1
Jaakko Yli-Juonikkaan (ei ole pseudonyymi!) Neuromaani on, tai siis sen voi ajatella eräänlaisena Pynchonin romaanin Huuto 49 rinnakkaisteoksena: Neuromaania lukiessa tietää miltä Oedipa Maasista tuntui. Romaanit elävät minulle palkitsevasti rinnakkain.
Jaakko Yli-Juonikkaan (ei ole pseudonyymi!) Neuromaani on, tai siis sen voi ajatella eräänlaisena Pynchonin romaanin Huuto 49 rinnakkaisteoksena: Neuromaania lukiessa tietää miltä Oedipa Maasista tuntui. Romaanit elävät minulle palkitsevasti rinnakkain.
2
Minulle sillä ei ole väliä, miten Neuroa lukee. Itse kyllästyin aika nopeasti ohjeiden seuraamiseen, siis epälineaariseen luvuista toiseen hyppelyn ohjeistamiseen (juuri siitä tuli Oedipaalinen olo) ja aloin selailla kirjaa neuromaanisesti, hyödyttömän uteliaisuuden vallassa.
Minulle sillä ei ole väliä, miten Neuroa lukee. Itse kyllästyin aika nopeasti ohjeiden seuraamiseen, siis epälineaariseen luvuista toiseen hyppelyn ohjeistamiseen (juuri siitä tuli Oedipaalinen olo) ja aloin selailla kirjaa neuromaanisesti, hyödyttömän uteliaisuuden vallassa.
3
Entä miksi tämä ergodisuus (siis ohjeistettu ruutuhyppely edestakaisin luvusta toiseen) ja miksi juuri aivotutkimus? Mielestäni siksi, että ne kummatkin herättävät tuntemuksen äärettömyydesta ja arvoituksellisuudesta; ne koukuttavat koska "muistuttavat" minua elämän arvoituksellisuudesta. Korvaavat muinaisuuksia ja mysteerejä nykyihmiselle, joka niitä sittenkin kaipaa kun ihan vain tämä tylsä arki ei tahdo millään riittää. (Siksi Oedipakin nieli lopulta koukun siimoineen päivineen koska arvoitus itsessään oli hänelle merkityksellistä.)
4
Ne ovat siis sinänsä manipuloivia kuvia kummatkin, aivot ja ergodisuus. Ja kun tämän kaiken vielä ryydittää aivotutkijoiden tekemällä aidolla rikoksella (pseudoasiallisella tyylillä kuin iltapäivälehdet ikään), niin koukutus on taattu. Kulttuurirahvas lukee likaisella uteliaisuudella kun ei huomaa vedätystä (jos lukee ollenkaan) ja älymystö ironisena tiedekriittisyytenä (jota taas olisi parempi lukea tieteellisistä julkaisuista vailla turhaa ylijuonikkuutta).
Entä miksi tämä ergodisuus (siis ohjeistettu ruutuhyppely edestakaisin luvusta toiseen) ja miksi juuri aivotutkimus? Mielestäni siksi, että ne kummatkin herättävät tuntemuksen äärettömyydesta ja arvoituksellisuudesta; ne koukuttavat koska "muistuttavat" minua elämän arvoituksellisuudesta. Korvaavat muinaisuuksia ja mysteerejä nykyihmiselle, joka niitä sittenkin kaipaa kun ihan vain tämä tylsä arki ei tahdo millään riittää. (Siksi Oedipakin nieli lopulta koukun siimoineen päivineen koska arvoitus itsessään oli hänelle merkityksellistä.)
4
Ne ovat siis sinänsä manipuloivia kuvia kummatkin, aivot ja ergodisuus. Ja kun tämän kaiken vielä ryydittää aivotutkijoiden tekemällä aidolla rikoksella (pseudoasiallisella tyylillä kuin iltapäivälehdet ikään), niin koukutus on taattu. Kulttuurirahvas lukee likaisella uteliaisuudella kun ei huomaa vedätystä (jos lukee ollenkaan) ja älymystö ironisena tiedekriittisyytenä (jota taas olisi parempi lukea tieteellisistä julkaisuista vailla turhaa ylijuonikkuutta).
