihmiset enää tunnista itseään subjekteina, joilla on jatkuvuutta ja vastuuta siinä miten heidän jatkuvuutensa toteutuu. Mitä ihmiselle (varsinkin lapselle) jää, jos hänelle syntyy jopa ihmissuhteissa (lähisuhteissa) tunne siitä, että hän on vaihdettavissa mihin muuhun tahansa. Jos äitiä ja iskää voidaan vaihtaa ja minun rinnalleni, sijalleni, ensisijaisemmaksi voidaan tuoda tämä ja tuo puoliveli - ja sisko, niin mikähän minä olen? Sama tietenkin työelämässä. Freud ajatteli ihmisen onnellisuuden perustaksi kykyä rakastaa ja tehdä työtä. Tätäkin onnea täytyy sitten miettiä uusiksi, kun ihmisestä on subjektin sijaan tullut vaihdon väline, alituisessa epävarmuudessa elelevä olento. Millainen kerrannaisvaikutus tällaisella on, sanotaan muutaman sukupolven päähän? En usko mihinkään onnellisiin uusiin yhteisöihin, joissa omalla identeetillä ei ole niin väliä. Hirveä sekasorto seuraa tästä ihmisyyden käytännöllisesti uudelleenmäärittelystä. Tässä(kin) suhteessa olen konservatiivi.
PoistaTuossa itsensä vapaasa toteuttamisesa ja sen serauksissa on pointtia. Ja sitä tietenkin tehdään seksuaalisuudesta ja suuntautumisista riippumatta.
PoistaTuo kaiken vaihdettavuus, mistä Vesa kirjoitti, on juuri hyvä sana sille, mitä olen monessa kommenttissa yrittänyt tavoittaa.
PoistaKaiken voi vaihtaa.
Miten ja milloin vain.
Kenen (lapset, perheet) kustannuksella tahansa.
Mielestäni sama kuin avioliittojen kanssa on menossa laajemminkin, vähän kaikessa.
jope
Juuri tuo vaihdettavuus on ihan perseestä. Siinä näkyy sellainen armottomuus, että jos ihmisillä olisi edes ohut käsitys elämästä, he miettisivät pari kertaa, mitä tällainen vapaus saa aikaan. Kuten Jope sanoi, sama on menossa vähän kaikessa. Kyllä tällainen säilyttämiseen pyrkijä eli konservatiivi huokaa raskaasti taas armoa ihmiselle.
PoistaKuudes virsi
VastaaPoistaAh pientä reppuselkäistä homoa
onko koulussa reksii, kunnon pomoa
Toista poikaa hän salas paljon rakastaa
toisilla tunteet leiskuu hän niitä pakastaa
Hänel onko missään koskaan taivasta
hukkuva lapsi pudonnutko laivasta
Niin pieni on poikarakastajan pää
rusentaako sydämensä ydinjää
Tiellä tällä voi suojata enkelin siipi
silloinkin kun kiusaajat ylleen kiipi
Kun ne pärskyy ja sylkee päälle
kun on maalitaulu heteron räälle
J----
Vesa. Tuo oli jotenkin hellyttävää kun sanoit ettei tämä juttu kiinnosta ja annoit noin kattavan vastauksen :o)
PoistaÖöh, näin mulle aina käy - en osaakaan sitten lopettaa, kun aloitan :) Kiinnostaa näköjään ainakin tuon verran.
PoistaVähän asiaan liittyen. Luin Tommi Kinnusen uuden romaanin eli Lopotin (2016). Siinä oli erittäin vaivaannuttavan oikeaoppista kirjoitusta homoseksuaalien vaikeasta elämästä yhteiskunnassa (homoseksuaalien ja sokeiden analogia alleviivasi asiaa).
Juuri tuollaista kirjallisuuden väärinkäyttämistä "oikeassa olemiseen" eli poliittiseen korrektiuteen paheksun. Tai siis lähinnä paheksun sitä, miten tökerösti juttu oli toteutettu. Pyrkimys oikeudenmukaisuuteen oli hyvä.
"Silloin mielestäni täytyy olla tosi tarkkana. Lapsia ei saa hukuttaa aikuisten agendoihin."
Poistajope. Vaikka en relativisti olekaan, sanon silti tämän: agendat ovat jo olemassa historian kautta myös heteronormatiivisuudessa. Siinä sitten mennään vauhtisokeina puolin ja toisin kun tätä asiaa, tätä luonnon ja ideologian suhdetta, aletaan avaamaan.
