VÄKIVALTAINEN FIKTIO JA VAIHTOEHDOTON TODELLISUUS

1
Joka ihmettelee, miksi kukaan haluaa katsoa fiktiivistä väkivaltaa, sotaa, rikosta, kauhua, dystopiaa, maailmanloppua, ahdistusta, inhoa ja elävältähautaamista tai Friin rikosdokumentteja, teeskentelee tietämätöntä. On selvää, että se vastenmielinen tai kauhistuttava joka ei tunnu kuuluvan omaan todellisuuteemme, herättää kiinnostusta. Niitä hälytysajoneuvoja siis mielellään seurataan jos vain kehdataan. (Kyllä, ajatus käy aina mielessäni, mutta en halua nähdä itseäni sen toteuttajana.) 

Mutta mielestäni siinä ei ole kaikki. Myös arvojen jakamattomuus ja semanttinen pohjakosketus eli sosiaalisen mahdottomuus kiehtoo ihmistä. Siis se yhteisin tyhjyys jossa kohtaamme. Vaikkapa Olkikoirat, Taksikuski,Boormanin elokuva mutta erityisesti Dickeyn romaani Syvä joki, Funny Games, History of violence, Salo 120, Rambo IV, Cormac McCarthyn romaani Tie, Muodonmuutos ja Sotilaspojan (ja erityisesti elokuvaversion) kuolemaa kaipaava Johnny-torso tai kostogenren edustajat kuten Last house on the left ja I spit on your grave käyvät hyvistä esimerkeistä.

Filosofiaa ihminen harrastaa  paljolti siksi, että ajattelun suhteellisuus ärsyttää häntä. Hän haluaa ratkaista satunnaisuutensa ongelman eli sen näennäisen paradoksin, paljonko satunnaisuutta tarvitaan hänen välttämättömyyteensä. Toisin sanoen filosofoidessaan ihminen kysyy, miten hänen kuuluisi - varsinkin äärimmäisissä tilanteissa - ajatella ja toimia ollakseen enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Siis yhä eettinen, johdonmukainen ja kokonainen olento. Tähän pohdintaan vaikkapa edellä mainitut teokset antavat hyvän pohjan oli ne sitten siihen alun perin tarkoitettu tai ei.

2
"Väkivallan tarkoitus on salata kyvyttömyys ns. kognitiiviseen kartoittamiseen." Näin lausuu Žižek puhuessaan Taksikuskista erinomaisessa dokumentissa Elokuvan kätketty ideologia.

Ilmaisu salata on tässä kiinnostava. Sehän antaa ymmärtää, että toinen ratkaisu olisi olemassa ja kyse vain ajattelemisen osaamisesta. Taksikuskissa näin varmasti onkin. Travis on patologinen yksilö, joka rakentaa mieleensä osa-ideologian jolla uskoo ratkaisevansa kokonaisuuden. Hän siis uskoo ratkaisevansa (liian ahdistavan) satunnaisuutensa keksityllä välttämättömyydellä. Mutta yleisemmällä tasolla kysymys kuuluukin, milloin ilmaisusalata muuttuu perustelluksi ratkaisuksi? Eli missä kohtaa muita ratkaisuja ei enää näytä olevan? Milloin osalla ja kokonaisuudella ja satunnaisuudella ja välttämättömyydellä ei enää ole eroa? Milloin voimme uskoa satunnaisuutemme mittaavan kokonaisuutta siinä määrin, että se perustelee arvomme ja toimintamme? Vai voimmeko koskaan? Toisin sanoen: milloin kognitiivinen kartoitus ei ole enää mahdollista ja ainut kieli joka pelittää, on väkivalta?

Eikä vastaus ole se, että aina on olemassa vaihtoehtoja. Ei vaikka ihmisyydessäni kovasti niin haluaisin ajatellakin. Esimerkiksi rikosseuraamustyössäni en suostu käyttämään ilmaisua "aina voit toimia toisin". Varsinkaan jos ihminen kertoo puolustaneensa itseään väkivalloin. Virkamiehenä minun on vain yritettävä toimia niin, ettei ihmisen tarvitsisi enää kokea joutuvansa moiseen tilanteeseen. Tuossa ennaltaehkäisevässä prosessissa olen itse mukana ja siitä voin puhua paremmalla tiedolla ja eettisesti kestävämmältä pohjalta kuin väittäessäni jotain todellisuudesta, jota en ole toisen kanssa jakanut.

3
Paitsi että äärimmäisyyksiä käsittelevä fiktio palvelee subjektiivista uteliaisuutta ja tirkistelyä omaan elämäämme kuulumattoman brutaalin suhteen, se koskettaa meitä siis syvällisemminkin. Se koskettaa sitä eksistentiaalista halua, joka pakottavasti kohdistuu mielettömyyden ratkaisemiseen. Toisin sanoen väkivaltaa tai muuta sosiaalista mahdottomuutta ja äärimmäisyyttä kuvaavassa fiktiossa tunnustelemme vaihtoehdotonta todellisuutta ja arvojemme muodostumista ja kestävyyttä siinä. Vain äärimmäisissä olosuhteissa voimme syvällisesti tunnistaa (olettamaamme) vapaata tahtoa perustavammat arvot ja aistia niiden synnyttämiä tunteita ja haluamme toimia "vapaasti". Äärimmäisyyttä emme kuitenkaan elämäämme halua ja siksi sitä on tunnusteltava vaikkapa sitten fiktiossa. Mielellään sellaisessa, joka haastaa mielikuvituksemme antamatta sille liikaa tilaa.