KÄTKETYN PALUU: WOOD, HANEKE JA SCORSESE

1

Edesmennyt Robin Wood oli toisaalta innostava elokuvan ajattelija (esim. kirjoittaessaan Taksikuskista), yhtäältä torjutun homoseksuaalisuuden ja patriarkkaalisuuden kritiikin epäuskottavuuksiin jankkaaja (esim. kirjoittaessaan Kuin raivo härästä)*. Filmihullu (2/10) julkaisi hänen artikkelinsa Piilossa kaikkien nähtävillä. Siinä Wood avaa Haneken elokuvaa Kätketty (2005). Vaikka heitot Hitchcockin ja Haneken vastaavuuksista ovat mielestäni liian keveitä ja ajatteluun ui jälleen hieman haettu patriarkkaalisen kritiikki, kirjoitus innostaa katsomaan kyseisen teoksen uudelleen. Wood korostaa sitä, ettemme Haneken kohdalla voi olla varmoja näkökulmien totuudenmukaisuudesta. Toisin sanoen, Kätketty herättää eettisen valppautemme ja ehkä paljastaa ylimielisyytemme ja sivistyneen (rikos)kumppanuutemme tämän elokuvan etuoikeutettujen kanssa. Mutta riittääkö tämä enää? Epävarman maailman meno on jo rakennettu sisään vähänkin tietävään katsojaan ja etuoikeutemme suhteellisuus paljastuu jo reilun kaupan banaaneja valittaessa. Ei totuuden suhteellisuus ja rakenteellisen väkivallan paljastaminen enää ole yksittäistä teosta tarpeeksi perustava, ellei se luo jotain lisäarvoa. Mikä olisi Kätketyn lisäarvo?

2

Kätketty on Hanekelle tyypillinen tarina kulttuurisen ja taloudellisen etuoikeuden tuottaman hyvinvoinnin kääntöpuolesta, leppoisan aseman mukanaan tuomasta syyllisyydestä ja vastuusta apriori: etuoikeudesta, joka tulee vapautemme mukana kuin tahma ja jonka pahoitteleminen - ilman että etuuksistaan luopuu - voi olla vain falskia. Etuoikuetetut ovat Haneken elokuvissa ansassa, johon he ovat tulleet  viattomuuteensa uskoen. Erityisesti Funny Games (1997/2007) on tästä kirkas esimerkki: (luokkaansa edustavat) uhrit eivät tiedä, miksi heille tapahtuva tapahtuu. Heidän subjektiivisesti kokema viattomuutensa, se etteivät he edes ymmärrä etuoikeutensa tuottamaa velvollisuutta ja syyllisyyttä tai olla edes ylimielisiä, tekee heihin kohdistuneesta julmuudesta hirvittävää. Oidipus sai edes sokaista itsensä, Haneken maailmassa senkin tekevät kummalliset, ehkäpä itse luodut kuoleman enkelit. (Jos kyseessä olisi pelkästään ironinen väkivaltaelokuvien ja niiden yleisön kritiikki, ei uhrien varakkuutta ja turvallisuushakuisuutta tarvitsisi niin paljon korostaa. Tosin 2007 versiossa Haneke haluaa nähdäkseni vain moralisoida amerikkalaista yleisöä ja elokuvateollisuutta; en ymmärrä muuta syytä tehdä uudelleenfilmatisointia.)

3

Toisin kuin Funny Gamesissa, etuoikeutetun luokan syyllisyys ja välinpitämättömyys on Kätketyssä kirjaimellista ja tietoista eikä sitä tarvitse olettaa esillepanosta. Sen, että syyllisyys on lapsuudessa syyntakeettomasti syntynyttä ja siksi jo rangaistuksen tavoittamattomissa, Wood näkee rinnastuvan jo "unohdettuun" kolonialismiin (ja voi kai lisätä että keneen tahansa luokkansa ja historiansa unohtaneeseen etuoikeutettuun). Kätketty on taitava ja älykkään näköinen, hivenen ylimielisen tuntuinen elokuva, joka kommentoi viileän etäisesti aihettaan. Siis aivan kuten muutkin Haneken elokuvat. Ja juuri tältä älykkään elokuvan tietenkin kuuluu näyttää ja tuntua: ei valmiiksi selitettyä todellisuutta, ei liian selkeitä kannanottoja, jopa puistattavia yksityiskohtia mutta niin esitettynä etteivät tekijän pyrkimykset jää arvailujen varaan. Haneken elokuvia katsoessa sivistyneen katsojan on helppoa tuntea olevansa sisimmässään oikeassa.