Agendan käsitteen ongelma on juuri siinä, että se profiloituu valtakulttuuria vasten arvoja horjuttavana koska olemme agendan ja bilogian rajapinnat nielleet pureskelematta. Hegemoniassa agenda on jo luonnollistunut.
"Agendan käsitteen ongelma on juuri siinä, että se profiloituu valtakulttuuria vasten arvoja horjuttavana koska olemme agendan ja bilogian rajapinnat nielleet pureskelematta. Hegemoniassa agenda on jo luonnollistunut"
VastaaPoistaJuuri noin, totta kai.
Tosin suurin osa kulttuurisista asetuksista on syntynyt ilman mitään agenda-tuputusta, pureksimisista ja varsinkin ilman teoriaa, juuri kuten sanoit biologisen ja ihmisen kohdalla siis myös kulttuuristen prosessien kautta. Tarkoittaako se sitten että sellainen on enemmän oikein, se on arvotuskysymys, ja jää
tarkkaa ja vastaansanomatonta vastausta vaille.
jope
On olemassa eräs katvealue minne oma filosofointi ei ulotu ja se on oma rakastuminen. Heteroille tämä katvealue on helppo ja sitä valtakulttuuri ja kristinusko tukevat. Kukaan hetero ei ole pakotetusti hetero.
VastaaPoistaRakkauden toivo ja epätoivo liittyvät samalla tavoin homosuhteisiin.
Useimmiten heterot kulkevat vaatteet päällä - ja homofoobikkojen on vaikea nähdä, että useimmiten myös homot kulkevat vaatteet päällä.
Homouden ilmiö ei ole yhtä kuin ongelmajäte.
Maailmassa ei ole olemassa mitään homojen salaliittoa.
Tosin homojen tai transsukupuolisten alakulttuureihin on kertynyt valtavasti kokemustietoa, joka on välitettävissä.
Tiedämme, että henkisessä mielessä Adolf Hitlerin tärkeimmän tukipylvään muodostivat heteroseksuaaliset ja homofoobiset naiset. Ilman tätä voimaa keskitysleirejä ei koskaan olisi ollut.
J----
"On olemassa eräs katvealue minne oma filosofointi ei ulotu ja se on oma rakastuminen. " -Täysin totta. Supervahva argumentti ohi kaikkien viisastelujen ja arvojen.
VastaaPoista"Tiedämme, että henkisessä mielessä Adolf Hitlerin tärkeimmän tukipylvään muodostivat heteroseksuaaliset ja homofoobiset naiset. Ilman tätä voimaa keskitysleirejä ei koskaan olisi ollut."
Tuohon en usko. Homous ei ollut keskeinen kysymys natseille eikä tuhoamisleirien suhteessa. Homoja sinne päätyi, totta, mutta se oli marginaalissa. Hitlerin viha kohdistui ensisijaisesti kommunismia, rappiokapitalismia ja juutalaisuutta kohtaan. Ihanneihminen oli tuolloin tietenkin hetero, mutta sitä se oli lähtökohtaisesti, ilman eri painotusta ja mainintaa niin kuin kaikissa kulttuureissa tuolloin.
Vielä tuon esiin, kun minäkään en osaa stopata, että se mitä useasti kuvittelemme "homokeskusteluksi" on usein jotain muuta, enemmän. Itse esim. toivon tietenkin tuntemilleni homoille ja muille homoille kaikkea hyvää. Homokeskustelu ja gender-jutut ovat tietenkin oma asiansa, mutta läntisessä kulttuurissa on tapahtumassa muutakin uudenlaista relativismia (mikä siis ei aina ole huono asia konservatiivinkaan mielestä) jonka moni, ihan maltillinen ja hyväntahtoinen ihminen kokee hyökkäykseksi kulttuuria vastaan ja jonka yksi ilmenemismuoto tämä sukupuolien ja perhemallien uusjako on.
No, maailma menee siihen suuntaan mihin menee, paras malli voittakoon, mutta kuten sanoin, jos ihan tavallisiin perhesiin ja lapsiin aletaan ladata seksuaalipoliittisia muutospaineita niin emme ole keskitiellä.
Juha, Britanniassa on tehty lastensuojeluilmoituksia jo perheiden arvomaailmoista. Ahvio ei sitä yhtä kohtaa ihan tuulesta temmannut. Arvomaailma on noissa tapauksissa ollut korostuneen radikaalin klassinen. Ruotsissa päiväkodeissa on sateenkaariviikkoja joihin kuuluu oma sateenkaari-marssi ja perjantaina syötävä sateenkaarikakku. Lapsista varmaan ihan kivaa, mutta eikö tuossa jokin kalskahda jo?