Ja sitten tietenkin tämä tieteellisen julkaisun ulkoasu, joka hauskasti aina valuu käsistä heti otsikoiden jälkeen... Ja ovathan talous(rikokset), aivotutkimus ja geenien yhteys kohtaloomme ja julkisuus sinänsä aikamme nimittäjiä. (Taideromaaninhan kuuluu olla aina jossain määrin ajankohtainen, että voisimme sitten tyytyväisyyttä tuntien tunnistaa siinä itseämme ja aikaamme vastakohtana viihteen eskapismille. Neuromaani ei tee poikkeusta. Aikansa näköisromaani sekin on. Lopulta.)
5
Jos Alastalon salissa tuntui siltä kuin se olisi kirjoitettu kirjailijan itsetyytyväisen taituruuden todistamiseksi ja sen näyttämö ja tematiikka olisikin siis vain pelkkää tekosyytä todistaa kekseliäisyyttä ja briljanttiutta (se siis on hieno ja ääneen naurettavan hauska romaani todellakin!), niin Neuromaani ehkä sitten on pseudomerkityskone, joka on rakennettu inhimillisen uteliasuuden manipuloimiseksi. Toki ilkeän hyväntahtoisen valmistajan toimesta.
6
Neuromaani on älyllinen pierutyyny jolle pilan uhri haluaa aina uudelleen istua. Ja vastalääkettä metafyysisen eläimen tahdottomiin liikkeisiin. Volter Kilven kohdalla tuo lääke oli hänen häpeämätön narsisminsa kirjoittajana; hän halusi aina katsottavan vain itseensä, ei tekstin tuolle puolen. Yli-Juonikas taas pitää minut tekstin tällä puolen ja ankaran aineellisuuden parissa muistuttamalla minua koko ajan itsestäni: omasta uskostani erinomaisuuteeni lukijana, jonka kannattaa aina vain jatkaa saadakseen selville, maksoiko tämä kaiken vaivan. (Juuri tämä usko pitää uteliaisuuteni liikkeessä.)
7
Jos Alastalon salissa tuntui siltä kuin se olisi kirjoitettu kirjailijan itsetyytyväisen taituruuden todistamiseksi ja sen näyttämö ja tematiikka olisikin siis vain pelkkää tekosyytä todistaa kekseliäisyyttä ja briljanttiutta (se siis on hieno ja ääneen naurettavan hauska romaani todellakin!), niin Neuromaani ehkä sitten on pseudomerkityskone, joka on rakennettu inhimillisen uteliasuuden manipuloimiseksi. Toki ilkeän hyväntahtoisen valmistajan toimesta.
6
Neuromaani on älyllinen pierutyyny jolle pilan uhri haluaa aina uudelleen istua. Ja vastalääkettä metafyysisen eläimen tahdottomiin liikkeisiin. Volter Kilven kohdalla tuo lääke oli hänen häpeämätön narsisminsa kirjoittajana; hän halusi aina katsottavan vain itseensä, ei tekstin tuolle puolen. Yli-Juonikas taas pitää minut tekstin tällä puolen ja ankaran aineellisuuden parissa muistuttamalla minua koko ajan itsestäni: omasta uskostani erinomaisuuteeni lukijana, jonka kannattaa aina vain jatkaa saadakseen selville, maksoiko tämä kaiken vaivan. (Juuri tämä usko pitää uteliaisuuteni liikkeessä.)
