1
Sartren Inho ja kaverilta lahjaksi saatu Esa Saarisen Sartre - pelon inhon ja valinnan filosofia joskus 80-luvulla olivat minulle ymmärrystä avaavia kirjoja: vilpillinen tietoisuus, mauvaise foi; vapaan tietoisuuden konstituoima vastuu arvojen ja olemassaolon merkityksen määrittelystä ja sen kierto ulkoisten syiden nimissä.
Tuosta Sartren varhaisfilosofian ytimestä eli vapaan tietoisuuden ontologiasta tuli minulle ensimmäinen suuri filosofian avaama eettinen sääntö. Se on myös ensimmäinen filosofia, jossa yhteisimmän tyhjyyden ja jonkinlaisen äärimmäisyyden aistin tavoittelu alkoi kiehtoa minua. Sitä vastoin Sartren poliittinen eli sodanjälkeinen filosofia ei minua ole koskaan kiinnostanut.
Yhäkin Sartre kummittelee kirjoittamiseni taustalla ehkä sittenkin enemmän kuin kukaan muu. Vapaan tietoisuuden varhaisemman edeltäjän eli nihilismin nietzscheläisen ylittämisen - tai tulkintani siitä - oivalsin kunnolla vasta paljon myöhemmin, lukiessani Deleuzen Nietzscheä ja filosofiaa samanaikaisesti Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicuksen kanssa. Se oli henkilökohtainen milleniumkokemukseni 2005. (Derridan différance tuntui kokoavan kaiken tämän yhteen käsitteeseen ja siksi hän on minulle paljosta hölynpölystään huolimatta juuri moraalifilisofi.)* Sitten tuli Deweyn pragmatismi ja työssäni oivaltama arvojen ensisijaisuus vapaaseen tahtoon nähden. Uskonto minua ei ole koskaan puhutellut muuta kuin kohtaamattomien kielipelien kiehtovana paradoksina.
2
Sartrelle minä ja kaikki siihen kuuluva on ulkoista ja tietoisuus mihinkään palautumaton absoluutti, ikään kuin tyhjyys puhtaimpana välineenä, joka tekee olemisen liikkeen mahdolliseksi (vrt. lacanilainen reaalinen joka ei palaudu sanaan eikä kaltaisuuteen, mutta on välttämätön niiden mahdollistumiseksi**).
Tämän ontologisen rakenteensa vuoksi Sartre ei tunnustanut tiedostamatonta; se on aina jo reflektoidun ja ulkoisen minän aluetta:
"Aina kun havaittu tietoisuus "näyttäytyy"*** ei-refleksiivisenä, sen päälle asetetaan refleksiivinen rakenne, jonka väitetään jääneen tiedostamattomaksi jonkinlaisen huolimattomuuden takia." Näin Sartre kirjoittaa kirjassaan Minän ulkoisuus sivulla 80 ja kysyy edelleen sivulla 81, että "vaikka tiedostamaton olisi olemassa, miksi pitäisi uskoa, että se kätkee reflektoidut spontaanisuudet? Eikö reflektoitua määritä tietoisuudelle asettuminen?"
Tätä Sartren ontologian ilman tiedostamatonta rakentuvaa subjektikeskeisyyttä en kuitenkaan ihan osta. Tietoisuus on erottamaton osa biologista ja siksi myös sosiaalista laumaista organismia ja siitä syystä sen absoluutti on suhteellista, aina reaktiivista (kääntyköön vaikka Nietzsche nyt haudassaan). Samalla myös tiedostamattomasta tulee vähemmän psykologinen ja enemmän luonnontieteellinen käsite. Myös vapaus suhteellistuu.
3
Meillä oli hetken toinen kissa, toffeenpunainen Paavo. Naukui tuskaisesti 20 asteen pakkasessa ja kun vaimo avasi oven, tuli vikkelästi sisään ja jäi. Paavon kohdalla kyse oli naaparista ulos livahtaneesta kissasta, mutta kesäkissojen suhteen en ymmärrä ihmisen vilpillistä tietoisuutta (johon tietenkin jokainen syyllistyy väistämättä, mutta kissan hylkäämisessä otsalohkoni peilisolut vain reagoivat vahvasti). On hämmästyttävää, miten vaivattomasti ihminen uskoo erehtyvänsä vapaudestaan; uskoo tietoisuuttaan väärinkäsitykseksi. Kätevästi huimaava moraalinen vastuu hylkäämisestä siirretään kissan olemukseen: luontoon kuuluvaan "villeyteen". Tietoisuuden vastuusta raskas tyhjä paikka täyttyy kuin gravitaation voimasta. Tätä tarkoittaa vapaan tietoisuuden vilpillinen kieltäminen, mauvaise foi.
4
On selvää, että tietoisuudesta absoluuttina seuraa loogisesti ajatus ehdottomasta vapaudesta. Kirjaimellisesti tulkittuna tämä tarkoittaisi syyllisyyteen kykenemättömän psykopaatin persoonallisuutta. Missä määrin tietoisuus ihan tarkalleen ottaen on vapaa, ei kuitenkaan ole minusta perustavin kysymys. Arvot ovat vapaata tahtoa tärkeämpiä. Ne mallintavat tyhjyyden ja konstituoivat tulevaa. Tämä määrittää jälleen tiedostamatonta. Paitsi että tiedostamaton on luonnontieteellinen käsite, on se siis myös syvästi eettinen käsite. Eräänlainen eettisen ja sosiaalisen eläimeni ajaton tila.
-
*Ks. kirjoitukseni Olemassaolon kutsu sekä Puutteen evankeliumi ja Différancen etiikka
**Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä klikkaamalla tätä osoitetta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm.
***Lainausmerkit lisäsin itse koska sana näyttäytyy on tuossa paradoksi: voiko mikään näyttäytyä ei -refleksiivisenä? Onko fenomenologinen reduktio mahdollinen muuta kuin suhteellisena, välineellisenä ja alati renfleksiivisyyttä asettavana metodina? Ks. myös kirjoitukseni Maailma tiedostamattoman säiliönä
Ihan vähän aikaa sitten luin George Saundersin novellikokoelmasta Joulukuun kymmenes novellin jossa lääkkeillä viritellään ja hienosäädetään ihmisen puhe- ja muita keskuksia. Mm. maisema joka ei tyypistä näytä miltään ja on yhdentekevä alkaa näyttää aivan loistavalta ja innostavalta oikeilla milligrammoilla oikeaa kemiaa. Eli ihan se tuttu juttu: ihminen on aivokemiansa. Vai onko?
VastaaPoistaUsein olen miettinyt miten pitkälle niin on myös arvojen ja filosofisten päätelmien suhteen. Päättääkö päässäsi olevien litkujen koostumus esim. sen mikä filosofia suhun kolahtaa tai ei. Tässä "pakolaiskeskustelussa" olen huomannut etteiväthän mitkään tosiasiat muuta juurikaan meidän asenteitamme tai arvojamme, sitä miten havainnoimme. Me pysymme itsenämme tosiasioista huolimatta. Arkitasolla ilmiö jyrää vieläkin enemmän. Ihmiset, itse, vaimo mm. ovat itsestään pääsemättömissä. Hidas pysyy hitaana, puhelias on puhelias, innostuva innostuu kun taas coolimpi tyyppi ei ole oikeastaan mistään "too impressed." Entä arvot sitten? Vaikuttavatko litkut niihinkin? Itse esim. olen hyvin reviiritietoinen. En ole sitä valinnut eikä se ole arvoni. Sama kollektiivisuuden kanssa, en ole kollektiivinen, kuljen mieluummin yksin. On vaikea päättää toisin. Meidän edellisetkin keskustelut toivat sen esiin. Yritin jossakin vaiheessa sovittaa itselleni pol. korrektin oloa. Kiristi, ahisti. Aivokemia(ko) se pakotti ajattelemaan toisin. Filosofia ei ole minun mielestäni onnistunut käsittelemään onnistuneesti ihmisen aineellisuutta, meitä molekyylitasolla. Aika pieni osa siitä mitä koemme olevamme on omaa valintaamme. On kuin päässä olisi kemiantehdas (!!) joka tuottaa ihan muita ajatuksia (ja jopa arvoja?) kuin mitä soisi sen tuottavan. Vapaa valinta on todellakin kaukana. Ja en malta olla lisäämättä, tämänhän kristityt tietävät oikein hyvin - Paavali (ulkomuistista): sitä hyvää mitä haluan, minä en tee ja sitä pahaa mitä en halua tehdä, sitä minä teen. Jospa ajatustemme kanssa on sama asia? Filosofia ei tietenkään edes voi olla väline sitä käsitellä aukottomasti.
t. jope
Sartren tarkoittama ahdistus ja inho voisi olla juuri tuota mitä nyt tuossa ilmaiset. Hän vain näki tietoisuuden liian vapaaksi. Meissä tuo ahdistus tulee siitä, että tiedämme ihmisestä jo liikaa ajatellaksemme siten vapaudesta. Niin se varmaan on, että lopulta yritämme aistia sitä missä joukoissa on vähiten ahdistava olla.
PoistaYritänpä miettiä, onko käsitykseni radikaalisti koskaan muuttunut. Ehkä nuorena kun rauhanliike alkoi rasittamaan yksipuolisuudellaan ja hylkäsin sen. Pasifismi alkoi vain tuntua vastuuttomuudelta lähimmäistä kohtaan. Itsensä uhraamisesta päättäköön jokainen tahtomallaan tavalla. (Se ei ole minusta edes kiinnostava kysymys.)
Mikä on suhde uskon, järjen ja organismin välillä? Uskonnollisuus ilmeisesti on jotenkin yhteydessä fyysiseen kemiaan noin keskimäärin. En nyt muista mistä tämän luin mutta ei se omasta päästä tullut. Stephen King kertoo kääntyneensä republikaanista demokraatiksi. Teeveestä tuli dokumentti uusnatsipariskunnasta joka lapsen synnyttyä hylkäsi aatteen ja poisti tatuointinsa. Jokin saa siis ihmisen kyllä muuttumaan ulkoa päin.
Tämä pakolaiskysymys on hirveän vaikea juttu. Ikään kuin kaksi pistettä olisi koordinaatistossa samassa paikassa eikä yhtään vapaata jäljellä. Niin kuin maailmassa olisi virhe. Ihmisyys ja yhteiskuntarauha, avoimuus ja yhteiskuntarauha, vapaus ja velvollisuus... se osa ja kokonaisuus josta puhuimme... vaikeita ristiriitoja...
Minusta tuntuu että odotan turvallisuudentunteeni ulkopuolelta tönäisyä jonka voimasta voin vakuuttua jostain uudesta tulokulmasta. Itselleen yrittää perustella loppuun asti omia näkemyksiään niin että oi pitäytyä tutussa ja jossain turvallisessa. Silti aistii liian sumeaa logiikkaansa ja odottaa vahvistavaa tai mitätöivää infoa ulkopuoleltaan. Olen laumaeläin ja se on tietenkin ikävä myöntää. Siihen geenit ja kemia varmaan vaikuttavat, miten varma olen itsestäni. Ehkä filisofia vastaa sieluni kaavaan. Ehkä on myös niin että taide ja filosofia ovat rinnakkaistodellisuuksia joissa voi turvallisesti revitellä arvoillaan. (Rambo 4 ja romaani Syvä joki esim.) Fiktiossa on se hyvä puoli ettei mitään peruuttamatonta tapahdu vaikka arvio menee vituralleen. Todellisuus taas on arvaamattomampi koska se on peruutamaton seurauksiltaan. Sitähän tässä pakolaiskysymyksessäkin paljolti arkaillaan kun osat ja kokoaisuudet ottavat mittaa toisistaan.