En tunne ketään ns. homovastaista ihmistä.
Homofobia musta on patologisoiva termi, hitlerviiksitys, jolle ei ole perusteluja.
J--- homoseksualismista ei ole, vieläkään, kysymys.
Kysymys on vaikuttamisesta joka peustelee itse itsensä ja jota ei saa kritisoida turvallisesti menetämättä omaa kansalaisen statustaan tavallisena maltillisena ihmisenä.
jope
Relata ja hyväksyä. Halata rakkauden monimuotoisuutta. Kulkea hymy huulilla paljain varpain niityllä kohti omaa kuolemaa. Ajattelen että siinä on loppuelämäni poliittinen ohjelma.
VastaaPoistaJ----
Todella hyvä ohjelma, elämän ja rakkauden ohjelma. Toivon rakkautta niittypolullesi, sellaista mikä on sinulle totta.
Poistajope
Homofobiasta: ks. juttuni Homofobia luonnollisena reaktiona.
VastaaPoistaVähemmistöjen näkyväksi tekeminen ei tarkoita kenenkään käännyttämistä vähemmistöläiseksi. En näe tuollaista vaaraa.
VastaaPoistaEhjä perhe on ollut eroon päätyneiden tavoite, ja ero on aina iso ongelma henkisesti, taloudellisesti, käytännön asioiden järjestämisessä ja ihmissuhteissa.
Seuraan parhaillaan kahta tapausta. Toisessa, siinä joka on meitä lähellä, on lapsia. Mieheni sanoi heti, että yhteishuoltajuus on ihan perseestä, mutta minkäs teet. Kauheita ovat myös lasten jakamiset, kuten näytelmässä Skavabölen pojat, josta on myös elokuvaversio. Olen niin murhemielellä, että en saa oikein edes kirjoitetuksi tästä.
Onneksi Tuusulassa koulualalla työskentelevä poikani sanoi, että joissain luokissa on yli puolet lapsista yhteishuoltajuusperheissä eikä se näy käyttäytymisessä eikä oppimisessa. Kukaan ei haluaisi tällaista.
Näissäkin mnolemmissa tapauksissa kipuiltiin liian pitkään. Me näimme tilanteen jo kymmenen vuotta sitten ja olemme olleet jännityksessä. Asianomaiset ovat yrittäneet ja yrittäneet.
Sattuu siis avioliittoja, joissa toinen on esim. narsisti ja hyväksikäyttäjä, tyyppi, joka imee elämänilon puolisostaan, tai jotain vielä pahempaa. Sellaisessa avioliitossa lapsilla ei ole kohta edes yhtä kokonaista vanhempaa, kun molemmat ovat henkisesti puhki. Eivät nuoret ihmiset tai vanhemmatkaan aina osaa harkita ja omaa niin suurta ihmistuntemusta, ettei näin kävisi.
PoistaYleensä eroissa lapset aina voittavat verrattuna tilanteseen, joka oli ennen eroa. Jos sitten vertaa johonkin idylliin, joka voisi olla, niin se on jossittelua. Pitää tehdä niin kuin tilanne vaatii.
Tuo kuva kevyestä eroamisesta syntyy mediassa, jossa julkkikset julistavat, miten helppoa kaikki on. Sama kuin sairauksista. Hassu paljon toistettu otsikko on "X voitti syövän". Kenellekään ero ei ole helppo ja syövän kerran saaneella on aina mahdollisuus saada se uudestaan, vaikka kuinka taistelisi.
Jos eromisen syyt ovat tuollaisia kuin kuvasit niin tietenkin lapset voittavat. Mutta on myös sitä että ihminen on toiselle henkistä kulutustavaraa. Kun rakkaus ja seksi "loppuvat" niin uutta etsimään. Naistenlehdissä on selvää normatiivisuutta mm. siitä että ensimmäisestä lyönnistä on lähdettävä. Siihen suuntaan suorastaan yllytetään. Kuka nainen ei niin tee, niin on siskoaatteen petturi.
VastaaPoistaPerheväkivaltaa ei pidä hyväksyä eikä sallia, ei itselle eikä muillekaan, mutta elämässä voi joskus sattua mitä tahansa. Väittäisin että aika monessa perheessä on kuitenkin ollut hetkiä jolloin on menty vähän rajan yli. Kyllä meilläkin on astioita lentänyt lattiaan, tosin aikoja sitten, ja umpikujan hetkellä on oltu jopa kauluksissa kiinni. Rakkaus ei ole aina nollatoleranssia tai ehjää avioetiikkaa ja parisuhdeleiriä. Olisiko pitänyt lähteä heti ensimmäisestä fyysisestä väärästä kosketuksesta muualle, hajotttaa perhe, hajottaa oma pää, rikkoa sydämiä useampia kappaleita? Heittää hukkaan kaikki yritys. Ei. Jos mahdollista. Parisuhdeväkivalta on tietenkin eri juttu, mutta jos alamme juosta genitaaliemme ja omien itsekkäiden periaatteidemme/halujemme/unelmiemme perässä niin juosta saa koko elämänsä.
Miesten kannaltahan tuolla kaupungilla on hyvät "markkinat."
Jos olet työssä, et ihan alkkis, niin valinnanvaraa löytyy.
Eronneet ystäväni ovat tämän todenneet. Tumma tai vaalee, rikas tai köyhä, pitkä tai pätkä, niin naisia saa ja niitä riittää sekä lyhytaikaisempaan tai pidempiaikaiseen suhteeseen. Ei tarvitse kuulemma lirkutellakaan.
jope
Niin, tämä on juuri sitä naistenlehtiosastoa. Tosielämä on muuta. Kuinka moni kertoo haastatteluissa oikean kipeän totuuden. Ja jos kertookkin, siitä tehdään vetävä juttu kauniine kuvineen.
PoistaRiitoja tarvitaan, niin että oppii tuntemaan toisen, silloin on vielä toivoa, ja mökötystäkin voi olla säällisen ajan. Mutta jos avioliitossa ollaan enää vain lasten takia, vuosia, niin silloin lapsilla ei ole hyvä olla. Kliseinen sanonta kuuluu, että vanhempien suhde on lasten koti. Minusta se pitää paikkansa.
Puhutte ehkä hieman ennakkoluuloisesti tästä vakavasta asiasta, sinä ja Vesa.
Soitin juuri toiselle osapuolelle tässä läheisille tapahtuvassa asiassa. Molemmille olen soittanut. He alkavat olla helpottuneita nyt kun päätös on tehty ja pääsevät yrittämästä mahdottomaksi käynyttä, koko elämän pimentävää liittoa.
Marjatta, kaikki erot ovat kipeitä, tavalla tai toisella. Ymmärrän eroamisen, en ole sen suhteen mitenkään ehdoton, eihän siinä olisi mitään järkeä. Olen itsekin vaimoni kanssa puoliväkisin auttanut yhden ihmisen hullun ja väkivaltaisen kynsistä eroon. Sanoin ekassa kommentissani myös, että avioon mennään liian kevyin perustein, miettimättä mitä se tarkoittaa, mitä vanhempana oleminen tarkoittaa. Nämä eivät tietenkään ole ennalta ratkaistavia asioita, mutta kun katsoo erojen määrää, jokin mättää sekä suunnittelussa että toteutuksessa.
VastaaPoistaTämä eroaminen on vaikea asia kun se on aina subjektin ytimeen katoava. Me näemme vain valintojen lopputuloksen. J taisi sanoa että rakkauteen filosofia ei ulotu. Niin se on. Mutta on totta että tuntuu kuin halun olisi helpompi tässä ajassa viedä ihmistä. Ei jakseta laskea siihen kliseiseen kymmeneen... tai tässä ajassa on sallitumpaa antaa halun viedä. Ja tosiaan, kyllä niitä lautasia on täälläkin rikkoutunut ja erossakin välillä asuttu.
VastaaPoistaTuo vapauden halun helpompi seuraaminen muokkaa varmasti kulttuurievoluutiota radikaalisti kun pidättelevät arvot suhteellistuvat. (Tämä on käsittääkseni se jopen teema...)
Mutta tässähän on kyse myös halusta riippuvuuden ja henkisn laiskuuden suhteen. Sartre kirjoitti filillisestä tietoisudesta. Mikä on motiivi pysyä yhdessä? Lapset tietenkin määrättyyn pisteeseen (jälkikäeen kun lapsetkin voivat antaa palautetta myös siitä että miksi ette eronneet ajoissa... jopa syllistää siitä... huom: oidipus...)
Nyt en näe eroja käsityksissämme, V ja M. Aika samoilla linjoilla kuitenkin. Aviolittohan se lapsen koti on. Ja jos koti on rikki, on tehtävä jotain. Jos ei voi enää korjata, on lähdettävä.