7
Oedipa Maasin saattoi vielä nähdä unohtavan itsensä melkeinpä traagisesti sittenkin metafyysisesti väreilevään maisemaansa; Pynchon kirjoitti vielä mahdottomasta totuudesta jonka Oedipakin lopulta satorisesti ymmärtää ja sillä tavoin havahtuu voimaantuneeksi subjektiksi (vaikka Liisa Saariluoma ehkä onkin tästä eri mieltä sen perusteella, mitä hän kirjoittaa teoksessaan Postindividualistinen romaani). Neuromaanin kohdalla sitä vastoin mikään tekstin "tuonpuoleisuus" tai ajatus totuudesta ei ole ylevä lähtökohta, koska niitä kumpaakin edustaa manipuloitu, banaali ja turhautunut, orgaaninen uteliaisuuteni (joka on siis oikeastaan innostunut itsestään ja kiertää loputonta kehää palkinnon toivossa).
8
En tiedä josko Neuromaanissa onkin ohje hypätä nettiin ja eksyä sinne, mutta ajatus oedipamaisesta lukijasta joka ajautuu yhä kauemmas aiheesta verkon äärettömyyteen, on herkullinen. Neuromaani ei ole haluani palveleva peili vaikka väsymätön ja utelias mieliuvitukseni niin haluaakin uskotella. Se on ennemminkin kuin jo henkensä heittänen katselemista koko mielikuvituksensa voimattomuudella. Jos Neuromaani siis jättääkin tilaa mielikuvitukselle (jos tätä raivostuttavaa ja hengen laiskuudesta todistavaa hokemaa saan käyttää), niin hyvin turhauttavalla ja juuri siksi edistyksellisellä tavalla se sen onneksi tekee.
En tiedä josko Neuromaanissa onkin ohje hypätä nettiin ja eksyä sinne, mutta ajatus oedipamaisesta lukijasta joka ajautuu yhä kauemmas aiheesta verkon äärettömyyteen, on herkullinen. Neuromaani ei ole haluani palveleva peili vaikka väsymätön ja utelias mieliuvitukseni niin haluaakin uskotella. Se on ennemminkin kuin jo henkensä heittänen katselemista koko mielikuvituksensa voimattomuudella. Jos Neuromaani siis jättääkin tilaa mielikuvitukselle (jos tätä raivostuttavaa ja hengen laiskuudesta todistavaa hokemaa saan käyttää), niin hyvin turhauttavalla ja juuri siksi edistyksellisellä tavalla se sen onneksi tekee.
9
Jälkihuomautus: Jo ennen Neuromaanin lukemista kiinnostukseni ns. vakavaan kirjallisuuteen tai taideromaaniin tuntuu kadonneen. En löydä itsestäni enää paikkaa, mihin sen kuuluisi jollain tärkeällä tavalla vaikuttaa. Yritin lukea vuosien jälkeen Peter Handken Kivun kiinalaista ja se tuntui nyt hirveältä älylliseltä kitsiltä. Nyt suuri osa kirjallisuudesta, joka yrittää poseerata vakavuutta, toimii minulle noin. Viihdettä jaksan nyt lukea. Neuromaanikaan ei tätä vaivaani parantanut.
Jälkihuomautus: Jo ennen Neuromaanin lukemista kiinnostukseni ns. vakavaan kirjallisuuteen tai taideromaaniin tuntuu kadonneen. En löydä itsestäni enää paikkaa, mihin sen kuuluisi jollain tärkeällä tavalla vaikuttaa. Yritin lukea vuosien jälkeen Peter Handken Kivun kiinalaista ja se tuntui nyt hirveältä älylliseltä kitsiltä. Nyt suuri osa kirjallisuudesta, joka yrittää poseerata vakavuutta, toimii minulle noin. Viihdettä jaksan nyt lukea. Neuromaanikaan ei tätä vaivaani parantanut.
10
Lisäys 24.4.2013: jälkimaku Neuromaanista on sittenkin laimea.
-
Ks. Melankoliasta ja postromantiikasta: Huuto 49
-
Ks. Melankoliasta ja postromantiikasta: Huuto 49
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti