JUHA JOKELAN ESITYSTALOUS

1

Juha Jokelan "Esitystalouden toteutus on niin vahvasti visuaalisuuteen ja tekniikkaan nojaavaa, että pelkän tekstin voimin on vaikea tehdä sille oikeutta." Näin kirjoittaa Turun Sanomien kirjoituksessaan Ilona Kangas (löytyy netistä nimellä Aikamme esitys on narsismin riemujuhla). 

Olen eri mieltä. En ole Jokelan näytelmää nähnyt, mutta jo sen lukeminen herättää lähes "metafyysisiä" tuntoja siitä tyhjyydestä ja voimattomuudesta, joka pistää ihmisen esittämään totuutta sen tietämisen tai epäilemisen sijaan. Juha Jokelan Esitystalous on kiinnostava ja innostava kirja. Suosittelen erityisesti alaviiteosaa sekä Jaana Sallinen ja Hanna Krohn nimisten henkilöiden osuuksia (mielestäni kaikki muu tuntuu kiinnostavalta vain heidän valossaan).

Minua on nyt jo kuopatussa ainemmaasa blogissani kritisoitu tiukastikin siitä, että arvioin näytelmää televisioesityksen perusteella. Olen yhä sitä mieltä, että jos näytelmän (ja minkä tahansa taideteoksen) tärkein anti on sen sisältämä väite tai ajatus, ei siitä mahdollisesti rakentuvaa ja sinänsä ehkä vaikuttavaakin rytmistä spektaakkelia ole välttämätöntä nähdä. En kiistä, etteikö näyttämösovitus toisi tekstiin elämyksellistä ja esityksen toteuttajien taidoista todistavaa lisäarvoa, mutta varsinkin Esitystalouden kaltaisen ideakeskeisen eikä niinkään esteettiseen elämykseen pyrkivän teoksen merkittävyyden kannalta se ei ole välttämätöntä. En siis kaipaa Esitystalouden näkemistä.  

2 

Jokela on valinnut näytelmänsä kohteeksi SDP:n. Ymmärrän valinnan hyvin. Se on luonnollisin vaihtoehto, koska SDP, ja vasemmisto yleensä, erottuu tapetista niin silmiinpistävästi. Se paljastaa esitystalouden parhaimmin, luonnollisimmin. Vasemmisto on kriisissä, koska maailma ei näytä enää vasemmistolta. Vasemmiston ideologia on tässä voimaton, siis esitystalouteen väistämättä johtava. 

Tässä lähes luonnontieteelliseksi muuttuneessa reaalitalouden todellisuudessa vasemmiston solidaarisuuden vaatimukset kuulostavat armotta vääränlaiselta, liian idealistiselta populismilta, johon ihmiset eivät enää ilman vahvaa henkilökohtaista ideologiaa jaksa sitoutua. Ja tarpeeksi moni ei tätä kyllin vahvaa ideologiaa omaa. On turvallisempaa ja helpompaa pysyä pragmaattiselta ja julmaltakin kuulostavan taloustieteen nosteessa ja "myöntää" olevansa realisti.

2

Teen villin tulkinnan. Jutta Urpilainen - tai tarkemmin: hänen paljon kommentoitu keinotekoisen tuntuinen, vakuuttavuutta korostava esiintymisensä - on mielestäni tämän vasemmiston paradoksin konkretisoituma. Vai kuinka Urpilainen voisi olla meille vakuuttavampi, eheämpi ja taustaan sulautuvampi ilman, että hän hylkäisi kokonaan aatteensa tässä reaalitalouden maailmassa? Minä näen hänen "kömpelyytensä" ennemminkin vasemmiston mahdottoman tilanteen efektoitumisena yksittäisessä ihmisruumiissa. Urpilaisessa esitystalous näkyy mutta näkyvyydestä ei pidä tuomita yksilöä. Esitystalouden on nimenomaan tultava näkyväksi ja jonkun se on aina tehtävä.