VastaaPoistaMutta samalla olen sitä mieltä että tässä uusioperhe sitä-ja-uusioperhe-tätä - ja-nyt-on-jaakon-lapset-ja-niinan-lapset-ja-kaikki-niin-ihanasti-sekaisin-ja-tämä-puutalokin-meillä-nyt... on jotakin ihannoivaa jonkin kustannuksella.
Toiseen joskus rakastutaankin. Isostikin. Joskus se voi olla oikea syy lähtemiselle, mutta ei aina automaattisesti niin. Tämäkin on itse koettua. Nyt ajattelen että olisin mielihyvin selibaatissa ja "huonossa avioliitossa" (kunhan ei ketään vakavasti vahigoittavassa) vaikka 10 vuotta jos sillä varmistaisin lapseni täyspäisyyden ja ehjyyden. No, en voi tuosta tehdä mitään yleistä vaatimustakaan.
Avioliitoille toivoisin yleisessä keskustelussa muutakin tukea kuin lisää tukirahaa (ja parisuhdelaki-keskustelu).
jope
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPerustasolla ihan samaa mieltä avioerojen syistä, Marjatta ja Jope. Sen sijaan liitosta - joko avioliitoista tai avoliitoista - lähtemisestä on tullut malli, toimintatapa, joka on yhä helpompi sosiaalisesti. Väitän yhä, että siinä ajatellaan monesti (käsi sydämelle) vähemmän lapsia kuin aikuisia ja nopeaa helpotusta. Samaan aikaan on varmaa, että monet todella yrittävät jatkaa mutta eivät onnistu.
VastaaPoistaTämän vuoksi avioituminen ja lapsien hankkiminen pitäisi olla juttu, jota harkitaan ja mietitään kunnolla. Että niihin mennään vasta sitten kun parisuhteen pahimmat tunnekuohut ovat ohi. Lisäksi olisi hyvä nähdä käytännössä toisen arvopohja ja käsitys vastuusta. Mielestäni avioliitossa on enemmän vastuita kuin vapauksia. Vapaudet tulevat vastuiden kautta ja konstituoivat koko käsitteen uudelleen.
Ja se mikä erityisesti uusperheissä korpeaa on se, että kerta toisensa perään toistetaan sama kuvio = lisää lapsia, ja ihmiset eivät välttämättä ole lainkaan käyneet itse läpi sitä miksi ovat eronneet ja mikä on mennyt pieleen. Tässä mielessä parisuhteisiin tulisi saada lisää järkeä ja vastuunäkökulmaa tunteiden ja vapauden oheen.
Pidättelevät arvot, kuten (sori Marjatta) uskonto tai yhteinen eläväksi koettu arvopohja, ovat erittäin tärkeitä avioliiton säätelijöitä. Voin sanoa, että ainakin itselläni arvopohja on kantanut niissä hetkissä, jolloin olisi tehnyt mieli jo mennä. Toki en ole kokenut väkivaltaa, henkisiä ongelmia yms. parisuhteen tasolla, muuten kyllä kaikenlaista ja vakavaakin.
Kun "vapaasta liikkuvuudesta" tulee sosiaalisessa katsannossa erittäin kilpailukykyinen malli, se on ongelma. Sanoisin, että nykyisin ihmisten valintoja rajaa enemmän vapaus kuin vastuu ja käsitys siitä, millaisia seurauksia niillä on.
Vastuukysymyksistä on vaikea puhua nykyisin ennen kaikkea siksi, että vapaus on korkeammalla kurssissa kuin vastuu ja pitkäjänteisyys ja koska meillä kaikilla parisuhteisiin liittyy tavalla tai toisella tunne omasta syyllisyydestä ja epäonnistumisesta. Ja koska ihmisillä on enää harvoin arvoja, jotka rajaisivat heitä heidän oman valinnanvapautensa ja hyvinvointinsa (tai sen tunteen) yläpuolelta.
Tämän kaiken jälkeen korostan vielä, että uskon myös onnellisiin lopputuloksiin johtaneisiin avioeroihin ja onnellisiin uusperheisiin. Monesti tapahtuu myös kasvua ja vastuullisuuden löytämistä. Monesti on tarvittu uhriksi yksi avioliitto ja siinä lapset, jotta löytyy jotain parempaa. Ja sanon myös sen, että uskonnollisten ihmisten joukossa on paljon onnettomuutta ja hulluutta ja ettei pelkkä uskonnollinen arvopohja riitä ketään pelastamaan, jos muuten asiat mättävät.