Mikä siis olisi Haneken kaivattu lisäarvo? Uniikki ja hallittu tapa esittää etuoikeutetun luokan tilanne? Tai ehkä muodon tuoreus ja omaperäisyys? Ehkä niin. Mutta joudunko silloin unohtamaan liikaa tekijän ilmeisen halun sanoa jotain juuri sisällön tasolla? Mielestäni kyllä. Haneke on liian filosofinen ja moralistinen elokuvantekijä, jotta hänen kohdallaan voisi uskoa pelkkään muotoon. Ja jos sisältö tuntuu liian ilmeiseltä ja jo toisaalla ja jonkin toisen toimesta jopa tarkemmin käsitellyltä, kokonaisuus alkaa näyttää tyhjältä taituruudelta. Tämä oli minulle erityisesti Valkoisen nauhan (2009) ongelma.**

-

*Kirjoitukset ovat ilmestyneet teoksessa Hollywood Vietnamista Reaganiin. Taksikuskista kirjoittaessaan Wood näkee Scorsesen ja Schraderin maailmankuvat vastakkaisina. Scorsese edustaa liberaalia humanismia ja Schraderin asennetta Wood nimittää "lähes fasistiseksi". 

Artikkeli on hieno ja olen pitkälle samaa mieltä siinä esitetyn näkemyksen kanssa. Mielestäni Scorsesen ja Schraderin ero näkyy erityisesti yhdessä kohtauksessa. Tarkoitan Travisin nopeaa vilkaisua taustapeiliin aivan elokuvan viimeisillä hetkillä. Kun luin Scraderin käsikirjoitusta, huomasin että tämä otos puuttuu häneltä. Hän jätti Travisin eheytyneeksi hahmoksi (mikä on loistavasti ilmaistu sillä, miten de Niro on puettu ja kammattu rooliinsa kaiken edellä nähdyn sekoilun jälkeen), kun taas tämä elokuvaan tehty lisäys antaa katsojille mahdollisuuden yhä epäillä Travisin eheyttä. 

Tärkein kysymys kuitenkin on se, säikähtääkö Travis itseltä(kin) kätketyn demonin todellista ilmestymistä tuossa katseessa (jonka voisi tulkita Scorsesen väliintuloksi Travisin hahmoon), vai onko katseen tarkoitus olla tyyliä "varokaahan vain, en minä mihinkään katoa, rauhallisuuteni on pelkkää pintaa ja olen yhä täällä ja heti valmis jos minua tarvitaan" (jolloin etualalla olisi Schrader)? Eli lisätty otos voi tarkoittaa kummankin tekijän pyrkimyksiä. 

Taksikuksi kuuluu tämän blogissani olevaan kymmenen parhaan elokuvani listaan, mutta juuri tämän ristiriitaisuuden vuoksi. Kirjoitin perusteluihini näin:

TAKSIKUSKI (a,c; tämän elokuvan voima syntyy mielestäni sen hämmentävästä ristiriidasta: jos siinä olisi selkeästi humaani, siis päähenkilöönsä kriittisesti suhtautuva vire, se ei olisi niin vaikuttava; mieleeni hiipii aina ajatus, että tätä ristiriitaa on yritetty ratkaista tulkitsemalla elokuva ja sen päähenkilö itseään filosofisemmaksi, asettamalla ne eksistentialismin piiriin, ja että sen arvostus perustuukin ylevöittävään väärintulkintaan; ehkä Taksikuski olisi sittenkin katsottava ja Travis ymmärrettävä vain banaalisti, suoraviivaisesti; aseiden fetisointi hämmentää).

**Ks. Haneke jälkijunassa