Oikeiston tilanne on toinen, yksinkertaisen luonteva: heidän ideologiansa sulautuu talouden logiikkaan niin luonnollisen tuntuisesti, ettei sitä edustaessa tarvitse syyllistyä kaikkein falskimmalta tuntuvaan esitystalouteen. Riittää että elää sitä, puhuu maailman kieltä korostamatta itseään. Oikeiston vain tarvitsee näyttää hieman pahoittelevalta maailman ollessa epäreilu. Oikeisto on vaivattoman luontevasti olemassa peesatessaan sitä, mitä pidetään käytännöllisenä ja välttämättömänä. Kun Jyrki Katainen television vaalikeskusteluissa puhuu Euroopan kriisirahastosta ja vastuuttomasti tuhlailevien maiden tukemisesta suurempia vahinkoja parempana vaihtoehtona, hän ikään kuin puhuu luonnollista pragmaatikon kieltä. Vasemmisto taas tuntuu tuhlailevien pankkien kritiikissään palaavan lähestulkoon romanttisen marxilaiseen retoriikkaan (vaikka sisimmässään kuulija olisikin samaa mieltä).

Ja miksi vasemmistolainen retoriikka tuntuu sitten liian romanttiselta? Siksi, että kyllin hyvinvoivalla keskiluokalla on varaa kokea se sellaiseksi. Köyhillä ja syrjäytyneillä on enää symboliarvoa, ja pelkän symbolin voimasta hyvinvoiva matemaattis-luonnontieteellinen ihminen ei tee konkreettisia tekoja. "Myötätunnossa olkoon kylliksi!" 

Hyvinvoivalle keskiluokalle kotimaan köyhä ei ole afrikkalaista lähempänä. Eikä etäisyydellä tässä oikeastaan ole edes merkitystä, kun kukaan ei kuitenkaan halua eläytyä köyhimpiin ja tuntea kuuluvansa heihin. Köyhät edustavat sitä huonoa ja epäkuntoista todellisuutta, josta mielen on heti päästävä niin kauas kuin ajatus vain ikinä sallii. Ja kun vasemmisto tässä ajassa väistämättä edustaa tätä mielen torjumaa huonoutta, lopputulos  on arvattu.

Kuka siis enää haluaisi jakaa hävinneiden yhteistä huolta? Miksei vain pysyä yksityisessä laadukkuudessaan? Huoli ei koskaan kuulu meille jos ei se meille kuulu. Sata-komitean kohtalo - viimeisimmän luokkajaon virstanpylväs - on tästä hyvä esimerkki. Jossakin näkyy kirjoitettavan ja sanottavan, että vasemmisto on pettänyt äänestäjänsä. Minusta äänestäjät ovat vähintäinkin yhtä paljon pettäneet vasemmiston.                                                     

3

Vain niillä, jotka voivat hyvin, on varaa puhua kärsivällisyydestä, siis muistuttaa muutosten hitaudesta. Siinäpä kyydistä pudonneet sitten näyttävät väistämättömyyttä vastaan pyristelijöiltä, muutosvastarintaisilta. Ei siis enempää eikä vähempää kuin että vasemmiston olisi muutettava ajan suunta. Ja sehän jos mikä vaikuttaa liian huvittavalta puuhastelulta ollakseen ollenkaan uskottavaa ainakaan niiden silmissä, jotka jo uskovat olevansa ajan matkassa. Esitystalouden sivulla 77 Jokela tiivistää tämän hienosti demaripoliitikko Jaana Sallisen suulla: "Hitaus ei ollut ongelma niin kauan kun yhteiskunta tasa-arvostu..."  

4

Ja lopuksi, ollakseni rehellinen itselleni ja muille: Mitä voisi olla toimeliaisuuden voimaton esittäminen, siis esitystalous, edustamallani sosiaali- ja  rikosseuraamusalalla? Kun auttamistyön virkamiehenä (tai verkostokokouksissa neuvoton joukko meitä) arvioi asiakkaan motivaatiota, käyttää siinä varmasti enemmän pääoman kuin olettamansa psykologian tai humanismin kieltä, vaikka toisin haluaisikin uskoa. Mitä vähemmän  minulla tuntuu olevan välineitä ja rakenteita asiakkaan motivaation tukemiseen, sitä enemmän tulee ajateltua ja arvioitua hänen motivaatiotaan. Motivaation käsite korreloi välineiden ja rakenteiden laadun kanssa ja oikein huonossa tilanteessa se on auttamistyön turvasana ammatillisen paniikin ja hyperventilaation uhatessa; ongelmien siirtämistä asiakkaan huonoon motivaatioon. 

Siinä esimerkkiä sosiaalityön esitystaloudesta. Marx olisi epäilemättä nähnyt motivaation käsitteessä paljon luokkataistelua.