Vedän nyt joka tapauksessa tällä tavalla hieman kulmikkaasti, koska mielestäni tästä on hyvä keskustella enemmänkin.
Avioerot ja uusperhekuviot ovat, väittäisin, psykologisesti keskenkasvuisille eli lapsille todella kovia rasteja. Kaikki ei näy heti, joskin paljon epävarmuutta, itsensä syyllistämistä ja pahoinvointia tulee välittömästi lävitse. Lapset osaavat mukautua ja miellyttää aikuisia, mutta valitettavasti vanhempien malli paukahtaa todella helposti päälle myös omissa ihmissuhteissa, niin huonoina valintoina kuin huonoina lähtöinä tilanteista.
No, ihan samoilla linjoilla, täsmälleen.
PoistaNuo pidättelevät arvot ovat juuri se juttu, jotka halutaan karistaa ihmisten niskasta pois, vaikka juuri ne usein niinä heikkoina hetkinä estävät tekemästä sitä mitä myöhemmin saa katua ja jotka vahingoittavat lasta, tai puolisoa.
Tässä on juuri paradoksi, mulla ainakin. Koen vapaudeksi monia niitä asioita jotka toiset kokevat taakaksi, menneeksi maailmaksi jne.
Ihminen on luonnollisten prosessien kautta luonut joitakin tabuja, joilla on ollut tehtävänä suojella yhteisön ihmisiä. On itsetuhoista hylätä ne noin vain.
Oma avioliitto on kestänyt 80-luvulta saakka. Olen ollut onnekas. Minä, kuten kuka tahansa, voisi luetella paljon asioita joiden toivoisi olevan toisin.
Mutta silti ikävimmät ajat ovat olleet ne jolloin olen ollut "etsimässä itseäni."
Käyn usein kävelyllä satamassa. Kun terminaalia kohti menee perhe, aviopari, lapset, laivaristeilyä ennakoivassa iloa odottavassa tunnelmassa, tunnen suurta mielihyvää ja toivon että heidän matkansa olisi hyvä, ristiriidaton ja heitä perheenä vahvistava. Ja että viikkarilla olisi tänä perjantaina mahdollisimman vähän öykkäreitä. Ja että Gröna Lundissa ja Skanssenilla ei sataisi. Ja että vanhemmat vetäisi hitaat yhdessä korkeintaan parin grogin helpottamana. Lapset.
Tuo kuvaa siten mitä ajattelen perheistä. Ne ovat maailman tärkein tapahtumapaikka. Oikeastaan juuri se näyttämö missä missä kaikki merkittävin tapahtuu. Uusia ihmisiä kasvaa perheissä jatkamaan maailmaa...sehän on luominen! Traditionalisteillahan on tämä syvä ajatus: elämä on liitto täällä ennen meitä eläneiden, täällä nyt elävien ja tänne meidän jälkeemme syntyvien välillä.
Tuossa ajatuksessa ei ole mitään taantumuksellista, tai edes konservatiivista. Noin se on. Paitsi jos sukupolvien liitto on rikki tai sille haistatetaan pitkät. Perheessä tuo liitto mielestäni juuri toteutuu, ei ideologioissa tai päivän (ihmissuhde) tarjouksissa.
jope
Se pitää tietenkin sanoa, että kaiken onnellisuuden ytimessä on persoonien välinen vuorovaikutus, tilan antaminen ja toisen kunnioittaminen. Jos ne puuttuvat, mikään ei auta.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTietenkin olen kanssanne Vesa ja Jope samaa mieltä.
VastaaPoistaItse olen uskollisista uskollisin. Avioliitto on ollut minulle tahdon asia enkä ole koskaan edes sanonut ääneen sanaa ero, vaikka tietyt riitelyt on käyty, kun on selvitelty, mitä kumpikin haluaa. Liikumme mieheni kanssa kumpainenkin paljolti omissa piireissämme, omien ystäviemme kanssa, eikä tulisi mieleenkään, että pitäisi riippua toisessa. Minä olen mm käynyt yksin rantalomilla, koska ne rentouttavat minua. Mies taas ei siedä aurinkoa, vaan pitää retkeilystä ja mökkeilystä.
Tuo läheisen avioero hermostuttaa ja itkettää niin paljon, etten näemmä pystynyt käsittelemään tätä asiaa yleisellä tasolla.
Pitäisi päästä Välimerelle retriittiin.