REINDEERSPOTTING: Tule ja katso, miten monta kertaa välinpitämättömän on sinun mielestäsi lupa yrittää (päivitetty 18.7.15 Hannu Björkbackan kommentilla)

1

En enää voi sietää kotimaisia dokumentteja. Ne kun eivät tunnu luottavan tarpeeksi sisältöönsä ja siksi retkahtavan tarpeettomaan taiteeseen staattisin otoksin ja meihin liian kauan tuijottavin, kohtaamista tavoittelevin ihmisin. Ikään kuin se mitä he sanovat ei olisi kyllin kiinnostavaa. Tekijät haluavat olla liikaa taiteilijoita. Pari poikkeusta on, oikeastaan kolme. Joonas Neuvosen dokumentti Reindeerspotting on niistä yksi. Keskivaiheen hienoisesta joutokäynnistä huolimatta se on vaikuttava kokemus. Erityinen kiitos kuuluu leikkaaja Sadri Cetinkayalle (esimerkiksi todella hidas siirtymä Espanjan lämmöstä Suomen tylyyn kylmyyteen ja paljon puhuvaan otokseen vankilan muurista aivan elokuvan lopussa on hykerryttävä ja ennen kaikkea surullista ironiaa huokuva). Mutta elokuvan hyvyydestä tai huonoudesta lienee turha kirjoittaa enempää. Menkää, katsokaa ja tehkää omat johtopäätöksenne elokuvan laadusta ihan itse.

2

Jokaisen itseään vastuullisena pitävän kriitikon on tietenkin saatava jokaiseen narkomaaneista kertovan elokuvan arviointiinsa yhteiskunnallinen kommentti, yleensä sellainen, jossa päihderiippuvuuden syyt ja seuraukset ovat menneet iloisesti sekaisin ja jossa narkomaani suotaisiin nähtävän yhteisönsä syrjäyttämänä uhrina.*

En kiistä uhriutta, mutta ehkä epäkorrektisti kysyn sitä, onko uhrius hyvinkin usein enemmän päihdeongelman seuraus kuin syy? Tähän Reindeerspotting ei ota kantaa, mutta sen kautta voi kysyä tärkeän sosiaalipoliittisen kysymyksen itseltään ja samalla ymmärtää uhriutta seurauksena.

Kysymys kuuluu: Soisitko tälle pojalle valtion ja kuntien nykyisessä taloudellisessa tilanteessa mahdollisuuden päihdehoitoon hänen subjektiiviseen motivoitumiseensa katsomatta? Ja erityisesti: montako kertaa olisit valmis tekemään sen? Erityisesti tarkastele itsessäsi sitä, paljonko ajattelet taloutta vaatiessasi häneltä asenteen muuttumista, siis enemmän motivoitumista? Miksi huolettomuus hänessä kiusaa sinua?**

Uskon, että Marx olisi saanut jotain kiintoisaa irti tästä motivoitumisen vaatimuksen ja julkisen talouden erottamattomuudesta.

_

* Ks. esim. Filmihullun 3/10 arvio. Tässä Filmihullun arviossa heräsi myös hieman yleisempi kysymys kritiikeistä: miksi viitata aina, kuin varmuuden vuoksi, johonkin vanhempaan esikuvaan tai samaa aihetta käsittelevään teokseen? Tässä artikkelissa se oli ruotsalainen ja 70-luvulta: Huumeinen elämä. Ymmärrän valistavan peruskritiikin yhden oleellisen tehtävän olevan viittaamisen siihen, mihin aikaisempaan ideaan ja sen toteutukseen jokin uusi perustuu. Mutta esimerkiksi Reindeerspottingin kohdalla tämä ei mielestäni ole lainkaan oleellista: suora yhteys katsojan ja kuvatun välillä ja tämän "kohtaamisen" herättämät moralistisetkin tunnot ovat perustavampia kysymyksiä. Estetiikan voi joskus perustellusti ohittaa nopeasti, kuten itse kirjoituksessani teen.

Tämä periaate, siis teos filosofisena tai eettisenä kohteena, ja tietenkin silloin myös yhdenlaisen valistamisen välineenä, on ainakin itselleni usein tärkeämpää kuin elokuvataiteen ymmärtäminen ja oppiminen ja oikeastaan koko sen kysymyksen ajatteleminen, mikä on taiteen kannalta on hyvää. Tästä näkökulmasta elokuvan historiasta mitään tietämätön saattaa esittää näkemästään ja kokemastaan kiinnostavampia ja tärkeämpiä kysymyksiä, kuin koulutetuinkaan kriitikko. (Juuri tässä mielestäni on blogien tärkein merkitys.)

Lisäys 18.7.2015: Keskipohjanmaa-lehden elokuvakriitikko Hannu Björkbacka kysyy kuitenkin tärkeitä taiteen etiikkaa koskevia kysymyksiä kirjoituksissaan tästä elokuvasta (esim. kolumni 24.1.2011 Jussi-palkinto huumedoggarille?). Hänen pohdintansa voi tiivistää seuraavasti: Kuuluuko tekijän puuttua kuvattavansa itsetuhoon ja unohtaa taide jolla tuo ehkä sittenkin vain (eksploitatiivisesti) omaa tosiuttaan esiin? Eli "täytyykö kissan kuolla taiteilijan vuoksi"? Mielestäni Björkbacka on tässä kohtaa osuvasti moralisti.

** ks. Zizekin kirjoitus Reaalisen kierre teoksessa Pehmeä vallankumous, Gaudeamus 2009.  Eikö pojan kiusaava huolettomuus ole juuri hämmentävä ja sovittamaton reaalisen kierre, joka on "käsiteltävissä" vain motivoitumisen vaatimuksella (siis näkökulmalla, jolla pyritään ratkaisemaan ideologinen, taloudellinen ja eettinen ristiriita itsessämme projisoimalla se yksilön oletettuihin sisäisiin ominaisuuksiin)?