ITSEMURHASTA (JA NIHILISMISTÄ) OLEMATTOMUUTTA VASTEN (alaviite lisätty 20.5.)

Kirjoituksessani Ontologinen singulariteetti  palaan keskusteluyhteisöni ja tässä erityisesti Vesan ansiosta taas nihilismin ja (metafyysisen) pettymyksen aiheeseen.

Niin kuin blogiani seuraavat tietävät, olen kirjoittanut joskus näin: Turhinta on tarkoituksettomuuteensa tuskastunut ateisti.

Kysymys on syystä olla olemassa. Elää edelleen. Eli siitä, miksi minä uskonnottomana tekisin itsemurhan olemattomuuden tai muun puhtaasti filosofisen syyn takia? Kipu, ahdistus, pelko ja tuska ovat syitä mutta ei olemassaolon satunnaisuus. (Noissa "maallisissa" syissä uskovalla epäilemättä on jonkinlainen lohduttava etu itsemurhaa ajatellen, myönnän sen.)

Jos en keksi mitään periaatteellista olemassaolooni itsessään liittyvää syytä luopua fyysisestä, psyykkisestä ja neurologisesta satunnaisuudestani, silloin olemattomuus olemisen vastakohtana tai tarkoituksettomuus olla olemassa eivät voi myöskään olla syitä tehdä itsemurhaa.

Kun keskustelen mainitsemani Vesan kanssa, se on satunnaisuuteni tarjoama puhtain olemassaoloni hetki. En keksi mitään perustelua siihen, että tällä hetkellä pitäisi olla transsendenttia syytä. Vesa riittää. Sama pätee kaiken olevan olemassaoloon. Jos olemattomuus vie voiton, se kielii jostain transsendentin agentin puuttumisen efektoimasta pettymyksestä, mikä sitten taas arvottaa olemassaoloa ja olemattomuutta jonkin muun kuin kyllin absoluutin sattuman kautta. Näin metafyysinen kehä umpeutuu. Päätökset olemassaolon tai olemattomuuden  paremmuudesta tehtäisiin taas transsendentin perusteella. Tiivistäen: Ajatus ja tuntemus olemassaolon ja olemattomuuden vastakohtaisuudesta on metafyysisen pettymyksen efektoimaa tietoisuuden jakautumista.

Turhinta on siis kuolla tyhjyyttä vasten.* Tuota arkinihilistit eivät millään tunnu ymmärtävän. Nihilisti joka perustelee olemassaolon merkityksettömyyttä olemattomuudella tai mielettömyydellä, ei ole ylittänyt nihilismiään ja kieltää ainutlaatuisen elämän. Hän rypee edelleen pettymyksessään sitä muille tarjoten ja samalla sitä taas itselleen perustellen. Nihilistillä on vilpillinen mieli. Nihilisti on esteetikko, joka ei vielä sairasta kuolemansairauttaan.

Kuinka paljon satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Tätäkin olen kysynyt ja nyt siihen taas yritin vastata.


-

*Minusta tuntuukin, että synkkyyden apostolien - kuten Beckettin ja Camus 'n - olisi pitänyt keksiä absurdi jos sitä ei olisi ollut antaakseen rationaalisen ilmaisun metafyysiselle pettymykselleen.


Näin kirjoitan toisaalla: "Yritän lukea Beckettiä, tällä kertaa Molloyta, mutta se vaatii minulta liikaa uskonnollista mieltä; tämä turhuuden apostolius, lannistunut maahan tuijottelu, jumalan ja tarkoituksen katoamisen romantiikka; absurdius uskonnon korvikkeena; totisuuteen verhottu hengellinen pettymys..."